Ensisilmäyksellä: Kunnon Dinosaurus (2015)

Vuonna 2014 Pixar ei julkaissut yhtäkään elokuvaa, mutta vuonna 2015 olemme saaneet nauttia jopa kahdesta koko illan Pixar -elokuvasta (tai olisime, mikäli elokuvat julkaistaisiin täällä samassa aikataulussa kuin Yhdysvalloissa). Inside Out - Mielen sopukoissa herätti monissa ihastuneita reaktioita, ja siinä missä itsekään en ole lainkaan kummissani elokuvan saamasta suosiosta, niin omaa henkilökohtaista suosikkia kyseisestä elokuvasta ei tullut. Tammikuussa Suomessa ensi-iltansa saanut Pixarin uusin eli Kunnon Dinosaurus tuli vihdoin nähtyä omalta osalta, ja elokuva paljastui vähintäänkin mielenkiintoiseksi. 

Kunnon Dinosaurus leikittelee visiolla, jossa dinosaurukset eivät koskaan kuolleetkaan sukupuuttoon vaan kehittyivät maapallon edistyneimmäksi elämänmuodoksi. Elokuvan päähenkilö on pieni ja arka Arlo-dinosaurus, joka eksyy kotoaan ja päätyy etsimään tietään takaisin seuranaan Puppe-niminen pieni ihminen, jonka käyttäytyminen ja elekieli on tosin enemmän lainattu koiraeläimiltä. Tarinarunko on perinteinen road movie -asetelma: kohti määränpäätä matkatessa tulee vastaan ties minkälaista kulkijaa ja haastetta, eivätkä henkilötkään ole määränpäässään aivan samanlaisia kuin matkalle lähtiessään.

Vaikka Pixar ja Disney ovat animaatiostudioina hyvinkin erilliset, voi Kunnon Dinosauruksen nähdä yhtenä lenkkinä Disneyn puolen villieläinaiheisten elokuvien ketjuun, johon kuuluvat muun muassa  Bambi ja Leijonakuningas, ja näiden vaikutus elokuvaan on hyvinkin havaittavissa. Keskeisinä teemoina kaikissa kolmessa elokuvassa ovat pojan suhde isään, menetyksen hyväksyminen ja luonnon raadollisuus sekä elämän kiertokulku. Erityisesti Leijonakuninkaan kaiut tulevat vahvasti esille kohtauksessa, jossa Arlon isä suistuu jokeen. Loppujen lopuksi elokuvien teemat eivät nouse liian rinnakkaisiksi, eikä Kunnon Dinosauruksesta tule mielestäni liian elävästi mieleen joku Disneyn tuotos. En ole itse nähnyt Don Bluthin elokuvaa Maa Aikojen Alussa, mutta käsittääkseni kyseessä on myös dinosaurusaiheinen päähenkilön kasvusta kertova elokuva, ja näiden kahden välillä voi myös löytyä mielenkiintoisia vertailukohtia.

Pixarin animaatio edustaa viimeisintä teknologiaa.

Tyylillisesti Kunnon Dinosaurus -elokuvassa on silmiinpistävää tapa, jolla se yhdistelee äärimmäisen aidonnäköisiä taustoja ja voimakkaan tyyliteltyjä henkilöhahmoja. Varsinkin dinosaurukset ovat hyvin piirroshahmomaisia. Hahmojen realistisuus tulee kuitenkin ilmi heidän ilmeistä ja eleistään, joita on hyvin tarkasti kuvattu. Erityisen selvästi elokuvassa tulee esille sen tapa kuvata kipua: esimerkiksi Arlolla näkyy ruumiissaan silminnähtävät jäljet hänen kokemistaan loukkaantumisista. Tämä ei todellakaan ole tyypillistä animaatioille, ja itse muistan elokuvaa katsoessani kokeneeni voimakkaasti, että hahmoon todella täytyi sattua. Esimerkiksi kohdassa, jossa Arlo loukkaa jalkansa seuratessaan isäänsä, hänen näytetään ontuvan jalkaansa. Itselleni ei tule heti mieleen toista animaatioelokuvaa, jossa hahmo selvästi kärsisi saamastaan vammasta tällä tavoin.

Vaikka Pixar ei elokuvissa kaihdakaan synkkiä sävyjä, on Kunnon Dinosauruksessa kuvattu elämän ja kuoleman sykli jotenkin silmiinpistävän inhorealistinen. Esimerkiksi Arlon isä ohjeistaa poikaansa kylmästi tappamaan varastolla käyneen ruokavarkaan, ja Pupen lojaalisuus Arlolle kumpuaa siitä, että tämä ensikohtaamisen aikana säälii ansaan jäänyttä lasta. Itse asiassa Arlon Puppea kohtaan osoittama armo nouseekin vastakohdaksi elokuvan maailmalle, jossa pienemmät ovat isompien saalista. Arlon naiivi, kotipiirissä opittu käsitys maailmasta särkyy, mutta toisaalta hän oppii yhteistyön ja ennakkoluulottomuuden merkityksen niin Pupelta kuin tyrannosaurusperheeltäkin (kerrankin rexit kuvataan symppiksinä hahmoina!) Vaikka ystävyyden ja luopumisen teemat ovatkin animaatioelokuvien vakiokalustoa, harvoin lapsiyleisölle tarjottu elokuva käsittelee armoa ja anteeksiantoa yhtä kouriintuntuvalla tavalla kuin Kunnon Dinosaurus. Muutenkin elokuvassa loistaa poissaolollaan perinteinen hyvä-paha -asetelma: jopa inhottavina kuvatuille hahmoille syy käytökseen löytyy armottomista luonnonlaeista.

Minuun ovat perinteisesti vedonneet melankoliset elokuvat, ja Kunnon Dinosauruksen synkähkö yleistunnelma on makuuni. Maailmaltaan elokuva ei kuitenkaan ole niin innovatiivinen kun Pixarilta on totuttu odottamaan, ja se ei tarjoa isoa kirjoa hauskoja yllätyksiä ja kekseliäitä ratkaisuja, varsinkin jos sitä verrataan edeltäjäänsä Inside Outiin. Lisäksi juonikuviot isän menettämisestä ja kodista eksymisestä ovat kieltämättä aika kuluneita. Ei liene siis yllätys, että monet pitävät sitä huonompana kuin useampia Pixarin elokuvia. Itsestäni Kunnon Dinosaurus on kuitenkin tasalaatuinen elokuva, joka antaa ihan ajattelemisenkin aihetta.

Elämä on tässä pyörittänyt ylläpitäjää, mutta toivon että tämän arvostelun myötä saisin taas blogin päivittymään säännöllisesti. Teattereihin onkin tulossa Disneyn uutuus Zootropolis ja Dreamworksin Kung Fu Panda 3, jotka itseäni ainakin kovasti kiinnostavat, ja toki vanhemmistakin elokuvista tekisi mieli pulinoida. Katsotaan mitä tässä saadaan aikaan :)Yritän myös jälleeb aktivoitua muidenkin animaatioblogien lukijana!