Kuningas Arthur - sankari vai nolla?

Lakatessani kynsiäni lakalla nimeltä Perceval, katsoessani BBC:n Merlin -sarjaa tai kuunnellessani Joan Baezin biisiä Sweet sir Galahad herään aina tajuamaan, kuinka voimakas ote kuningas Arthurin legendalla on elämästäni. Ei liene ihmekään, sillä vuosisatojen ajan kuningas Arthur on ollut osa brittiläistä  ja siten yleisempää länsimaista tarinakaanonia. Arthur on tuttu kaveri myös animaation ystäville, sillä hän on seikkaillut seka Disneyn että Dreamworksin elokuvissa. Innostuin myös tätä tekstiä katsomaan Warner Brosin aiheeseen liittyvän animaatioelokuvan vuodelta 1998 nimeltä Taikamiekka - Seikkailujen Camelot (Quest for Camelot) ja pohtimaan, millä tavoin kuningas Arthur ja hänen legendansa esitetään länsimaiseen aniimation maailmassa.

Disney-faneille tulee tietysti mieleen elokuva Miekka kivessä, jossa nuori Arthur eli "Arttu" harjoittelee Merlin-velhon opissa. Arthurin kasvattaa inhottavana kuvattu Sir Ector ja hänen poikansa Sir Kay, jotka pohjautuvat myös alkuperäiseen legendaan. Tapahtumallisesti varsinaiset yhtymäkohdat Arthurin legendaan tulevat vasta elokuvan lopulla, jossa pikkunen Arthur vetäisee kuuluisan miekan kivestä ja hänet julistetaan Englannin kuninkaaksi. Disneyn Arthur on nuori ja naiivi, lapsi vielä, ja hän on varsin juonettomassa elokuvassaan loppujen lopuksi aika passiivinen. Jopa elokuvan kliimaksikohdassa hän seuraa vierestä Merlinin ja Matami Mimmin taistelua.  Miekankin vetäminen kivestä on puhdas vahinko, Arthurin kun piti löytää kasvattiveljelleen sopiva turnajaisase! Emme saa elokuvan aikana tietää, millainen kuningas hänestä tulee. Loppujen lopuksi elokuvan yhteydet varsinaisiin Arthur-tarinoihin ovat hatarat, hahmoistakin keskiöön nousevat vain nuori Arthur ja Merlin.

Dreamworksin Arthur-kuva on varsin toisenlainen Disneyn viattomasta pikkupojasta, vaikka yhtäläisyyksiäkin löytyy. Shrek kolmas -elokuvassa Shrekiä uhkaa avioliiton myötä Kaukaisen maan kuninkaaksi joutuminen. Ratkaisuksi epämiellyttävään tilanteeseen Shrek päättää noutaa Fionan teini-ikäisen serkun valtaistuimelle. Tämäpä ei ole kukaan muu kuin Arthur Pendragon, kaverien kesken Artsin, Worcestershiren lukion syrjitty luuseri. Shrek kolmas parodioi  Arthurin legendaa armottomasti, Arthur on koulussa se kaveri jota muutkin ns. "luuserit" syrjivät ja hän haaveilee Guineveresta, joka taasen ihailee koulun kovista Lancelotia (alkuperäisissä Arthur-tarinoissa Guinevere on Arthurin vaimo joka pettää häntä ritari Lancelotin kanssa). Arthur on aluksi innoissaan kuninkuudesta, mutta  muuttuu elokuvan myötä yhä epävarmemmaksi asian suhteen ja lopulta ymmärtää Shrekin taka-ajatukset. Elokuvan lopussa hän kuitenkin päättää ryhtyä Shrekin sijasta hallitsijaksi, toiveenaan rakentaa suvaitsevainen kuningaskunta.

Shrekin Arthur ei niin ikään ole myyttinen sankarikuningas, vaan rock´n´rollista ja prinsessoista haaveileva teini ja hänen ääninäyttelijänsäkin on sekä alkuperäisessä englanninkielisessä versiossa että suomidubissa popidoli (Justin Timberlake ja Antti Tuisku, jonka maine ei ollut elokuvan ilmestymisen aikaan yhtä katu-uskottava kuin nykypäivänä). Hän ja Shrek tapaavat myös Merlinin, joka designiltään pohjautuu kyllä Disneyn Merliniin mutta muuten aikoinaan tämä ehkä ihan viisaskin taikuudenopettaja on vuosien myötä mennyt vähän höperöksi… Kyllä Merlin onnistuu elokuvassa langettamaan pari ihan onnistunutta taikaa Shrekin ja Arthurin iloksi ja omaksi hämmästyksekseen.

Dreamworksin Arthur kertoo tulevasta kuningaskunnastaan.

Sekä Disney että Dreamworks kuvaavat nuorta Arthuria, joka on vielä kovin epävarma eikä oikeastaan pidä ajatusta kuninkuudesta kovin miellyttävänä. Varsinkin Disneyn Arthurille kuninkuus lankeaa ei-toivottuna kohtalona ja Dreamworksinkin Arthurille päätös kuninkuudesta on pitkän harkinnan tulos. Heille hallitsemisessa ei korostu valta vaan vastuu. Toisaalta kumpikin elokuva kuvaa myös Arthurin matkaa oikeudenmukaiseksi hallitsijaksi. Taikamiekka - Seikkailujen Camelot tarjoaa meille perinteisemmän Arthurin, miehen josta tulee nuorena hyvä ja arvostettu kuningas ja jonka tarinassa korostuvat tyypilliset ritariromantiikan arvot. Taikamiekassa Arthur ei oikeastaan ole edes mikään päähenkilö, vaan enimmäkseen tarina seuraa Kayleyta, jonka isä on Arthurin palveluksessa kuollut Pyöreän Pöydän ritari. Elokuvana Taikamiekka ei ole kummoinen ja sitä katsoessaan saa sietää aika monta keskinkertaista laulua (leffa yrittää ratsastaa Disneyn 90-luvun musikaalibuumilla), mutta sen Arthur-kuva on ihan jännittävä. Elokuvassa Arthur menettää voimansa ja valtansa lähteen eli maagisen Excalibur-miekan, ja hän on elokuvassa ison osaa varsin avuttomassa tilanteessa. Lopussa Arthur saa miekkansa takaisin, mutta hän ei ei ehdi käyttää sitä sankaritekoihin. Kuningas on voimakas, muttei kaikkivoipa. Eniten harmittaa että elokuva olisi voinut hyödyntää Arthurin legendaa paljon monipuolisemmin. Alkuperäisissä legendoissa Arthur joutuu katkerasti omiensa pettämäksi, mutta elokuvaan on luotu pliisu ja tavanomainen pahishahmo, joka kylläkin on kuningasta vastaan kääntynyt Pyöreän Pöydän ritari. Merlin-velhokin saa pienen roolin, ja hän on Disneyn kuvauksen tavoin vanha ja viisas neuvonantaja.

Kuningas Arthur ja sokea Garrett-ritari

Yllättäen kolmen Arthurin ehkä eniten yhdistäväksi tekijäksi - erilaisista ikävuosista ja animaatiotyyleistä huolimatta- ulkonäkö. Kaikki ovat vaaleahiuksisia, sinisilmäisiä ja kevytrakenteisia. Warnerin ja Dreamworksin Arthureilla on jopa samankaltainen hiustyyli! Kiinnostavasti Kuningas Arthurin legenda on alkuperältään kelttiläinen, mutta Arthurit on kuvattu anglosaksiksina vaaleaverikköinä. Vaan mitäpä pienistä. Toki Arthur-kuvauksia vertaillessa pitää myös ottaa huomioon eettä elokuvat ovat valmistuneet ihan eri aikakausina. Disneyn Miekka kivessä perustuu kirjaan, ja on tehty aikana jolloin Disneyn elokuvista lähes kaikki perustuivat tunnettuihin kirjoihin tai satuihin. Elokuvassa korostuu, että se on lapsiyleisölle suunnattu ja lapsikatsojat voivatkin samaistua nuoreen Arthuriin. Kuten edellä mainittiin, Taikamiekka pyrkii seuraamaan Disneyn musikaalielokuvien vanavedessä, ja siinä on voimakas hyvä-paha -kahtiajako. Arthur edustaa elokuvassa absoluuttista hyvää, esikuvallista hahmoa, joka on ehkä vertautuu Disneyn Herkuleksen Zeus-jumalaan tai Mulanin Keisariin. Shrekin Arthur on puhdas parodia, jossa sankarikuninkaan maine on ristiriidassa epävarman teinipojan olemuksen kanssa. Tämä onkin Shrek-elokuvissa hyvin tyypillinen keino esitellä satuhahmoja.

Onko Kuningas Arthur syvimmilltään sitten Disneyn kuvaama vastahakoinen poikakuningas, Dreamworksin hyväsydäminen mutta epävarma koululuuseri vai Warnerin mahtava sankari? Miksei vaikka kaikkia. Nickeledeonin hulvattomassa animaatiosarjassa Fairly Odd Parents Arthur kuvataan eräässä jaksossa vaikeasti likinäköisenä  poikarukkana, joka kuitenkin silmälasit saatuaan muuttuu liehuvahiuksiseksi ja lihaksikkaaksi sankariksi, jolla pysyy Excaliburkin kourassa. Myös Disneyn Merliniä ulkoisesti muistuttava hahmo löytyy, mutta tämä Merlin on vain valevelho joka toivoo Arthurin avulla ansaitsevansa rahaa :D Arthurista on moneksi. Ei olisi ollenkaan yllättävää, jos Kuningas Arthurin legendaan tartuttaisiin pian taas animaation saralla. 


Kuvat: Disneyscreencaps.com

Ajatuksia: Räyhä-Ralf (2012)

Vuonna 2012 julkaistu Räyhä-Ralf on yllättävä veto Disneyltä, jonka ainakin itse miellän elokuvayhtiönä varsin konservatiiviseksi. Sitä edeltäneet kolme elokuvaa (Prinsessa ja Sammakko, Kaksin Karkuteillä ja Nalle Puhin Elokuva) olivat olleet Disneyn kulmakivenä pidettyä varsin perinteistä satumateriaalia. Räyhä-Ralfissa on kuitenkin otettu lähtökohta, josta tulee ehkä enemmän mieleen Disneyn suurin kilpailija eli Dreamworks: hahmosuunnittelussa lähdettiin vahvasti tyylitellympään suuntaan ja lajityypiksi valittiin toimintakomedia. Räyhä-Ralfille valittiin myös lapsiyleisön ohella toinen kohdeyleisö: peliharrastajat. Tämän vuoksi Räyhä-Ralfissa nähdäänkin laaja kattaus viittauksia erilaisiin peleihin, ja muitakin popkulttuuriviittauksia voi bongata matkan varrelta. Nämä eväät antavat ymmärtää elokuvan pyrkivän valtaamaan Disneylle jalansijaa uusilta vesiltä.

Elokuvan keskiössä olevassa Fiksari-Felix Jr. -kolikkopelissä kivalaisten asuintaloa romuttava pahis Ralf kyllästyy saamaansa kohteluun ja lähtee muihin peleihin todistamaan, että hänestäkin on sankariksi. Reissu kuitenkin saa yllättävän käänteen, kun Ralf vahingossa päästää varallisen Cybugin valloilleen Sokerihuuma-peliin. Matkallaan hän kuitenkin tulee auttaneeksi Nelli Karamellia (Vanillope Von Schweetz), joka on myös joutunut omassa pelissään ulkopuolisen asemaan, koska häntä pidetään pelin häiriönä. Ralfia ja hänen aiheuttamaansa vaaratilannetta lähtevät jahtaamaan Fixari-Felix Jr. sekä Sankarin duuni -pelin kersantti Calhoun.

Räyhä-Ralf pyörittää neljää keskushahmoaan varsin kiintoisasti. Ralf ja Nelli muodostuvat hyvin paljolti toisilleen rinnasteisiksi: he kummatkin haluavat tulla hyväksytyksi yhteisöönsä ja ovat valmiita tekemään kovasti töitä tämän eteen. Kaksikon ystävyys onkin paljolti elokuvan suola, vaikka se draaman kaareeltaan muistuttaa Disneyn viime vuosien elokuvien romansseja, jossa alussa ollaan tosi vastahakoisia yhteistyöhön ja välit lämpenevät pikku hiljaa. Ralfin ja Nellin suhde on kuitenkin saatu autenttisen oloiseksi, erityisesti kohdissa joissa he naljailevat toisilleen ehkä vähän turhankin mauttomaan sävyyn, niin kuin hyvät ystävykset usein tekevät. Muutenkin hahmoista on tehty miellyttävän rosoisia verrattuna moniin Disneyn hieman särmättömämpiin sankareihin. Ralfin äkkipikaisuuden koen ainakin itse hyvin samaistuttavaksi, ja hauska nähdä että Nellin kanssa on ihan rohkeasti uskallettu mennä sinne ärsyttävänkin puolelle.

Kivalaiset eivät arvosta Ralfin panosta juhlissa

Felix ja Calhoun jäävät ymmärrettävästi enemmän marginaaliin, mutta he saavat myös mukavasti omaa ruutuaikaa. Felix on hahmoista kaikista lattein, sillä hänellä ei oikeastaan ole minkäänlaista taustatarinaa. Toisaalta tämä palvelee hänen alkuperäistä rooliaan puhtoisena pelin sankarina. Jäyhä Calhoun on varsin tyypillinen kovaksikeitetty mimmi -henkilö, jonka hahmokehitys jää hieman mysteeriksi. Hän kärsii sulhasensa kuolemasta aiheutuneesta traumasta, joka kummitteleekin hänen mielessään aika ajoin. Felix ja Calhoun ovat kieltämättä ihan suloinen pari, vaikka heidän romanssinssa jääkin lopulta aika irralliseksi elokuvan muusta juonesta.

Elokuva sisältää myös runsaasti cameoita erilaisilta pelihahmoilta, ja monet elokuvan omistakin hahmoista, kuten Väkevä-Bill ja muut Sokerihuuman kuskit, ovat hauskoja lisiä hahmokaartiin. Karkkikunkku eli Turbo on mielestäni aika jännittävästi rakennettu pahishahmo: hän on jo elokuvan alusta lähtien turhamainen kuningas joka heittelee ihmisiä vankilaan ja syrjii järjestelmällisesti Nelliä, mutta katsojalle paljastetaan hänen taustansa vasta elokuvan lopussa ja yhdessä vaiheessa hän jo melkein onnistuu suostuttelemaan katsojan puolelleensakin. Mielestäni on myös kiinnostava huomio, että Räyhä-Ralfissa monet sivuhahmoista eivät todellakaan ole mitään puhtoisia, vaan sekä kivalaiset että Sokerihuuman ajelijat ovat aika ennakkoluuloista sakkia enimmän osan aikaa.

Ja toisaalta elokuvan konflikti ei edes ole kokonaisuudessaan Turbon aiheuttama, vaan paljon jää myös Ralfin tekemän mokan varaan. Minulla ei ole ennen ollut tapana kiinnittää huomiota elokuvien epäloogisuuksiin, mutta loppukliimaksin aikana tapahtuva Turbon ja Cybugin fuusio meni kyllä hieman yli hilseen. Tiedän että takerrun yksityiskohtiin ja fuusion on tarkoitus olla lähinnä dramaattinen yksityiskohta, mutta koko jutussa ei ollut mitään järkeä! Yleisesti ottaen pidän kuitenkin loppukahakasta, johon on saatu mukavasti dramatiikkaa tiiviiseen pakettiin.

Visuaalisessa puolessa on ihanaa nähdä, kuinka taiteilijat ja animaattorit ovat päässeet visioimaan useita erilaisia peliympäristöjä aina karusta Sankarin Duuni-pelistä Sokerihuuman väri-iloitteluun. Mukana on myös peligrafiikkaa jäljittelevää animaatiota, joka tietysti sopii elokuvaan. Hahmojen designeissä on hauskaa epäsopusuhtaisuutta: Ralf ja Felix ovat retron kasaripelin hahmoina ulkonältään huomattavasti yksinkertaisempia kuin Nelli tai Calhoun. Animaatio on tietysti Disneyn tuntien huolellista työtä, ja elokuvan yksityiskohdissa riittää tutkailtavaa useammallekin katselukerralle.

Räyhä-Ralf on mielestäni piristävä riskinotto Disneyltä. Vaikka lukuisat peliviittaukset menevät varmasti ohi monilta katsojista, on peliteema elokuvassa toteutettu niin kokonaisvaltaisesti että viittaukset sulautuvat osaksi suurempaa kokonaisuutta. Vaikka varsin lapsellinen kielenkäyttö ja painotus toimintaan voi tuntua joistakin Disney-faneista vieraalta, niin Räyhä-Ralf on löytänyt katsojiaan myös pelifanien joukosta, ja on sarjakuvayleisöä kosiskelevan Big Hero 6:sen ohella osoitus siitä, että Disneykään ei aio jäädä pyörimään paikalleen.

Kissa pöydälle: Frozen 2

No johan on. Nykyään on harvinaista, että Disney ilmoittaa julkaisevansa jatko-osan klassikkolistaan kuuluvalle elokuvalle. Disney taisi päättää jo viime vuosikymmenen puolella, ettei se enää tuota ns. "halpisjatkiksia", eli niitä jotka animoidaan Disneyn sivustudioilla (Disneytoon). Nykyään Disneytoon keskittyy pääasiassa omiin spin-off -tuotteisiinsa, kuten Helinä-keiju ja Lentsikat -elokuviin. Frozen kakkosen tulo ei näytä olevan edellä mainitun päätöksen pyörtämistä: oman kuulemani mukaan kyseessä on päästudion (Walt Disney Animation Studios) tekemä elokuva, joka tarkoittanee sitä, että elokuva tulee pääsemään teatterilevitykseen ja myös Disneyn klassikkolistalle. Toisaalta tämä meinaa myös sitä, että elokuva tullaan näkemään aikaisintaan parin vuoden päästä.

Frozen on tällä hetkellä kaikkien aikojen suosituin animaatioelokuva, ja suosio on tuonut mukanaan myös runsaasti keskustelua. Siinä missä elokuva herätti ilmestyessään paljon ihastusta, ovat elokuvan supersuosion myötä monet äänet muuttuneet myös kriittisemmäksi. Keskustelu on omasta mielestäni lipsunut välillä lapselliseksi loanheitoksi: arvostelijat nostavat jalustalle lähes minkä tahansa animaatioelokuvan ja selittävät kuinka se on niin paljon parempi kuin Frozen. Vaikka elokuvasta ei kenenkään tarvitse pitää ja siinä on paljon kritisoitavaakin (missä asiassa ei olisi?) niin Frozenin kohdalla keskustelu on helposti edennyt järkevästä, rakentavasta mielipiteenvaihdosta puhtaaseen dissaamiseen. Toisaalta sehän on aina suosion hinta: kun jokin asia on suosittu, joku sitä mieltä että kyseinen asia on "yliarvostettu" (kuinka vihaankaan tuota sanaa!) ja sitten vaahdotaan kuinka jokin hänen pitämänsä asia ansaitsisi kaiken sen huomion.

Itsessään Disney-fanien pettymys on ymmärrettävää. Jos Frozen 2 tehdään "klassikkobudjetilla", se vie paikan joltain toiselta elokuvalta. Jatko-osan odottaminen on tietyllä tavalla paljon vähemmän hohdokasta kuin aivan uuden leffan vartominen. Pääasiallisesti itse pidän kuitenkin hyvänä asiana, että jos jatko-osa kerran tehdään, niin se tehdään kunnolla. Näin elokuvalta voidaan odottaa tasaista Disney-laatua animaatiota ja musiikkia myöten.

Itse en ole oikein sitä tyyppiä, joka innostuisi jatko-osista. Disneyn tarinankerronta on niin eheää, etteivät elokuvat jätä sellaista fiilistä, että tätä tarvittaisiin lisää. Toisaalta animaatioteollisuus on monta kertaa todistanut, että hyvin tehty jatko-osa voi parhaimmillaan tuoda loistavaa syvennystä tuttuihin hahmoihin ja maailmaan, ja saada katsojan rakastumaan elokuvasarjaan yhä syvemmin. Minulla on vakaa luotto siihen, että Disney voi keksiä jotain aivan mahtavaa Annan, Elsan ja muiden varalle. Miksi siis synkistellä, kun voi avoimin mielin katsoa, mitä tuleman pitää? Ehkä trailerin ilmestyttyä voi heittää pyyhkeen kehään jos siltä tuntuu.

Lisäksi monet Disney-fanit (minä itse ehdottomasti mukaan lukien) unohtavat yhden olennaisen seikan koko yhtiöstä: Disneyn pääasiallinen yleisö eivät ole ryppyotsaiset, teini-iän ohittaneet katsojat, vaan lapset. Näin Tumblrissa postauksen, joka muistutti asiasta, joka itseltänikin pääsee unohtumaan: muistatko, miltä tuntui lapsena rakastaa jotakin elokuvaa ja kuulla että siihen on tulossa jatkoa? Lapsifanit eivät kitise, koska Frozen on "yliarvostettu". Lapsifanit eivät valita siitä, kuinka Disney tulee varmasti pilaamaan koko jutun. Ja vaikka sitä ei aina tällainen wanhus haluakaan itselleen myöntää, niin lapsiyleisölle näitä elokuvia pääasiassa tehdään ja HE ovat ansainneet jatko-osansa.

Ensisilmäyksellä: Big Hero 6 (2014)

(Koska kaikki lukijani eivät välttämättä ehtineet Finnkinon ennakkonäytökseen, niin muistutan että tämä kuten kaikki muutkin tekstini sisältää spoilereita.)

"Oletko tyytyväinen hoitoosi?"
Kyllä se on aina yhtä hieno hetki, kun istuu elokuvateatterissa ja tietää, että kohta alkaa uusi kokopitkä Disney-elokuva... Onnittelin itseäni erityisesti siitä, että olin onnistunut varsin hyvin välttelemään spoilereita. Disneyn viime vuoden kokopitkähän on supersankarielokuva Big Hero 6, joka kertoo nuoren teini-ikäisen neron Hiro Hamadan muodostamasta supersankaritiimistä, johon kuuluu hoitorobotti Baymax ja Hiron onnettomuudessa kuolleen veljen neljä ystävää, Honey Lemon, GoGo Tomago, Wasabi ja Fred. He lähtevät yhdessä jahtamaan Kabukia, naamioitua miestä joka on varastanut Hiron kehittelemät mikrobotit.

Disney heittää meidät tällä kertaa varsin uudenlaiseen ympäristöön, nimittäin San Fransokion suurkaupunkiin, jossa päätähuimaava teknologia on mitä ilmeisimmin Se Juttu. Futuristisissa maisemissa on viimeksi seikkailtu vuonna 2007 Riemukas Robinsonin perhe -elokuvassa, mutta Big Hero 6:sen sarjakuvamainen actionmeno on Disneyn klassikoiden joukossa ainoa laatuaan. Elokuvan Marvel-siteet näkyvät toimintaleffamaisissa kohtauksissa, ja siinä missä myös Räyhä-Ralfissa nähtiin pyssyjä ja rähinää, niin elokuva on silti mielestäni varsin freesi tuulahdus Disneyn edelleen paikoin varsin konservatiiviseen leffakavalkadiin! Kuten nimestäkin voi jo päätellä, San Fransokio on amerikkalaista ja japanilaista kulttuuria yhdistelevä ympäristö, ja itseäni Itä-Aasiassa (tosin Koreassa) asuneena ilahduttivat yllättävät yksityiskohdat. Esimerkiksi Hiron ja Tadashin tapa läimiä toisiaan oli Etelä-Koreassa ainakin hyvin tyypillinen tapa ilmaista nuorten ihmisten läheistä suhdetta. Toinen hauska huomio oli korealaisen Gogon tapa vilautta kieltään onnistuttuaan magneettilevyharjoituksessaan. Korealaiset käyttävät kieltään enemmän ilmerepertuaarissaan kuin länsimaalaiset, ja itsestäni oli hauska huomata että tuollaiseenkin oli kiinnitetty huomiota...! Elokuvasta löytyy varmasti muitakin jänniä yksityiskohtia Itä-Aasian kulttuureja tunteville, onhan Disneyn animaattoreista moni juurikin sieltä päin kotoisin.

Suurimman yllätyksen leffa tarjosi ainakin itselleni tematiikallaan. Siinä missä Disneyn perinteiset teemat, perhesiteiden ja ystävien huolenpidon merkitys ovat mukana, niin yllättäen elokuvan temaattiseksi johtotähdeksi nousee kuitenkin kosto. Tämä on mielestäni varsin yllättävä ja raskaskin veto koko perheen animaatioelokuvalle. Hiron ja hänen ystäviensä pääasiallinen syy jahdata Kabukia on se, että he uskovat tämän aiheuttaneen räjähdyksen, jossa Hiron veli Tadashi kuoli. Erityisesti Hiron kohdalla muodostuu selkeäksi, että motiivi liittyy nimenomaan oman käden oikeuteen. Kun Kabuki paljastuu professori Callagheriksi, mieheksi jonka vuoksi Tadashi alun perin palasi palavaan rakennukseen, kulminoituu Hiron kostohalu hetkeksi siihen, että hän päättää tuhota Callagherin - keinoja kaihtamatta.

Hiro kuitenkin muuttaa mieltään, ja tulee siihen tulokseen, ettei Callagherin tuhoaminen lopulta toisi hänelle mielenrauhaa. Koston tematiikka ei kuitenkaan jää tähän, sillä Callagher itse on erikoinen Disney-pahis: siinä missä useimpien Disneyn antagonistien motivaatio on perinpohjin itsekäs, niin Callagherin toiminnan syy on sama kuin Hiron, eli hän haluaa kostaa henkilölle, jota pitää syyllisenä tyttärensä kuolemaan. Callagher ja Hiro ovat siis toistensa peilikuvat, ja heidät erottaa olennaisesti vain valinta, jonka Hiro päätyy tekemään, eli lopettamaan koston kierteen. Draaman kaarta mutkistaakin se, että Hiro tekee tämän valinnan jo paljon ennen elokuvan loppua. Kyse ei siis ole kliimaksikohdan "suuresta oivalluksesta" (vertaa esimerkiksi Frozen), vaan oikeasti merkittävästä hahmokehityksestä. Hiro onkin dynaamisuudessaan verrattavissa Leijonakuninkaan Simbaan, ja hänen kehityksensä on hyvin tahditettua ja realistista. Hiron kasvua ja anteeksiantoa symboloi lopullinen kliimaksi, jossa hän painuu portaalin läpi unenomaiseen "rinnakkaistodellisuuteen" pelastamaan Callagherin kuolleena pidetyn tyttären Abigailin.

Muutkin hahmot ovat todella sympaattisia, joskin Big Hero 6 kärsii vähän niin sanotusta "suuren henkilökaartin syndroomasta", eli sivuhahmot jäävät hieman latteiksi. Tämä on kuitenkin helpompi antaa anteeksi sen vuoksi, että hahmot ovat ylipäätään oikein samaistuttavia persoonallisuuksia. Itseäni nauratti erityisesti Wasabin pedanttius, josta löysin paljon itseänikin. Innokas fanipoika-Fred, etäisen cool Gogo ja pirteän tyttömäinen Honey ovatkin yksilöllisen taustan puutteesta huolimatta miellyttäviä. Hiron veli Tadashi jää - sattuneesta syystä - katsojalle etäiseksi, ja hän säilyy mielessä sydämellisenä (ja hyvännäköisenä) isovelihamona. Erityismaininnan saa Baymax-robotti, jonka altruistinen olemus selittyy sillä, että hän on kone, joka on alun perin suunniteltu hoitamaan muita. Baymaxin "fist bumpista" eli suomalaisittain luunyrkistä olin kuullut fiilistelyä etukäteen, ja voin kertoa että oli kyllä fiilistelyn arvoinen :D Baymaxin tarjoama lämminhenkinen huumori on kyllä kovasti mieleeni.

Disney käyttää upeasti hyödykseen CGI-animaation tarjoamia mahdollisuuksia: San Fransokion kaupunki on ihanan yksityiskohtainen ja esimerkikisi pienistä mikroboteista koostuvan massan liike on hienoa katsottavaa! CGI on tuonut mielestäni myös kiinnostavan, mutta joiltakin osin varmasti mielipiteitä jakavan elementin useisiin elokuviin: Frozenin ja Dreamworksin Näin koulutat lohikäärmeesi 2-elokuvan tavoin Big Hero 6:ssakin on luotu efekteillä intensiivistä ja surrealistista tunnelmaa henkivä kohtaus, joka nostattaa varmasti hienoisia kauhun tunteita katsojassa. Kohtaus, jossa Hiro poistaa Baymaxin hoitorobottiohjelman muuttaen tämän silmittömäksi tuhoamiskoneeksi, oli itselleni (herkkänä ihmisenä) voimakas, ja voi sitä olla myös lapsille. En itsessään pidä tätä huonona asiana, ja pelottavia kohtauksia on ollut animaatioelokuvissa läpi vuosikymmenien. Mutta CGI-tekniikan avulla pystytään luomaan kyllä erityisen vaikuttavaa tunnelmaa, jos minulta kysytään. (Tähän väliin voisin lisätä, että kun jotkut väittävät, että nykyajan lastenelokuvat ovat lepsuja entisiin nähden, niin en kyllä itse ymmärrä mistä tämä väite kumpuaa...)

Toinen vaikuttava kohtaus oli kliimaksikohtaan sijoittuva Abigail Callagherin pelastaminen. Unenomaisessa rinnakkaistodellisuudessa on mielettömän kaunista, ja se on varmasti tarjonnut muuten realistisuuteen pyrkivässä miljöössä vähän leikittelyn varaa suunnittelijoille ja animaattoreille!

Big Hero 6 oli siis monilta osin todella nautittava kokemus ja ehdottomasti hieno jatko Disneyn edellisinä vuosina valmistuneille elokuville. En yleensä kiinnitä huomiota elokuvien juoniaukkoihin, mutta tämän leffan kohdalla pari asiaa jäi kyllä vaivaamaan hämäryydellään. Esimerkiksi elokuvassa ei koskaan paljasteta, minkä vuoksi messuilla syntynyt räjähdys tapahtui. Hiro epäilee räjähdystä tahalliseksi, keinona mikrobottien varastamisen peittelyksi, mutta elokuvassa Callagherin lopullinen suunnitelma ei liity mikrobotteihin - lisäksi olisi epäloogista, että Callagher olisi Hiron botit messuilla nähtyään repäissyt räjähdyssuunnitelman hihastaan. Hirohan luovuttaa mikrobotit tälle vapaaehtoisesti, joten olisi järkeenkäypää, että räjähdys todella oli onnettomuus. Mutta elokuva ei koskaan suoraan kumoa tätä Hiron uskomusta, ja Callagherin maininta, jonka mukaan hän ei välitä Tadashin kohtalosta, antaa edelleen ymmärtää, että räjähdys olisi hänen aiheuttamansa. Sehän saisi Hiron uskomaan, että muut mikrobotit ovat tuhoutuneet, ja Callagher saisi puuhailla juoniaan rauhassa.

Ehkä enemmän häiritsevä yksityiskohta on kuitenkin se, että Hiro löytää tuhoutuneen Baymaxin nyrkistä tämän ohjelmistokortin, joka ei käy millään järkeen elokuvan juonen kannalta. Baymax menettää hoitoviettinsä, jos ohjelmisto poistetaan hänestä, joten kaiken järjen mukaan hän ei olisi voinut pelastaa Hiroa ilman ohjelmistoa. Tämä juoniaukko saatetaan kyllä selittää jossain Behind The Scenes-klipissä, mutta elokuvan jatkumossa siinä ei ole järkeä. Toki on hieno juttu, ettei Hiro menetä Baymaxia lopullisesti, mutta tuo epäloogisuus häiritsee!

Kaiken kaikkiaan Big Hero 6 oli mielestäni odotuksen arvoinen: hauska, koskettava ja tarinaltaan voimakas, niin kuin hyvän animaatioelokuvan kuuluukin. Se on mukavaa vaihtelua edellisiin elokuviin, ja osoitus siitä, että Disney on yhtiönä myös muuntautumiskykyinen. Toki useamman seikkailupainotteisen leffan jälkeen sitä alkaa toivomaan jotain vähän rauhallisempaakin...

Ajatuksia: Lilo & Stitch (2002)

2000-luvun alkupuolella, pitkän "satukauden" jälkeen Disneyn studion ohjaajia puri selkeä scifikärpänen. Tästä on tuloksena jännittävä "trilogia", jossa nähdään kaiken maailman teknisiä vimpaimia, avaruusolioita ja ajoittain hyvinkin toiminnallista meininkiä. Nämä kolme elokuvaa ovat tietenkin Atlantis, Lilo & Stitch sekä Aarreplaneetta. Tämä "scifikauden" tuotokset ovat omissa silmissäni yksiä studion omaperäisimmistä. Disney on toki palannut teknologiailoittelun maailmaan myöhemmin elokuvassa Riemukas Robinsonin perhe sekä nyt talvella leffateattereihin tuleva Big Hero 6sen mukana.

Lilo & Stitch on "scifikuorrutteen" alla kuitenkin todella vahva tarina ystävydestä, sisaruudesta ja perheestä. Tarinan ytimessä on kahden maailman kohtaaminen: orpo ja yksinäinen havaijilaistyttö Lilo kohtaa Stitchin, älyllisen avaruusolion joka on luotu tuhoamaan. Tarinan jännite on rakennettu kiinnostavasti: katsoja on jo alusta asti tietoinen siitä, mikä Stitch oikeastaan on ja elokuvaa katsoessa sitä vain odottaa, milloin kulissit kaatuvat. Tämä jännite pysyy yllä ihan poikkeuksellinen kauan: vaikka Stitchin käytös on pitkälti hyvin "epäeläimellistä", ei Lilo kutsu häntä avaruusolioksi ennen kuin Pleakley ja Jumba yrittävät ottaa hänet kiinni. Tarkempi katsoja voisi pitää tätä ammottavana juoniaukkona, mutta omasta mielestäni on ihan sopivaa että muutenkin eksentriseksi kuvattu Lilo ei suhtaudu karsaasti Stitchin käytökseen.

Avaruusoliojuonen rinnalla elokuva käsittelee tapausta, jossa Lilon isosisko Nani yrittää epätoivoisesti pitää itsellään sisarensa huoltajuuden. Tilanne vaikuttaa jo alusta varsin toivottomalta, eikä Stitchin kaltaisen lemmikin pitäminen helpota hommaa yhtään. Lilon ja Nanin välit ovat usein kireällä, ja he kummatkin kärsivät siitä, ettei heillä oli oikeastaan ketään johon nojautua henkilökohtaisissa ongelmissaan. Vaikka Stitch näyttäisi alkujaan tuovan perheeseen vain lisää sekasortoa, niin elokuvan edetessä hänestä hitsautuu tiiviksi osaksi perhettä ja auttaa omalla tavallaan Liloa ja Nania "löytämään toisensa" ja pitämään perheen yhdessä. Lastensuojelullisesta näkökulmasta elokuvan loppuratkaisu on kyllä vähintäänkin erikoinen, mutta ehkä se voidaan selittää sillä kuuluisalla "Disneyn taialla"... :D

Lilo on mielestäni yksi parhaiten onnistuneita Disney-päähenkilöitä koskaan. Vaikka hän onkin pääasiallisesti hyväntahtoinen, niin hänet samalla kuvataan myös aggressiivisena ja hieman makaaberinakin seitsemänvuotiaanan, joka lyö koulutoveriaan ja tekee heistä voodoo-nukkeja. Hän on lähes tuskallisen realistinen: kiusattu ja yksinäinen tyttö joka rukoilee saavansa ystävän. Vaikka yksinäisyyttä ja orpoutta käsitellään useissa muissakin Disney-elokuvissa, niin Lilon hahmossa nämä asiat kulminoituvat hyvin käsinkosketeltavan aitoina.

Stitch on hahmona myös lähtökohdiltaan kiehtova: alussa hän on lähinnä avaruusolio joka käyttää Liloa "ihmiskilpenään" Jumbaa ja Pleakleytä vastaa, mutta hän alkaa lopulta ymmärtää maailmaa eri tavalla vietettyään aikaan Lilon kanssa. Lilon ja Stitchin ystävyyden kasvua kuvataan hauskasti: siihen liittyy niin turhautumista, surua kuin aitoja ilon hetkiäkin. Stitch onkin Disney-hahmoksi hyvin dynaaminen, mijkä tekee hänestä oikein piristävän. Lisäksi olen itse aina tykännyt hänen hieman kömpelöstä verbaalisesta itseilmaisustaan, joka onkin hahmolle hyvin leimallista :D

Myös Lilon sisko Nani on kiinnostavasti rakennettu: hän yrittää parhaansa pitääkseen arjen pyörimässä mutta Lilon menettämisen pelko aiheuttaa hänelle ylivoimaista stressiä. Hän menettää elokuvassa työpaikkansa, mutta yrittää silti epätoivoisesti saada asiat vielä hyviksi. Lilon, Nanin ja Stitchin elämää kuvaavat osuudet ovatkin elokuvan parasta antia, ja onkin oikeasti kivaa katsoa kerrankin animaatioelokuvaa jossa keskitytään pääasiallisesti (lähes) tavalliseen elämään ja hyvinkin realistisen oloisiin ongelmiin.

Toisaalta avaruusoliopuolikin on ihan hauskasti toteutettu, mutta Stitchin luoja Jumba ja häntä avustamaan lähetetty maaekspertti Pleakley ovat mielestäni hahmoina hieman liikaa komiikan vuoksi luotuja. 90% elokuvasta Jumba ja Pleakley eivät ana elokuvalle oikeastaan mitään, koska Pelekain perheen välinen draama on niin paljon kiinnostavampaa kuin mikään, mitä he tekevät. Vaikka Jumban ja Pleakleyn läsnäolo ylipäätään mahdollistaa elokuvan tarinan syntymisen, niin lähinnä vasta kliimaksissa tulevassa Stitchin ja Jumban välisestä taistelussa ja siitä seuranneessa tapahtumaketjussa heillä on jokin rooli. Elokuvan loppuratkaisun kannalta he ovat lopulta enemmän tai vähemmän merkityksettömiä.

Tästä voikin vetää johtopäätöksen, että vaikka tematiikaltaan Lilo & Stitch onkin ehkä yksi Disneyn historian vahvimmista tarinoista, niin käsikirjoitukseltaan se on jossain määrin ontuva. On kyllä kieltämättä ihan hellyyttävää, että Jumbasta ja Pleakleystä muodostuu lopulta jonkinlaisia perheenjäseniä  Pelekain perheeseen, mutta viime kädessä he jäävät marginaaliin huomattavasti kiinnostavimpien hahmojen, pääasiassa Lilon, Nanin ja Stitchin varjoon. Tuntuu että mukaan on haluttu vähän liikaa hahmoja, ja heidän myötänsä tarinaan tulee käänteitä, joita se ei olisi välttämättä tarvinnut. Toisaalta on toki muistettava, että Disneyn tyyliin kuuluu henkilödraaman ohella myös toiminta, ja siksi en täysin panekaan pahakseni elokuvan vähän turhan äkkiseltään avaruusseikkailuksi muuttuvaa loppua. Siltikin kontrasti elokuvan keskiosan kanssa on silmiinpistävä.

Selkeistä vioistaan huolimatta tämä elokuva on itselleni todella lähellä sydäntä. Lilo & Stitch käsittelee vierauden, yksinäisyyden ja menetyksen teemoja hyvin koskettavasti tavalla, joka puhuttelee varmasti kaikenikäisiä. Tämä yhdistettynä hienoihin ja realistisiin hahmoihin tekee tästä elokuvasta ehdan klassikon, jota ainakin itse jaksan töllätä kerrasta toiseen.

Ja hei, jos minulta kysytään niin aika harva Disney-mies on yhtä hurmaava kuin David... ;)

Ajatuksia: Lilo & Stitch 2 (2005)

Lilo & Stitch-elokuvan ympärille on kasvanut suurempi franchise kuin minkään muun 2000-luvun Disney-elokuvan ympärille. Leffasta on esimerkiksi tehty japanilainen spin-off jossa Lilo on jo kasvanut aikuiseksi ja jättänyt Stitchin. Kiinnostavaa mielestäni on, että elokuvasta tehdyt jatko-osat tuntuvat menevän kahteen eri suuntaan. Stitch! Avaruuskoe 626, Lilo & Stitch 3: Leroy & Stitch sekä elokuvan pohjalta tehty TV-sarja keskittyvät Stitchin alkuperään avaruuskokeena ja niihin muihin kokeisiin, jotka Jumba loi. Lilo & Stitch 2 ei oikein istu tähän porukkaan, vaan siinä Lilo on edelleen selkeä päähenkilö, ja sarja korostaa erityisesti perhettä ja sopeutumista yhteisöön.

Lilo & Stitch 2 on DisneyToon Studiosin tekemä DVD-levitykseen suunnattu jatko-osa (niin kuin Disneyn jatko-osat lähes aina ovatkin), ja tämä luonnollisesti tarkoittaa, että elokuvan budjetti on pienempi kuin valkokangaselokuvilla. Jaksankin aina muistutella, että tämän vuoksi Disneyn jatko-osia ja klassikoita ei kannata vertailla keskenään, koska sillä rahan määrällä toden teolla on väliä. Budjetti huomioon ottaen Lilo & Stitch 2:sen animaatio on yllättävän miellyttävää. Hahmojen ulkonäkö ei ole muuttunut mainittavasti ja elokuvaa on ihan mukava katsella.

Elokuvan juonikuviot ovat myös varsin kivoja: Lilo valmistautuu Stitchin kanssa yhdessä hulatanssikisaan, mutta harjoittelua varjostavat Stitchin kohtaukset, joissa hän käyttäytyy hallitsemattomasti. Lilo & Stitch 2 on jättänyt paljolti pois suureellisen avaruuskohkaamisen aluksineen ja aseineen, ja elokuvassa on enemmän niin sanottua "arjen draamaa", joka vetosi minuun myös ensimmäisessä osassa. Elokuvassa näytetään mielestäni hyvin Lilon pettymys Stitchiin, kun tämä ei pystykään käyttäytymään kunnolla. Voisikin sanoa, että tämä kaikissa sarjan oheistuotoksista tämä jatko-osa on eniten uskollinen alkuperäisen tunnelmalle, vaikka sen juoni jääkin ymmärrettävästi raakilemaisemmaksi.

Yllättävää kyllä, tykkäsin myös leffan huumorista. Elokuvassa on mukana myös vähän pöhkö sivujuoni, jossa Pleakley soosaa Davidin ja Nanin suhdetta, jonka hän pelkää olevan väljähtymässä. Pleakley on kyllä mahtava hahmo ja siksi onkin mukava, että hänellä on joku oma juttunsa leffassa, vaikka se nyt onkin aika irrallinen elokuvan varsinaisesta juonesta. Nanin hahmolle olisin toivonut elokuvassa ehkä vähän enemmän kehitystä, hän oli kuitenkin hyvin olennainen osa ensimmäisen elokuvan juonta ja siksi olisi mukavaa nähdä häntä enemmän jatko-osissakin.

Lilo & Stitch 2:sessa on oikeasti aineksia kelvolliseen jatko-osaan: budjettiin nähden hyvä animaatio, kivoja teemoja ja laulutkin ovat Elviksen hittejä. Valitettavasti yhtälön romuttaa ehkä Disneyn historian tökeröin valekuolema-tropen käyttö: Jumban epätoivoisista pelastusyrityksistä huolimatta Stitchin vika etenee siihen pisteeseen, että hän kuolee. Lopulta Lilon rakkaus kuitenkin herättää hänet henkiin. Hei pliis, onko kornimpaa nähty? Loppu vain romuttaa sen emotionaalisen latauksen, jonka elokuva on rakentanut. Tiedostan, että vihani valekuoleman käyttöä kohtaan on ehkä liioiteltua, varsinkin kun trope nyt on kuulunut Disneyn tyyliin enemmän tai vähemmän ihan ensimmäisestä klassikosta alkaen. Lopun "ihmeparantuminen" ei vain sovi elokuvan muuhun tunnelmaan ollenkaan.

Noh, surkeasta lopusta huolimatta Lilo & Stitch 2 on mielestäni ihan mukava jatko-osa ja sijoittuu minun näkemistäni Disneyn jatkiksista niiden parempien puolelle, ehkä juuri siksi että se oikeasti säilyttää jotain olennaista alkuperäisestä elokuvasta. On positiivista, ettei elokuva esimerkiksi ala esitellä uusia hahmoja, vaan yrittää kehittää eteenpäin vanhoja. Jonkin verran hiotummalla käsikirjoituksella elokuva olisi voinut olla jopa ihan mainiokin laajennus Lilon tarinaan.

Ajatuksia: Herkules (1997)

Vuonna 1997 valmistunut Herkules on mielestäni monin tavoin kiinnostava tuotos: se on juonellisiltaan perusosasiltaan hyvin tyypillistä 90-luvun Disneytä, mutta siinä on myös paljon tyylillisiä seikkoja jotka erottavat sen muista oman aikansa Disney-elokuvista. Elokuvaa ei käsittääkseni lasketa Disneyn kaikista ikonisimpiin tuotoksiin, väittävätpä jotkut fanit elokuvaa jopa "unohdetuksi". Tätä on vähän vaikea arvioida, sillä itse pidän käytännössä katsen kaikkia Disneyn 90-luvun leffoja sellaisina, jotka suurin osa pystyy kyllä studion tekeleeksi nimeämään. Herkuleksen suosion puutteesta kertonee toki se, ettei elokuvasta ole koskaan tehty erikoisjulkaisua.

Piirrostyyliltään elokuva on varsin tyylitelty, hahmojen ja taustojen suunnittelussa näkee runsaasti joonialaisista pylväistä inspiroituneita kiehkuroita, värit ovat todella raikkaita ja kirkkaita ja hahmojen kasvot ovat keskiverto-Disneytä kulmikkaampia. Elokuva on mielestäni aina ollut kaunista katseltavaa ja sen hahmot hehkuvista Olympoksen jumalista lyhyenläntään Phil-satyyriin hauskasti piirretty. Muusien esittämissä lauluissa näkyvät, kreikkalaisesta ruukkutaiteesta inspiroidut osuudet ovat myös kiehtova lisä elokuvan visuaaliseen maailmaan.

Myös narratiivinen tyyli on Disneylle poikkeuksellinen. Vaikka useampikin elokuva on tainnut alkaa ulkopuolisen kertojan avauksella, ei missään Disneyn elokuvassa ole käsittääkseni yhtä liukuvia metatasoja kuin Herkuleksessa. Elokuva alkaa museossa mieskertojan välityksellä, mutta hän antaa kerrontatehtävän "eteenpäin" viidelle muusalle, jotka kertovat tarinaa pääasiassa laulaen. Herkuleksessa yhdistyvätkin mielenkiintoisesti kerronnalliset laulut (Se Gospel Totta On & Nollasta Pollaan) sekä musikaalityyppiset hahmojen omat laulut (Vielä saan mä voiton & Rakastaa mä en saa). Muusat eivät kuitenkaan ole vain ulkopuolisia kertojia, vaan he ovat myös osana tarinaa parissa kohtauksessa, vaikka he eivät käykään dialogia tarinan varsinaisten henkilöiden kanssa. Todella erikoinen ratkaisu, johon ei ole taidettu myöhemmissä elokuvissa palata! Ylipäätään ns. persoonallisia kertojia on nähty pääasiassa 90-luvun elokuvissa (Aladdin, Notre Damen Kellonsoittaja) ja uudelleen 2010-luvulla (Kaksin karkuteillä).

Herkules selviää alkuperänsä paljastumisesta yllättävän kriisittömästi.

Herkules-elokuvan juoni on kaksitasoinen, mutta Haadeksen pyrkimys nousta Olympuksen johtoon ja Herkuleksen matka todelliseen sankaruuteen ovat niin hyvin yhteen kiedottu, että tämä ei aiheuta hämmennystä tai ongelmia. Mielestäni juonellisesti Herkuleksessa on samaa varmuutta ja suoraviivaisuutta kuin sitä seuranneessa Mulanissa, ja jokainen kohtaus tuntuu kuljettavan tarinaa eteenpäin jollain tavalla. Ulkopuolisen kertojan käyttö on edukseen tarinankerronnassakin, sillä kehyskertojien avulla elokuvaan voidaan loogisesti sisällyttää tapahtumia pitkältä ajanjaksolta. Disneylle tyypillisesti aikaharppauksien tapahtumat esitellään kätevästi laulukohtauksissa.

Herkules itse on ehkä karikatyyrisenkin tavanomainen sankarihahmo: lempeäluonteinen, tahditon ja valitettavan hyväuskoinen. Hänellä ei tunnu olevan "pimeää puolta", josei nyt varsin itsetuhoista reaktiota Megaran petokseen lasketa, ja Herkuleksen moraalista ylemmyyttä korostetaan aika monessa kohtaa. Mielestäni yli-inhimillisillä voimillakin varustettuna Herkuleksesta on kuitenkin saatu sympaattinen ja inhimillinen hahmo, josta ei ole tehty liian täydellistä. Muut hahmot reagoivat hänen toimintaansa monilla tavoin, eivätkä ainoastaan positiivisesti.

Myös vastanäyttelijäksi nostettu Megara on suorastaan Disney-leidien aatelia: entisen sussun jättämä ja siitä katkeroitunut nainen, joka toimii Manalan valtiaan leivissä. Megaran coolius ei vaikuta olevan näytelty yritys peitellä hänen "todellista luonnettaan", vaikka toki neitokaisella on myös tunteellinen puolensa. Kyyninen Megara ja naiivi Herkules ovat toisiaan tasapainottava parivaljakko, ja Megaran rooli elokuvassa vastahakoisena pahiksen apulaisena on varsin kiinnostava ja ehdottomasti kaavoja rikkova. Kyseessä on nainen joka on tehnyt virheitä elämässään, niin kuin me kaikki olemme.

Olen aina pitänyt myös Philin hahmosta. Hänen tapaisensa "neuvojahahmot" ovat varsin tyypillisiä 90-luvun Disneylle, mutta Philissä on enemmän särmää kuin vaikkapa Pocahontasin Kaarnamuorissa tai Leijonakuninkan Rafikissa. Philin ja Herkuleksen suhde onkin monivivahteinen ja tuo lisäsävyjä elokuvan muutenkin hieman kaavoja rikkovaan tyyliin. Hänen roolinsa jää elokuvassa hieman hämäräksi sen jälkeen, kun Herkules lähtee tekemään sankaritekoja, mutta täysin turhaksi sidekick-hahmoksi ei häntä sentään tohtisi kutsua. Hänellä on elokuvassa onneksi oma päämäärä, pyrkimys kouluttaa maailman suurin sankari. Tämä on mielestäni yksi tärkeimpiä hyvän hahmon osa-alueita. Henkilöhahmo, jolla ei ole omaa intressiä, on yleensä juonen kannalta varsin yhdentekevä.

Tarinan antagonisti Haades kyllä saa ottaa vastaan kunnian Disneyn hauskimman pahiksen tittelistä. Uskaltaisin melkein kruunata tämän Manalan jumalan tällä arvonimellä pelkän "Haades rules!" tuuletuksen perusteella! Hänen sarkastinen elämän(kuoleman?)asenteensa ja mahtavat manööverinsa paikkaavat hieman sitä tosiasiaa, että Haades on vallanhimoisena pahisjuonittelijana aika tavanomainen ja lattea vastustajahahmo. Toisaalta itse kyllä myös pidän Haadeksen toiminnan eeppisestä menosta, tyyppi lähettää tuhoajatitaanit pistämään paikat oikein kunnolla mullin mallin!

Herkules on ajallisesti julkaistu kunnianhimoisten ja draamalla höystettyjen elokuvien joukossa, sellaisten kuten Pocahontas, Notre Damen Kellonsoittaja ja Mulan. Vaikka Herkuleksessakin on toki draamaa ja suuria tunteita, niin elokuvassa on aiheeseensa selvästi myös keveämpi ja humoristisempi lähestymistapa, joka näkyy erityisesti elokuvan amerikkalaista kulttuuria apinoivassa pseudokreikkalaisessa maailmassa. Herkules onkin mielestäni aika piristävä väliesitys eeppisten 90-luvun satuleffojen joukossa, ja onnistuu olemaan tyypillistä 90-luvun Disneytä ilman, että toistaa samaa jo nähtyä kaavaa.

Ulos kaapista?

Olen seurannut Tumblrissa keskustelua amerikkalaisen valtavirta-animaation ja seksuaalivähemmistöjen suhteesta. Tämä keskustelu on mielestäni toki aiheellista ja tärkeää, mutta samalla mielestäni vähän yksisilmäistä ja idealistista. Ikään kuin puheenvuorona aiheeseen törmäsin The Atlantic-lehden sivuilla julkaistuun artikkeliin, jossa puhutaan Disneyn suhteesta seksuaalivähemmistöihin. Muutenkin keskustelu on pääasiallisesti keskittynyt Disneyhyn, joka on selvästi "perinteisin" suurista animaatioyhtiöistä, mutta ajatustapojen murros koskee tietysti muitakin alan pamppuja.

Artikkeli viittaa ohimennen keskusteluun siitä, onko Elsan rooli elokuvassa tarkoitettu vertauskuvaksi homoseksuaalisuudelle vai ei. Omasta mielestäni tästä kyseisestä asiasta nahistelu on turhaa, sillä Elsasta voitaisiin tehdä ihan millaisia tulkintoja tahansa, eikä yksi ole sen "oikeampi" kuin toinenkaan. Tämä ei kuitenkaan ole olennaista. Artikkeli nostaa esille mielestäni ihan kiinnostavia tapoja, millä tavoin Disneyn elokuvat kuvaavat hahmoja, jotka ovat ikään kuin irrallisia ympäröivästä yhteiskunnasta. Esimerkit ovat ihan oivaltavia, mutta kuitenkin artikkelin kirjoittajilta näkyy vähän unohtuvan, että ulkopuolisuutta kokevat muutkin kuin seksuaalivähemmistöön kuuluvat. Lisäksi harmittaa, ettei esimerkkeihin nostettu ollenkaan Lilo & Stitch -elokuvan Pleakleytä: kyseessä on hahmo joka pukeutuu sekä naisten että miesten vaatteisiin, eikä kukaan näytä siitä elokuvassa pahastuvan.

Jos Pleakley ei ole vähän queer niin en tiedä kuka sitten on

Miksi isot animaatioyhtiöt arastelevat seksuaalivähemmistöjen esittelyä elokuvissaan? Monet kiihkoilijat viskaavat mielellään "Yhtiö x vihaa homoja"-kortin pöytään, mutta vakavasti puhuen asia ei ole ihan niin yksinkertainen. Arvostelijat tuntuvat unohtavan kaksi aika karua tosiasiaa: a) animaatioiden tekeminen on bisnestä ja b) animaatioelokuvien kohderyhmään eivät kuulu ainoastaan liberaalit, keskiluokkaiset länsimaalaiset. Moni pohjoisamerikkalainen tai länsieurooppalainen tuskin kokisi ongelmalliseksi elokuvaa, jossa on seksuaalivähemmistöihin kuuluvia hahmoja. Mutta animaatiobisneksen uudet tuulet eivät tule enää lännestä, vaan suunta on sinne minne muidenkin suuryritysten: itään. Erityisesti Dreamworksille jo nyt yksi tärkeimmistä markkina-alueista on Kiina, ja tästä on esimerkiksi yhtenä osoituksena yhtiö Oriental Dreamworks.

Markkinat määräävät bisneksen suuntaa, ja näin on myös animaation laita. Länsimaiset kuluttajat alkavat olla hiljalleen yhä avoimempia seksuaalivähemmistöille, mutta entäs sitten muu maailma? Asuessani Etelä-Koreassa huomasin kyllä, etteivät seksuaalivähemmistöjen oikeudet olleet siellä varsinaisesti kuuminta huutoa, ja olettaisin tämän olevan tilanne myös monessa muussa maassa. Länsimaiset liberaalit voivat kyllä ladella vaatimuksiaan animaatioyhtiöille, mutta itse elokuvien tekijät joutuvat esittämään kysymyksen myös ei-länsimaisille markkonoille: mitä he haluavat nähdä?

Aika ei anna armoa, ja seksuaalivähemmistöt tulevat ajankohtaiseksi jossain vaiheessa animaatiobisneksessäkin. Muutos näkyy jo: esimerkiksi uudehkon Laika-studion ParaNorman-elokuvassa oli jo homohahmo, ja myös lafkan uuden Boxtrolls-elokuvan trailerissa otetaan kantaa sukupuolivähemmistöihin. Parempi näin, sillä seksuaalivähemmistöissä ei tietenkään ole mitään pelättävää. Länsimaistenkin kuluttajien on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että maailma sen oman liberaalin kuplan ulkopuolella saattaa olla aika erilainen, ja myös siinä maailmassa katsotaan animaatioelokuvia.

Ajatuksia: Aladdin (1992)

Aladdin on niitä animaatioelokuvia, jotka veivät mukanaan jo ensimmäisellä katselukerralla ja joihin tulee palattua kerta toisensa jälkeen uudelleen. Elokuva edustaa ehkä tyypillisimmillään 90-luvun Disneytä: tunnettuun tarinaan pohjaava juoni, hyveelliset ja voimakastahtoiset päähenkilöhahmot, ilmeikkäät sidekickit sekä pahis, jonka epämoraalisista tavoitteista ei ole katsojalle epäselvyyttä mutta joka ei päähenkilöille esiinny pahana elokuvan alussa.

Aladdinissa ehkä onkin juuri vaarana, että se alkaa tuntua vähän liian geneeriseltä Pienen Merenneidon ja Kaunottaren ja Hirviön jälkeen. Elokuvan onneksi siinä on hahmo, jonkalaista Disneyllä ei ole koskaan ollut, eikä ehkä tule koskaan olemaankaan: Lampun Henki on ihan eri sfääreistä kuin tyypilliset sidekick-hahmot. Hänen jokainen esiintymisensä on käytännössä katsoen puoliksi stand-upia: Henki vaihtaa hahmoa jatkuvasti ja tunkee läppää joka väliin. Disney, joka pyrkii tietynlaiseen ajattomuuteen elokuvissaan, on tietysti ottanut riskin hahmoa luodessaan, sillä huumori on jossain määrissä aika- ja kulttuurisidonnaista, ja Henki vielä on luotu voimakkaasti ääninäyttelijänsä Robin Williamsin ympärille. Ajan hammas on tuomittu iskemään leffaan - esimerkiksi minulle, 90-luvun alkupuolella syntyneelle eurooppalaiselle, koko nimi "Robin Williams" ei edes sano hirveästi mitään.




Kuinka riskialtis hahmo hyvänsä, Henki on omalla tavallaan koko elokuvan sydän. En väitä etteivätkö muutkin hahmot olisi hyviä: Aladdin on aivan ihastuttavan tyhmänrohkea prinssihahmo, ja Jasmine on omapäisessä tulisuudessaan samaistuttava nuori nainen ja pääsee näin oikeuksiinsa siinä varsin kapeassa prinsessaroolissa, joka hänelle on annettu. Jafar ei tosin kuulu suosikkipahiksiini, hänessä ei oikein tunnu olevan mitään kovin omaperäistä. On tosin mahtavaa että hän käytännössä tuhoaa elokuvassa itse itsensä! Todella epätyypillinen loppu Disney-pahikselle. Ärsyttävä Jago, eläväinen matto ja veikeä Abu ovat ihan mukavia sidekick-hahmoja. Toki ne jäävät kovasti Hengen varjoon ja välillä tulee miettineeksi, onko sidekickejä lastattu leffaan vähän liikaakin, kun tuntuu että koko ajan on joku häseltämässä.



Käsikirjoitus on elokuvassa ehkä vähän turhan rönsyilevä, varsinkin alkupuolella homma tuntuu aikamoiselta silpulta. Elokuvan alussa seuraamme Jafarin epäonnistunutta yritystä saada taikalamppu käsiinsä, ja sitten tästä siirrymme katselemaan Aladdinin elämää kadulla. Välissä kuvataan Jasminen elämää palatsissa. Alkupuolella tuntuu olevan kaksi eri juonikuviota: Jafarin juonittelu ja Aladdinin ja Jasminen tapaaminen, jotka tietysti myöhemmin kietoutuvat olennaisesti yhteen. Lopputulos kuitenkin on, että elokuvalla ei tunnu olevan selkeää "keskiötä", vaan katsoja jää miettimään, että kumpi on olennaisempaa: Jasminen ja Aladdinin romanssi vai taistelu Hengen herruudesta. Jafarin pyrkimys vikitellä Jasminea tuntuu kömpelöltä yritykseltä yhdistää nämä kaksi. Toisaalta Jasmine ja Aladdin saavat ihan mukavasti yhteistä ruutuaikaa, mutta toisaalta  taas Aladdinin ja Hengen suhde näyttäisi olevan temaattisesti sisällökkäämpi.

Noh, hieman heittelehtivästä käsikirjoituksesta huolimatta Aladdin on kyllä todella viihdyttävää katsottavaa. Alan Menkenin musiikki tuntuu luissa ja ytimissä ja elokuva kuuluu huumoriltaan Disneyn omaperäisimpiin, tietysti Hengen ansiosta. Elokuvan sijainti häikälemättömän karikatyyrisissä Lähi-Idästä inspiroituneessa paikassa on jotain, johon Disney ei toistaiseksi ole vielä palaamassa, ja mukavaa vaihtelua studion elokuvien varsin eurooppalaisiin maisemiin. Vaikka elokuvan teemat eivät aivan tavoita minua, niin pidän tästä kovasti tästä elokuvasta, jonka jaksaa katsoa uudelleen ja uudelleen.

Disneyn 2000-lukuko pelkkää taantumaa?

Monet tuntuvat pitävän 2000-luvun Disneyn tuotoksia aina Prinsessaan ja Sammakkoon asti eräänlaisena Disneyn klassikoiden "lama-aikana", jolloin elokuvien laatu laski selvästi sitä edeltävään "renesanssiaikaan" nähden. Ainakin suomalaisten parissa näkee kuinka "nykyajan" Disneytä pidetään suorastaan huonona verrattuna "vanhoihin hyviin klassikoihin" (mitä tämä sitten itse kullekin tarkoittaa). Omasta mielestäni tällainen vertailu on usein aika hedelmätöntä, sillä yksinkertaisesti eri aikakautena tehty elokuva on aivan välttämättä erilainen. Mutta jos pidämme vertailun nimenomaan 90- ja 2000-luvun klassikoiden välillä, niin se on ehkä jossain määrin vielä mielekästä.

Vaikka itsekin myönnän että 2000-luvullla tehdyistä klassikoista monet tuntuvat vaikeammin lähestyttäviltä kuin "renesanssiajan" tuotokset, on mielestäni niiden teilaaminen yksiselitteisesti huonommiksi kaikissa suhteissa aika kapeakatseista. Itse asiassa se, että 2000-luvun klassikot nauttivat alempaa arvostusta, johtuu omasta mielestäni osin siitä, että Disneyn tuotanto lähti jokseenkin luovempaan suuntaan. Pienen Merenneidon ja Tarzanin välillä Leijonakuningas on ainoa elokuva, joka ei suoraan pohjaudu jonkun muun tekemään tarinaan. Sen jälkeisistä elokuvista aina Prinsessaan ja Sammakkoon asti tunnettuihin tarinoihin pohjautuvat vain Aarreplaneetta ja Pikku Kananen, ja nämä kummatkn edustavat voimakasta uudelleentulkitaa alkuperäisteoksesta.

90-luvun tarinantulkinta on mielestäni aika ns. perinteistä ja itse pitäisin positiivisena sitä, että tämän klassisuuten nojaavan kauden jälkeen Disneyllä uskallettiin alkaa revitellä oikein kunnolla viime vuosikymmenen aikana. Vaikka yhtiöllä on ollutkin ns. moderniin aikaan sijoittuvia klassikoita ennenkin, niin 2000-luvulla monet klassikot riisuttiin lähes kokonaan "sadunomaisuudesta" ja alettiin tehdä elokuvia, jotka käsittelevät selvästi ajankohtaisia asioita. Parhaimpina esimerkkeinä pitäisin Lilo & Stitchiä sekä Riemukasta Robinsonin Perhettä, jotka käsittelevät monille lapsille hyvinkin todellisia asioita: yksinäisyyttä, erilaisuutta ja irrallisuuden tunnetta. Leimaavaa 2000-luvun klassikoille on myös voimakas fokus perhesuhteisiin. Vaikka 90-luvunkin klassikoissa kuvattiin monissa suhdetta perheenjäseneen tai perheeseen, ei perheen korostus nouse yhdessäkään samalla tavalla keskiöön kuin vaikkapa kahdessa edellä mainituissa tai Karhuveljeni Kodassa.

Suurin edistys Disneyllä 2000-luvulle tullessa oli kuitenkin omasta mielestäni siinä, että hahmoille ja niiden kehitykselle annettiin enemmän tilaa. 90-luvun päähenkilöt olivat paljolti korostetun hyveellisiä, ehkä toisinaan tahdittomia mutta harvemmin pahaa tarkoittavia. 2000-luvulla Disney on jokseenkin yrittänyt pyristellä eroon mustavalkoisesta hyvä-paha-asetelmasta: Aarreplaneetan Long John Silver ei ole aivan sitä miltä näyttää, Karhuveljeni Kodan Kenai tappaa karhupikkuveljensä äidin, Lilo on välillä aika tuhma muille lapsille ja Keisarin Uusien Kuvioiden Kuzco on häpeilemättömän itsekäs. Tällaiset hahmot ovat aikuiskatsojalle kiinnostavampia kuin kirkasotsaiset sankarihahmot, koska eiväthän reaalimaailman ihmisetkään toimi aina oikein. Koska lähtökohdat eivät ole kaikkein suotuisimmat, on hahmojen kehitys tärkeää elokuvan kannalta. Eikä sitä voi omasta mielestäni suinkaan kutsua huonoksi asiaksi.

On kyllä aivan totta, että animaation taso oli heittelehtivämpää tänä aikana verraten edelliseen vuosikymmeneen. 2000-luvulla tulleissa ensimmäisissä Disneyn tietokoneanimaatioissa näkyy vielä selkeä kankeus, ja hahmot ovat helposti persoonattoman oloisia. Myös perinteisesti animoidussa on nähtävissä tason laskua. Toisaalta esimerkiksi Keisarin Uusissa Kuvioissa näkyvä kokeellisuus hahmosuunnittelun ja yleisen tyylin osalta on mielestäni todella raikasta. Edelleen toistaisin, että omasta mieletäni 2000-luvun tuotosten fanien keskuudessa kokema hyljeksintä näyttäisi johtuvan osittain siitä, että yleisön on vaikea hyväksyä tänä aikana mukaan tullutta kokeellisuutta ja räikeää erilaisuutta edelliseen kauteen nähden. Eihän kyseessä olisi ensimmäinen kerta: vahvasti Disneyn perinteisestä tuotannosta poikkeava Hiidenpatakin on paljolti ylenkatsottu ja unohdettu.

En halua nyt teilata ihmisten henkilökohtaisia mieltymyksiä, enkä väittää että 2000-luvun elokuvat olisivat kaikissa suhteissa parempia kuin edeltäjänsä. Pointtini on, että sen sijaan, että valiteltaisiin aina 2000-luvun klassikoiden huonommuutta, olisi järkevämpää pohtia näitä elokuvia siitä näkökulmasta, että millä tavoin ne ovat vieneet Disneyn animaatiotaidetta eteenpäin. Kyse ei ole omissa silmissäni mistään askeleesta taaksepäin, siitäkin huolimatta että 2000-luvun klassikoissa oli monia puutteita. Kun Disney palasi Prinsessan ja Sammakon myötä enemmän perinteiseen satumuottiin, säilytettiin uusissa elokuvissa kuitenkin se, mikä oli ollut hyvää edeltävissä klassikoissa: realistinen ja monipuolinen ote hahmoihin ja näiden välisiin suhteisiin. Kerronnaltaan ja osin visuaaliselta ilmeeltään 2010-luku kaikuu taas aikaisempia vuosikymmeniä. Mutta ei esimerkiksi Räyhä-Ralfin tai Kaksin Karkuteillä-elokuvan värikkäisiin cgi-maailmoihin olisi päästy ilman niitä edeltäviä täysin tietokoneella tehtyjä elokuvia. Ja mikään muu ei ole pysyvää kuin muutos - tämä koskee myös Disneytä ja animaatiota.

Ajatuksia: Kaksin karkuteillä (2010)

Kun menin ensimmäistä kertaa teatteriin katsomaan Kaksin karkuteillä - Hiuksia nostattava seikkailu -elokuvaa, en muista että minulla olisi ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia sen suhteen. Elokuvakokemus oli kuitenkin hyvin positiivinen, ja olen hyvillä mielin katsonut Kaksin Karkuteillä-elokuvan (Suomen Disney, miksi on ihan pakko antaa elokuvalle nimi jota ei voi taivuttaa?) useampaan kertaan myös tämän jälkeen. Viime katselukerrasta oli ollut jo aikaa kun vihdoin istahdin taas elokuvan ääreen. Nyt jouduin kuitenkin tekemään ikävän huomion: elokuvan uutuudenviehätys oli kadonnu enkä pitänyt siitä niin paljon kuin edellisillä kerroilla.

Elokuvan päähenkilö, elämänsä torniin lukittuna viettänyt Tähkäpää, on varsin kompleksi hahmo. Hänessä yhdistyy uteliaisuus ja vilpittömyys epävarmuuteen ja tietynlaiseen pelkoonkin. Hän on usein ristiriitojen alaisena, joka onkin ymmärrettävää sillä Gothel-äiti on kasvattanut hänet uskomaan, ettei hän millään pärjäisi ulkomaailmassa. Toisaalta hänessä jää ärsyttämään tietynlainen täydellisyys: hän saa hurmattua niin karaistuneimmat rikolliset kuin hevosetkin puolelleen. Gothel on ainoa hahmo jonka kanssa hänellä on varsinaisesti "kitkaa", ja elokuva tekee selväksi että tämän syy ei ole hänessä. Hänessä on syvyyttä ja hän muuttaa mielipidettään jatkuvasti, mutta hän ei kertaakaan elokuvan aikana tee varsinaista virhettä joka tekisi hänestä inhimillisen hahmon. Häneen on vaikea saada tarttumapintaa.

Tähkäpään vastapeluri Flynn Rider eli Eugene Fitzherbert sekä tarinan pahis Gothel-äiti eivät jää latteiksi. Flynnin muutos yli-itsevarmasta ja aika halpamaisesta rentusta prinsessan sulhoksi ei ole epärealistinen, vaikka olenkin aina ollut sitä mieltä ettei kemia Flynnin ja Tähkäpään välillä toimi moitteettomasti. Tähkäpää ei jotenkin edes vaikuta "kypsältä" romanssiin, onhan hänellä mielessään niin paljon muutakin. En ole koskaan ollut eeppisten romanssikohtauksen ystävä, ja vaikka kuuluisa lyhtykohtaus on animaatioltaan henkeäsalpaavaa, ei sekään saa minua vakuuttumaan parin toimivuudesta. Gothel-äiti muistuttaa hahmona paljon Notre Damen kellonsoittajan Frolloa: hän uskottelee ettei kukaan voisi rakastaa Tähkäpäätä ja vain hän tietää, mikä on parasta tälle. Hän ei ole absoluuttisen julma pahis, vaan ovela manipuloija ja henkisen väkivallan käyttäjä. Suhde Tähkäpäähän on kiinnostava, ja Gothel-äidin uhkaavuus on onnistuneesti rakennettu hänen älynsä ja juonittelunsa varaan.

Sidekick-hahmot eivät ole elokuvassa historian onnistuneimpia, jos minulta kysytään. Pascalilla ei ole juonen kannalta minkäänlaista arvoa, ja hänen puuttumisensa ei olisi muuttanut elokuvan juonenkulkua oikeastaan ollenkaan. Maximus on sen sijaan varsin hauska aloittaessaan antagonistin roolissa ja ryhtyessään auttamaan päähenkilöitä, mutta mielestäni tämä muutos on huonosti perusteltu. Ainoa syy näyttäisi olevan, että Tähkäpään miellyttäminen nousee Maximuksen velvollisuudentunnon yläpuolelle. Hahmojen tarjoama komiikka toimii, mutta se on suurin arvo, minkä he elokuvaan tarjoavat, ja itse toivoisin sidekickeiltä vähän muutakin.

Tarinallisesti Kaksin Karkuteillä on kyllä varsin ihastuttava, ja juoni pysyy hyvin kasassa. Tähkäpää on viettänyt koko ikänsä tornissa ja vihdoin päästessään ulos hänen ihmetyksensä ja epävarmuutensa on värikkäästi kuvattu. Elokuva on juoneltaan road trip-henkinen ja 2010-luvun Disneyn tyylisesti painottaa hahmojen kasvua ihmisinä. Mielestäni tematiikka jää kuitenkin hieman ohueksi, jopa enemmän kuin muissa saman aikakauden Disney-rainossa. En koe, että elokuvalla on paljon sanottavaa minulle. Kaksin karkuteillä-elokuvassa on sellaista lapsenomaista lumoa mikä kuuluu erottamattomasti satuelokuviin, mutta jostain syystä elokuvan hohto ei tuntunut tavoittavan minua tällä kerralla niin kuin edellisillä.

Musiikista vastaa Disney-konkari Alan Menken, eikä siitä ole pahaa sanottavaa. Laulut jäävät mieleen, mutta niissä ei ole samaa "koukutustekijää" kuin menneiden vuosien elokuvissa. En tiedä mistä se johtuu, mutta Karhuveljeni Kodan jälkeen tehtyjen Disney-musikaalien musiikki ei ole vain iskenyt minuun täysillä. Eipä musikaalielokuvia ole paljoa Kodan jälkeen tehtykään, vasta 2010-luvulla Disney on taas päässyt musikaalien makuun. Tiedä sitten onko vika minussa itsessäni vain! Elokuvan suomidubbia en valitettavasti ylly kehumaan yhtä paljon kuin joissakin muissa elokuvissa. Tähkäpäänä Maria Ylipää näyttelee varsin hyvin, mutta mielestäni hänen äänensä ei ole koskaan sopinut hahmolle. Lauri Tähkän ääni Flynninä toimii, mutta hänestä kuulee kyllä ensikertailaisuuden ääninäyttelybisneksessä. Parhaiten onnistuu Sari-Ann Moilanen Gothelina. Laulut ovat dubbauksen parasta antia, oikein onnistuneita!

Ei ole ihme, että Kaksin karkuteillä-elokuvasta tuli hitti. Sen animaatio ja visuaalinen ilme on aivan pökerryttävän hienoa katseltavaa, ja elokuvan maailma näyttää kirkkaine ja samalla pehmeine väreineen aivan ihastuttavalta. Se on tyylillisesti hyvin toisenlainen kuin muut CGI-elokuvat ja selvästi ensimmäinen Disneyn CGI-tuotos jossa on oivallettu jotakin uutta. Lisäksi tarina on freesi ja varsin hyvin rakennettu, joskin sen sanoma ei aivan tavoita minua. Tähkäpään ja Gothelin suhde on elokuvan paras osa, vaikka se toki toistaa samantyylistä kuviota kuin Notre Damen Kellonsoittaja. Itselleni elokuvan suuriksi puutteiksi jäivät Tähkäpään hahmon vetovoiman puute sekä laimeat sivuhahmot. Elokuvan pääpaino on Tähkäpään ja Flynnin suhteessa, joka ei minun silmiini toimi niinkään hyvin.

Oikeastaan jäin elokuvan katselun jälkeen hieman hämilleni. Kaksin karkuteillä on kyllä monin osin viihdyttävä ja hienosti toteutettu elokuva, mutta onko se todella omalla kohdallani sellainen, joka ei kestä useampaa katselukertaa?


Kuva: Disneyscreencaps.com

Disney-kuukauden loppufiilistelyä & pari sanaa tulevista animaatiojulkaisuista

Puuh! Nyt on kuukauden ajan fiilistelty Disneytä oikein olan takaa. Haasteen tekeminen oli ihan antoisaa, vaikka joihinkin kysymyksiin oli aika vaikeakin vastata ja jotkut tuntuivat vähän merkityksettömiltäkin. Toisaalta Disney on vuosien varrella julkaissut niin paljon kaikenlaista, että oli loppujen lopuksi ihan hyväkin joutua miettimään näitä Disney-juttuja yhtiön koko olemassaolon ajalta. Itselleni tuli myös ihan erityisesti huomattua, kuinka jotkut elokuvat yksinkertaisesti ovat muodostunet läheisimmiksi ja ovat lähempänä sydäntä oleviksi kuin toiset.

No mutta, kun vihdoin voi puhua muista elokuvastudioista niin puhutaanpa sitten hieman elokuvista, joita itse odottelen julkaistavaksi tulevaisuudessa.

b

Olen jo vuosia ollut Charles M. Schultzin "Tenavat" -sarjakuvan suuri fani, ja nyt ensi vuonna Tenavista olisi sitten tarkoitus julkaista Blue Sky studiosin CGI-elokuva. Elokuvasta on toistaiseksi julkaistu vain tämä lyhyt teaseri, mutta jo tästä voidaan nähdä että elokuvassa on päädytty varsin kiinnostaviin animaatioratkaisuihin. Tenavistahan on ihan viime vuosiin asti tehty lukuisia 2D-animaatioita, jotka muistetaan erityisesti Vince Guaraldin musiikista (jota tässäkin pätkässä kuullaan). Nämä animaatiot edelleen ovat varsin lähellä alkuperäisten sarjakuvien tyyliä. Blue Skyn tiimi selvästi halunnut päästä lähelle näiden animaatioiden tunnelmaa, ja siksi elokuvan tyyli näyttäisi olevan jonkinlainen 2D-animaation ja CGI-animaation hybridi (katsokaa Ressun liikkeitä! Ei kukaan CGI-hahmo liiku noin!). Se, onko tämä hyvä asia vai ei, selviää mielestäni vain elokuvan katsomalla, ja siihen pitänee odottaa vielä puolitoista vuotta. Tenavat kuitenkin ovat itsessään niin kultaa, että sisällön puolesta ainakin minlla on suuret odotukset tälle elokuvalle, siitäkin huolimatta että Blue Sky ei toistaiseksi ole onnistunut säväyttämään minua tuotoksillaan.

Edellistä hieman ajankohtaisempi tapaus. Minun pitää nyt aivan ekaksi myöntää, että en ole koskaan nähnyt ensimmäistä Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvaa, ja kakkosen hypetyksessä olenkin vähän kuin "imussa" mukana. Ykkönen on kyllä ihan katsomislistan kärkipäässä, sillä en ole kuullut elokuvasta muuta kuin hyvää, ja uskon kyllä pitäväni siitä jahka saan sen katsottua (nyt ainakin ennen kuin tämä kakkonen tulee...). Trailerin perusteella kakkoslohari kyllä syyllistyy joihinkin kliseisiin, kuten "kadonnut vanhempi löytyy", mutta saa nähdä mitä DreamWorksin jengillä on ollut mielessään tätä elokuvaa tehdessä. DW on kyllä mielestäni oikea Hollywood-animaation "villi kortti" - ei voi koskaan tietää mitä he oikein ovat keksineet. Vai kuka jaksaisi uskoa että Spirit ja Mehiläisen elokuva ovat saman yhtiön tuotantoa, ja vielä viiden vuoden aikavälillä? Positiivista kuitenkin on, että Dreamworksilla jatko-osat saavat aina saman "kohtelun" kuin alkuperäisetkin, joten ainakaan tuomittuja heikkolaatuisuuteen ne eivät ole.

Itseäni kiinnostavat animaatiot ovat kyllä muuten olleet aika vähillä. Pixariltahan ei tänä vuonna poikkeuksellisesti tule uutta elokuvaa. Disneyn seuraava tuotos on supersankarielokuva Big Hero 6, johon suhtaudun hieman ristiriitaisin tuntein: supersankarit eivät nappaa, mutta uskoni Disneyn kädenjälkeen on kyllä kova. Varmasti menen ainakin teatteriin katsomaan. Disney, Pixar ja Dreamworks ovat pääasiallisesti ne studiot, joiden tuotanto kiinnostaa minua aktiivisesti, muilta on toistaiseksi tullut vastaan lähinnä "onnekkaita sattumia". Britannialainen Aardman Animation on kyllä viime aikoina alkanut kiinnostaa erityisesti. Ja vaikka toistaiseksi kovan luokan Hollywood-animaatiossa on suhteellisen pienet piirit, niin se kasvaa kohisten. Vielä kolmekymmentä vuotta sitten Disneyllä oli käytännössä katsoen koko amerikkalaisen animaation monopoli, ja vain Don Bluthin studio onnistui sen toisinaan haastamaan. Nyt Pixar ja Dreamworks ovat kiirineet Disneyn rinnalle, ja lisäksi uusia isoja studioita syntyy koko ajan lisää, kuten vaikkapa Laika, jonka Paranorman-elokuva on saanut jo ihan mukavasti suosiota.

Disney-kuukausi, päivät 30 & 31: Miten Disney on vaikuttanut elämääsi & Suosikkilopetuksesi

 Maaliskuussa vietetään täällä Tuulen Väreissä Disney-kuukautta haasteen merkeissä. Eli kuukauden jokaisena päivänä tulee lyhyehkö postaus haasteen esittelemän teeman merkeissä. Tänään puhutaan siitä, miten Disney on vaikuttanut elämääni sekä suosikkilopetuksestani.

30: Miten Disney on vaikuttanut elämääsi?

Kuten varmaan monella ikäiselläni, Disneyn elokuvat kuuluivat omalla kohdallani kiinteänä osana lapsuuteen. Ollessani pieni 101 Dalmatialaista oli kovin leffa ikinä, ja olenkin jo kertonut että Hiidenpata jätti ikuiset traumat mieleeni. Meillä oli kotona myös paljon Disney-aiheista tavaraa, figuureja, pehmoleluja ja astioita. Pelasimme myös pikkuveljen kanssa Disney-aiheisia tietokonepelejä. Kuuluimme Disney-aiheiseen Lasten omaan kirjakerhoon, ja meillä oli lukuisia kerhosta hankittuja kirjoja. Rehellisesti sanottuna minun olisi vaikea kuvitella lapsuuttani ilman Disneyn hahmoja ja elokuvia, vaikka itse asiassa varsinaisia klassikoita meillä ei ollutkaan kovin montaa. Lapsena tutuimmaksi tulivat perinteiset prinsessaelokuvat, eli Lumikki, Tuhkimo ja Ruusunen, sekä Aristokatit ja Topi ja Tessu. 90-luvun klassikoista meillä oli ainoastaan Leijonakuningas ja Bernand ja Bianca Australiassa.

Disney ei ole myöskään koskaan tainnut edes kunnolla poistua elämästäni. Kun elokuvien katselu jäi teini-ikäisenä vähän vähemmälle, niin tapasin tuijotella Disney Channelin ohjelmia, ja myöhemmin lukiossa aktiivinen animaatioelokuvaharrastus palasi taas. En tietenkään ole aina ollut järkevä, esimerkiksi muutama vuosi sitte minulle avautui mahdollisuus käydä Pariisin Disneylandissa enkä mokoma mennyt!

Mutta se merkitys elämässäni? Enpä oikeastaan tiedä. Ensimmäinen asia, mihin sanoisin Disneyn itsessäni vaikuttaneen, on estetiikantaju. Arvostan suunnattomasti länsimaista animaatiota ja Disney on antanut tälle kasvot. Lisäksi olen viettänyt Disneyn kanssa monta mukavaa hetkeä, itseasiassa kiinnostus animaatioon on asia joka yhdistää minut erääseen ystävääni, jonka kanssa olemme muuten aika erilaisia. Se on myös puheenaihe, joka harvoin jättää ihmisiä kylmäksi: me kun kuitenkin olemme Disney-sukupolvi. Ehkä voisin myös kliseisesti sanoa, että Disney on myös valanut uskoa unelmiin.

Jos minulle ikinä siunaantuu lapsia, niin haluan ehdottomasti tarjota lapsilleni myös mahdollisuuden kasvaa yhdessä Disneyn kanssa. Ehkä siinä on lopulta Disneyn suurin merkitys: se onnistuu tarjoamaan tuttua taikaa yhä uusille sukupolville.

31: Suosikkilopetukseksi

Loppuun vielä vähän juttua lopetuksista. Kerrottakoon tähän vielä sellainen asia itsestäni, että minulla on fiksaatio katkeransuloisiin lopetuksiin. Kirjoitan paljon omiakin tarinoita ja niillekin on tyypillistä päättyä haikeuteen ja suruun. Vaikka onnellinen loppu on yksi Disneyn tavaramerkeistä enkä ollenkaan soisi heidän luopuvan tästä perinteestä, niin sanoisin silti että haikeat lopetukset ovat eniten mieleeni.

Ehkä eniten minuun vetoaa Topin ja Tessun lopetus. Elokuva on muutenkin höystetty kiinnostavalla draamallaa. ja lopetus kruunaa mielestäni kaiken. Lopussahan Topi joutuu karhun ahdistelemaksi, ja Tessu ja Aatu Remunen pelastavat hänet. Aatu kuitenkin tähtää aseensa Topiin, mutta Tessu asettuu puolustamaan häntä, vanhan ystävyyden merkiksi. Tämän jälkeen ystävysten tiet eroavat lopullisesti, kuten katsoja hyvin ymmärtää vaikka sitä ei ääneen sanota. Loppu ei suoranaisesti ole onneton, sillä sekä Topi ja Tessu ovat löytäneet omat paikkansa elämässään, mutta haikeutta siinä on vaikka muille jakaa. Tarinalla tuntuu olevan syvällinen opetuskin: vaikka elämä olisi johdatellut ystävykset erilleen, niin silti toista voi yhä kunnioittaa ja hyviä muistoja vaalia.

Disney-kuukausi, päivä 29: Hetki, jonka haluaisit kokea itse

 Maaliskuussa vietetään täällä Tuulen Väreissä Disney-kuukautta haasteen merkeissä. Eli kuukauden jokaisena päivänä tulee lyhyehkö postaus haasteen esittelemän teeman merkeissä. Tänään puhutaan hetkestä, jonka haluaisin kokea itse. 

Chilliä.

Onpas vaikea kysymys :D Olen niin simppeli tyyppi etteivät Disney-sankarien hurjat seikkailut olisi kyllä omaan makuuni ollenkaan. Itse tykkään enemmän kelliä ja elää mukavaa elämää ilman suurempia huolia, henkiä salpaavien jännitysmomenttejen sijasta. Haluan tuntea itseni hyväksytyksi ja haluan tehdä hyvää muille. Ehkäpä minulle sopivin hetki olisi Viidakkokirjan "Karhun elämää" -laulu jossa Baloo esittelee Mowglille oman elämänsä mukavuutta :D Koko jutun pointtihan on, että Baloon elämä on niin rentoa, ettei sitä muuta edes voikaan kaivata. Baloon flegmaattisuus ja velvotteiden välttely ei ehkä ole aivan ominta minua, mutta voi että jos tuolla tavoin saisi elämäänsä elää! Olisi ainakin kiva tietää, miltä sellainen täydellinen huolettomuus tuntuu.

Disney-kuukausi, päivä 28: Pidätkö enemmän perinteisestä animaatiosta vai Pixarista?

Maaliskuussa vietetään täällä Tuulen Väreissä Disney-kuukautta haasteen merkeissä. Eli kuukauden jokaisena päivänä tulee lyhyehkö postaus haasteen esittelemän teeman merkeissä. Tänään puhutaan siitä, pidänkö enemmän 2D-animaatiosta vai Pixarista. 

En tiedä kuka tämän kysymyksen on keksinyt, mutta kovin fiksu se ei ole :D Siis siinä mielessä, että Disney on jo yli 10 vuoden ajan tehnyt tietokoneanimaatiota, eli CGI ei ole edes Disney-yhtiön mittakaavassa vain Pixarin heiniä. Vai tarkoittaako kysyjä eroa Pixarin ja Disneyn elokuvien välillä, jotka ovat tyylillisesti varsin erilaisia? Kysymyksessä tehty jako on varsin omituinen.

Oli haasteen tekijän kysymys kumpi näistä kahdesta tahansa, mielestäni siihen vastaaminen ei ole helppoa. Esimerkiksi yhtiöinä Disneyn ja Pixarin vertailu ei ole mielestäni järkevää, koska kummatkin pyrkivät yleensä tyylillään varsin erilaiseen lopputulokseen, vaikka toki pientä astumista toisen tontille onkin tapahtunut. Pixarin tyyli on luovempaa ja kokeilevampaa, Disneyllä taas "perinteiden taakka" painaa enemmän ja yhtiö päätyy hieman konservatiivisempiin lopputuloksiin. Disneyn elokuvat vetoavat minuun yleensä enemmän, mutta pidän kovasti Pixarin tavasta luoda vahvoja ja toimivia tarinankaaria elokuviinsa.

Jos sitten mietimme vedenjakoa CGI-aniimation ja 2D-animaation välillä, olen sitä mieltä että kummallakin on puolensa. CGI:llä pystytään luomaan maisemia ja yksityiskohtia, joita 2D-elokuvissa olisi aivan liian kallista luoda. Esimerkiksi WALL-E:n avaruusmaisemat tai Frozenin luminen maailma menettäisivät paljon, jos sama yritettäisiin toisintaa 2D-tekniikalla. Toisaalta 2D-tekniikassa on ehdottomasti oma viehätyksensä ja toivon ettei Disney ole siitä jälleen kerran luopumassa! Erityisesti ennen 90-lukua tehdyissä piirretyissä on ihastuttavan nostalginen fiilis, joka henkii animaation tyylistä. CGI:ssä joskus voi alkaa tuntua, että efekteillä kikkaillaan liikaa, kun taas tietty "maanläheisyys" on pakko pitää mielessä 2D-animaatiota tehdessä. En kuitenkaan kuulu niihin, joista perinteinen animaatio on auttamattomasti CGI-tekniikkaa parempaa, vaan kummassakin voidaan onnistua ja mennä pieleen. Jos mietin omia suosikkianimaatioitani, kumpikin tyylilaji on selvästi edustettuna. En siis nosta yhtä toisen edelle, vaan kehotan Disneytä ja muitakin animaatioyhtiöitä: tehkää monenlaisia ja rohkeasti kokeilevia elokuvia!

Disney-kuukausi, päivä 27: Hahmo, joka muistuttaa eniten itseäsi

 Maaliskuussa vietetään täällä Tuulen Väreissä Disney-kuukautta haasteen merkeissä. Eli kuukauden jokaisena päivänä tulee lyhyehkö postaus haasteen esittelemän teeman merkeissä. Tänään puhutaan hahmosta, joka muistuttaa eniten itseäni. 

Suosikkisankaritar-päivänä puhuinkin jo Tarzan-elokuvan Janesta, jossa on mielestäni jonkin verran yhteistä omaan personaani. Onkin tietysti niin, että tuskin ihan täysin itseään muistuttavaa hahmoa on olemassakaan, me ihmisethän olemme niin monimutkaisia. Mutta omalla kohdallani varsinkin jotkut kohtaukset ovat sellaisia, joissa hahmon tuntemuksiin voi hyvin elävästi samaistua.

Ehkä vahvin tällainen samaistumiskokemus minulle tuli Notre Damen Kellonsoittajan kohtauksessa, jossa Quasimodo tajuaa, että Esmeralda on rakastunut Phoebukseen. Hänen pettymyksensä ja katkeruutensa on hyvin aidonmukaista, ei melodramaattista tai yliampuvaa vaan julman musertavaa. Quasimodossa koen eniten samankaltaisuutta siihen uskomukseen, etteivät asiat voi kääntyä paremmaksi vaan ihmisen on totuttava siihen osaan mikä hänelle on annettu. Kun Quasimodo alkaa kerran uskomaan että hänelläkin voisi olla rakkausonnea, hänet pudotetaan pilvilinnoista aika äkkiä. Harva Disneyn elokuva kuvaa tosielämän raadollisuutta tällä tavalla, ja se tekee tästä kohtauksesta merkittävän ja Quasimodosta helposti samaistuttavan.

Toinen hahmo jonka koen muistuttavan hieman itseäni on Nalle Puhin Ihaa. Ihaan koko olemassaolo on tietynlaisen melankolisuuden sävyttämä, onhan hän pesunkestävä pessimisti. Vaikka itsekin toivoisin olevani iloa levittämä ja positiivinen persoona, niin usein löydän itseni huolehtimasta ja murehtimasta ties mistäkin asiasta. Lisäksi koen omakseni jonkinlaisen tietyn surumielisyyden, elämästä jäljelle jäävän haikeuden. Disneyn hahmoista juuri Ihaa tuntuu symboloivan tällaista hieman "romanttistakin" surumielisyyttä ilman vihaa tai kyynisyyttä. Ja toisaalta, Ihaan pessimisminhän toisena puolena esitetään jatkuvasti se, että hän tyytyy aina vähään ja arvostaa elämän pieniä iloja. Tällaisena näen paljolti itsenikin.

Huh, tuliko tässä esiteltyä nyt vähän liikaa huonoja puolia itsestäni...? :D

Disney-kuukausi, päivä 26: Surullisin kohtaus.

Maaliskuussa vietetään täällä Tuulen Väreissä Disney-kuukautta haasteen merkeissä. Eli kuukauden jokaisena päivänä tulee lyhyehkö postaus haasteen esittelemän teeman merkeissä. Tänään puhutaan surullisimmasta kohtauksesta. 

Minuun vetoavat kovasti perheestä kertovat tarinat, ja siksi olenkin iloinen että perhekeskeisyys on ollut selvässä nousevassa kurssissa Disneyn elokuvissa. Kaikista sydäntä särkevimmät kohdat taitavatkin omalla kohdallani liittyä jollain tavalla perhesuhteisiin: Mufasan kuolema, "Baby Mine" -laulu, Topin ja Hilman hyvästit... Perhe on monille todella tärkeä asia, ja Disneyn elokuvissa sen merkitystä on usein tutkiskeltu monellakin eri tavalla.

Lilo & Stitch on mielestäni yksi Disneyn syvällisimpiä elokuvia erityisenä siinä mielessä, että vaikka monet Disneyn päähenkilöistä ovat orpoja ja kärsivät yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta, niin Lilon hahmossa on kaikista vahviten tuotu esiin se, miten nämä asiat voivat vaikuttaa ihmiseen: häiriökäyttäytymisenä ja masentuneisuutena. Elokuvan alussa Lilo kärsii yksinäisyydestä ja toivoo itselleen edes yhtä ystävää. Myös avaruuskoe Stitch on yksinäinen: Lilon tapaaminen laukaisee hänessä suuren eksistentiaalisen kriisin. Lilon ja Stitchin ystävyys on kuvattu molemminpuolisesti eheyttävänä, mutta matka tähän on pitkä eikä kovin helppo.


Itselleni on jäänyt mieleen kohta, jossa Stitch suunnittelee karkaavansa Lilon luota, ja tämä toteaa lakonisesti, että Stitch voi lähteä, jos haluaa. Lilo kuitenkin lisää, että tulee muistamaan hänet, koska muistaa kaikki jotka ovat lähteneet. Katsojalla ei liene epäilystäkään siitä, etteikö Lilo tässä tilanteessa ajattelisi kuolleita vanhempiaan, joiden muisto on elokuvassa jatkuvasti läsnä. Kohtauksessa on vaikuttavaa juuri se vähäeleisyys: Lilo ja Stitch teeskentelevät kumpikin välinpitämätöntä, vaikka todellisuudessa ero raastaa heitä suunnattomasti sisältäpäin. Tätä vahvistaa edelleen Stitchin mukaansa ottama Ruma Ankanpoikanen -kirja, jonka teemoja ovat olennaisesti ulkopuolisuus ja yhteenkuuluvuus. Kohtaukseen ei liity suurta dramaattisuutta, vaan sen surullisuus on juuri siinä pienieleisyydessä ja hahmojen alla kytevistä jännitteistä, jotka katsojalle ovat elokuvan edetessä selvinneet. Disneytä koskettavimmillaan!

Disney-kuukausi, päivä 25: Hauskin kohtaus

Maaliskuussa vietetään täällä Tuulen Väreissä Disney-kuukautta haasteen merkeissä. Eli kuukauden jokaisena päivänä tulee lyhyehkö postaus haasteen esittelemän teeman merkeissä. Tänään puhutaan hauskimmasta kohtauksesta.

Onkin varmaan tullut tämän Disney-kuukauden aikana jo selväksi, että Disneyn huumori uppoo minuun ja pidän kovasti monista Disneyn elokuvista jossa huumorille on annettu vähän suurempi rooli, kuten Keisarin uudet kuviot tai Herkules. Varhaisissa Disneyn elokuvissa lyhärimäinen tilannekomiikka sai vähän turhan paljon tilaa, mutta uudemmissa klassikoissa huumorista on tullut vähän "oivaltavampaa", jos näin voi sanoa. Vaikka sinänsä minulla ei ole mitään popkulttuuriviittauksia vastaan, niin olen iloinen ettei Disney toistaiseksi ole lähtenyt sille tielle. Ne eivät vain kuulu studion tyyliin.

Hauskinta kohtaa on kyllä aika vaikea päättää, koska niitä on niin monta! Yksi joka ei koskaan lakkaa huvittamasta minua on kohtaus, jossa Herkules tapaa Megaran ensimmäistä kertaa halutessaan pelastaa tämän Nessus-kentaurin kynsistä. Ensinnäkin Herkuleksen ja Nessuksen kohtaaminen on ihan kullanarvoinen: Herkules yrittää mahtipointisesti puhutella tätä korstoa, mutta päätyy epäröimään, onko tämä salskea kaveri mies vai nainen. Nessusta ei Herkules voisi oikein vähempää kiinnostaa, ja Megara vain toivoisi että kumpikin herrasmies lähtisi lätkimään. Herkuleksen opettaja Philkin on hätää kärsimässä, kun Herkules syöksyi pelastusreissulle ilman sen suurempia ajattelematta. Tilanteen komiikka muodostuu Herkuleksen mahtipointisesta epävarmuudesta ja muiden hahmojen lakonisesta suhtautumisesta häneen. Herkuleksen hahmoon liittyvä huumori tulee useinkin siitä, että hän yrittää aina niin kovasti muttei aina ole ihan valmis niihin haasteisiin, mihin ryhtyy... Tämä tekee hänestä ihastuttavan inhimillisen höpsön.

Äh, tätä kohtausta ei löydy tuubista millään kielellä :I Pahoittelut!

Disney-kuukausi, päivä 24: Paras pahislaulu

Maaliskuussa vietetään täällä Tuulen Väreissä Disney-kuukautta haasteen merkeissä. Eli kuukauden jokaisena päivänä tulee lyhyehkö postaus haasteen esittelemän teeman merkeissä. Tänään puhutaan parhaasta pahislaulusta.

Suosikkejani pahislauluista ovat olleet sellaiset, joilla on selkeästi juonta eteenpäin vievä rooli. Näitä ovat Disneyn elokuvissa yleensä olleet laulut, joissa pahis yrittää suostutella päähenkilöä diiliin kanssaan. Tällainen on myös Pienen Merenneidon Onnettomat Sielut, jossa merennoita Ursula kertoo Arielille kuka oikein on naisiaan ja yrittää saada tätä samalla suostumaan solmimaan sopimuken kanssaan. Ursula ei varsinaisesti kaunistele tekojaan, vaikka väittääkin tarkoitusperiensä olevan hyvät: ne, jotka eivät pysty pitämään sopimusta, auttamatta kärsivät. Hän onkin yksi mielenkiintoisimpia Disney-pahiksia siinä mielessä, että hän ei luonteellisesti anna ymmärtää olevansa mitään muuta kuin on, vaikka salaakin tarkoitusperänsä ja naamioi ne auttamisen haluksi.



Onnettomat Sielut on muutenkin kaikin puolin ihastuttava kipale. Biisihän alkaa varsin koruttoman lauluvoittoisesti, mutta yltyy hiljalleen mahtipointisemmaksi. Laulukin muuttuuu pehmeästä yhä intensiivisemmäksi loppua kohti, kunnes päättyy mahtavaan Ursulan loitsuun. Videossa on kiinnostavaa violetin, vaaleanpunaisen ja vihreän käyttö tehosteväreinä tummaa taustaa vasten, sekä tietenkin Ursulan sulavat ruumiinliikkeet ;) Animaattoreilla on selvästi ollut hauskaa! Kohtauksessa onkin mielestäni hyvin tasapainoiltu synkkyyden ja kepeyden välillä, Ursula ei selvästikään ole mikään pikkutekijä taikarintamalla mutta hänestä ei vielä tässä vaiheessa tehdä totaalisen uhkaavaa pahista. Tämä myös jättää katsojan kahden vaiheille siitä, syyttääkö Arielia hyväuskoisuudesta vai ei, Todella hyvin toteutettu kohtaus!

Disney-kuukausi, päivä 23: Paras rakkauslaulu

Maaliskuussa vietetään täällä Tuulen Väreissä Disney-kuukautta haasteen merkeissä. Eli kuukauden jokaisena päivänä tulee lyhyehkö postaus haasteen esittelemän teeman merkeissä. Tänään puhutaan parhaasta rakkauslaulusta. 

Olenkin jo aiemmin maininnut, etteivät yltiöromanttiset kohtaukset vetoa minuun. Toisaalta mielestäni monet Disneyn rakkauslauluista eivät ole kovin "ällöromanttisia", vaan päin vastoin usein varsin mielenkiintoisia ja oivaltaviakin, uusimman Frozenin tapauksessa jopa raadollisia. Siksipä monia kuunteleekin mielellään, kun kyseessä ei ole pelkkää lässytystä.

Valitsemani biisi on kuitenkin hyvinkin klassinen ja nousee varmasti kärkipäähän monellakin rakkauslaulu-listalla. En ole haasteeni aikana toistaiseksi vielä maininnut Kaunotarta ja Hirviötä, joka saattaa jostakusta tuntua omituiselta, sillä ymmärrykseni mukaan monet pitävät elokuvaa Disneyn parhaimpana. Minun suhtautumiseni Kaunottareen ja Hirviöön on hyvin vaikea. Olen nähnyt elokuvan vain kerran, mutta sitä ennen sain monet kerrat kuulla valtavaa hypetystä elokuvaan liittyen. Arvatenkin odotukseni nousivat vähän turhan korkealle. Kun sitten lopulta näin elokuvan, ei se vastannutkaan niitä huikeita ennakko-odotuksia, mitä olin sille asettanut. Vaikka en pitänyt elokuvaa missään nimessä huonona, sen hohdokkuus ei ole toistaiseksi avautunut minulle eikä minun ole huvittanut katsoa sitä uudelleen.


Mutta musiikki on elokuvassa samanlaista kuin halki koko 90-luvun: aivan mahtavaa ja mieleenpainuvaa. Ja lempirakkauslaulukseni olen nostanut biisin Tyttö sekä hän (englanniksihan kappale kantaa samaa nimeä kuin elokuvakin, Beauty and the Beast). Kappaleen rauhallinen tunnelma ja piano- ja jousivoittoinen säestys ovat miellyttävää kuunneltavaa, ja selkeä poljento kuuluu tanssikohtaukseen. Biisi pyörii rennon tasaisena mutta ei kuitenkaan muutu yksitoikkoiseksi. Tämän kappaleen kohdalla täytyy kyllä sanoa, että englanninkieliset sanat voittavat suomenkieliset, mutta suomeksi dubattuakin kuuntelee mielellään Anneli Saariston upean tulkinnan vuoksi.

Disneyn prinsessoista Tuhkimo ja Prinsessa Ruusunen muistetaan ikonisista tanssikohtauksistaan, ja Belle liittyy tähän prinsessajatkumoon koko studion historian hienoimmassa tanssissa. Tuhkimossa tanssi on juonen elementti, ja Ruususessa tanssikohtauksen tarkoitus on lähinnä toimia viimeisenä silauksena elokuvassa, mutta Bellen ja Hirviön tanssi on oikeasti tärkeä kohtaus heidän hahmonkehityksessään. Tanssihan on ikivanha kanssakäynnin ja seurustelun muoto, ja tässä kohtauksessa se tuntuu korostuvan hyvin. Toisaalta lauluun liittyy myös ironiaa, sillä Hirviön ja Bellen kohtaamiseen liittyy myös laskelmointia Hirviöiden palvelijoiden ja tämän itsensäkin kohdalta. Kohtaus on yksi elokuvan avainkohdista, ja senkin vuoksi hempeä Tyttö sekä hän tuntuu sopivan tunnelmaan: se on ikään kuin tyyntä myrskyn edellä.