Suosikkisankaritar-päivänä puhuinkin jo Tarzan-elokuvan Janesta, jossa on mielestäni jonkin verran yhteistä omaan personaani. Onkin tietysti niin, että tuskin ihan täysin itseään muistuttavaa hahmoa on olemassakaan, me ihmisethän olemme niin monimutkaisia. Mutta omalla kohdallani varsinkin jotkut kohtaukset ovat sellaisia, joissa hahmon tuntemuksiin voi hyvin elävästi samaistua.
Ehkä vahvin tällainen samaistumiskokemus minulle tuli Notre Damen Kellonsoittajan kohtauksessa, jossa Quasimodo tajuaa, että Esmeralda on rakastunut Phoebukseen. Hänen pettymyksensä ja katkeruutensa on hyvin aidonmukaista, ei melodramaattista tai yliampuvaa vaan julman musertavaa. Quasimodossa koen eniten samankaltaisuutta siihen uskomukseen, etteivät asiat voi kääntyä paremmaksi vaan ihmisen on totuttava siihen osaan mikä hänelle on annettu. Kun Quasimodo alkaa kerran uskomaan että hänelläkin voisi olla rakkausonnea, hänet pudotetaan pilvilinnoista aika äkkiä. Harva Disneyn elokuva kuvaa tosielämän raadollisuutta tällä tavalla, ja se tekee tästä kohtauksesta merkittävän ja Quasimodosta helposti samaistuttavan.
Toinen hahmo jonka koen muistuttavan hieman itseäni on Nalle Puhin Ihaa. Ihaan koko olemassaolo on tietynlaisen melankolisuuden sävyttämä, onhan hän pesunkestävä pessimisti. Vaikka itsekin toivoisin olevani iloa levittämä ja positiivinen persoona, niin usein löydän itseni huolehtimasta ja murehtimasta ties mistäkin asiasta. Lisäksi koen omakseni jonkinlaisen tietyn surumielisyyden, elämästä jäljelle jäävän haikeuden. Disneyn hahmoista juuri Ihaa tuntuu symboloivan tällaista hieman "romanttistakin" surumielisyyttä ilman vihaa tai kyynisyyttä. Ja toisaalta, Ihaan pessimisminhän toisena puolena esitetään jatkuvasti se, että hän tyytyy aina vähään ja arvostaa elämän pieniä iloja. Tällaisena näen paljolti itsenikin.
Huh, tuliko tässä esiteltyä nyt vähän liikaa huonoja puolia itsestäni...? :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti