Minulle, ja varmasti monille muillekin, Kung Fu Panda-elokuvat edustavat Dreamworksia "stereotyyppisimmillään" - antropomorfisia eläimiä, kohellusta ja läppää vaikka muille jakaa. Toki yhtiö on paljon muutakin, mutta Kung Fu Panda -elokuvat ovat yksi yhtiön suurimmista brändeistä, joten ne ovat hyvin olennainen osa ns. Dreamworks -kaanonia. En haluaisi olla kauhean puolusteleva aina jokaisen Dreamworks-postauksen alussa, mutta minua vähän harmittaa että yhä nykyäänkin monet ajattelevat animaatiota yksittäisenä genrenä, ja kaikkia animaatioelokuvia toisiinsa verrattavina. Meille on ihan ilmiselvää, että James Bond -elokuvan ja Schindlerin Listan vertailussa ei ole mitään järkeä, koska ne edustavat kahta täysin eri tyyppistä elokuvaa. Mutta sitten vaikkapa Dreamworksin ja Ghibli-studion leffoja onkin ihan ok verrata toisiinsa, koska ne mukamas edustavat samaa genreä? Siis kamoon! Esimerkiksi Kung Fu Panda on ihan puhtaasti animoitu toimintaelokuva, ja sitä olisi melkein järkevämpää verrata näyteltyihin toimintaelokuviin kuin animaatioihin, joilla ei ole mitään yhteistä sen kanssa.
Mutta niin, asiaan. Ensimmäinen Kung Fu Panda -elokuva oli varsin tyypillinen kasvutarina siitä, kuinka sorsittu ja ylenkatsottu Po-panda osoittaa, että hänestä on rohkeaksi kung fu-soturiksi. Ei niin kovin yllättäen myös toinen pandaleffa on enemmän tai vähemmän tyypillinen kasvutarina. Vahva tai yllätyksellinen juoni ei ole olennaisin asia näissä elokuvissa - kuten käsittääkseni ei toimintaleffoissa noin yleensäkään - mutta käsikirjoitus on mielestäni ihan suhteellisen eheää. Juoneen ei jää ammottavia aukkoja eivätkä käsikirjoitusratkaisut tunnu mainittavan typeriltä tai huonosti perustelluilta, lukuun ottamatta yhtä pointtia johon tulen kirjoituksessa myöhemmin palaamaan. Pääasiallisesti juonen ideana on, että Lohikäärmesoturin arvonimeä kantava Po ja hänen toverinsa "Hurja Viisikko" lähtevät taistelemaan Gongmenin kaupunkia hallitsevaa Lordi Sheniä vastaan, joka on ilotulitusten avulla kehittänyt kung fuakin vahvemman aseen. Lordi Shenille on nuorempana ennustettu, että hänet kukistaisi mustavalkoinen soturi, eli siis panda. Tämän vuoksi Shen päätti suorittaa pandojen joukkomurhan ja tämän seurauksena vainoista selvinnyt Po päätyi vauvana hanhi-isänsä kasvatettavaksi.
Vauvan pako tyrannin vainoilta ja lopulta päätös palata kukistamaan hirmuvalta on tietysti länsimaisessa selkäytimessä oleva alluusio Mooses-tarinaan. Po ei alun perin muista menneisyydestään mitään, mutta Shenin kätyreiden käyttämä merkki antaa muistojen pikku hiljaa avautua hänen mielessään. Elokuva kuvaa Pon kohdalla varsin mielenkiintoisesti post-traumaattista oireyhtymää, jossa puolustusmekanismina lukkiutuneet muistot avautuvat ns. "triggerinä" toimivan asian myötä (Lordi Shenin punainen merkki tai sulka). Traumalla on Pohon lamauttava vaikutus, ja se muodostuukin elokuvassa hänen keskeiseksi heikkoudekseen. Käsiteltyään lähes kuolemaan johtaneen iskun seurauksena kammottavan muistonsa Po saavuttaa mielenrauhan ja pystyy palaamaan kohtaamaan Shenin ja tämän mahtavan aseen viimeistä kertaa.
Kummankin Kung Fu Panda -elokuvan toistuvana teemana on ollut Pon ja antagonistin toimiminen toistensa peilikuvina. Tämä oli selkeämpää ykkösosassa, mutta on läsnä myös kakkososassa, jossa sekä Po että Shen ovat menneisyytensä vankeja. Yksi pandaleffojen kiintoisimmista puolista on, että niiden pahishahmot ovat hyvin kehittyneitä ja heille on annettu menneisyys. Kung Fu Panda 2-elokuvakin alkaa Shenin tarinalla, ja hän keskustelee muiden hahmojen kanssa menneisyydestään useampaan otteeseen. Shenin pyrkimys psykologiseen sodankäyntiin - yritykset uskotella Polle että tämän vanhemmat eivät rakastaneet häntä - ovat kuitenkin mielestäni ylilyöntejä, koska miten Shen voi olla niin tietoinen Pon heikkouksista? Kohtauksella on kuitenkin temaattinen merkitys, sillä Shen itse kokee tulleensa vanhempiensa hylkäämäksi saatuaan karkoituksen.
![]() |
Po kertoo ei-niin-yllättyneelle Tiikerittärelle olevansa adoptoitu |
Omasta mielestäni Kung Fu Pandojen viehätys perustuu hyvin voimakkaasti Pon hahmoon itseensä. Hänhän on eräänlainen teräskuntoon treenatun actionsankarin antonyymi, juoksemista ja portaita inhoava, alituiseen ruokaa ajatteleva ja hieman yksinkertainenkin kung fu -mestari. Po toimii tarkoituksellisessa kontrastissa muihin hahmoihin, joka edelleen korostuu hänen puheessaan: Po on ainoa, joka haastelee lavealla puhekielellä ja viljelee slangilatteuksa, joista eniten toistuva lienee vanha kunnon "awesome". Pon reaktiot ja ilmeet muodostavat keskeisen osan sarjan huumorista, ja itseeni vitsit uppoavat. Koskaan ei voi arvata, miten Po suhtautuu seuraavaan haasteeseen!
Kummankin osan juoni on myös tiiviisti kietoutunut Pon ympärille, tässäkin elokuvassa Shen kantaa kaunaa nimenomaan Polle ja elokuva käsittelee juurikin hänen menneisyytensä ja minuutensa etsimistä. Ykkösosan nähtyään Hurjaa Viisikkoa ei oikeastaan osaa ajatella edes päähenkilöinä, vaikka edellisessä elokuvassa ryhmän johtaja Tiikeritär saikin jonkin verran kehitystä. Tiikeritär onkin ainoa ryhmän jäsen, jonka suhde Pohon saa jonkin verran ruutuaikaa (jäämme odottamaan, onko tässä uusi Dreamworksin lajirajat ylittävä pari), vaikkei hänen roolinsa muuten ole kovin suuri. Vaikka Viisikon kohteleminen lähinnä taustamateriaalina tuntuukin välillä ärsyttävältä, niin minusta on ollut ihan fiksu liike DW:ltä siirtää näiden hahmokehitys omaan animaatiosarjaansa. Näin elokuvat saadaan pidettyä Pon hahmon ympärillä.
Mielestäni Kung Fu Pandojen parasta antia on ehdottomasti hahmosuunnittelu ja animaatio. DW ei mielestäni aina ole ihan parhaillaan hahmosuunnittelussa (esimerkiksi Madagascar-elokuvien visuaalinen tyyli ei ole koskaan vedonnut minuun, ja monissa elokuvissa visuaalinen ilme ei ole kovin mieleenpainuva) mutta Kung Fu Pandojen tummansävyinen, aasialaisvaikutteinen miljöö on hieno. Lisäksi hyvin pitkälle antropomorfiset eläinhahmot ovat todella veikeitä olemalla karikatyyrisiä mutteivät kuitenkaan muovisia. Albiinoriikinkukko Lordi Shen on liikkeitä myöten ihan mahtava levitellessään välillä jättimäistä pyrstöään!
Kung Fu Pandat ovat hyvin toimintapainotteisia, suorastaan väkivaltaisia elokuvia. Mielikuvitukselliset kung fu -taistelut ovatkin animaation iloittelua, ja hahmojen vauhdissa voi olla vaikea pysyä mukana. Jokaisella hahmolla on oma tapansa liikkua, ja Hurjan Viisikon yhteistaistelu on todella viihdyttävää katsottavaa hauskoine yksityiskohtineen. Kaikilla taistelijoilla on omat erikoisominaisuutensa, joita he käyttävät hyödyksi. Po käyttää edukseen lihavaa ruumiinrakennettaan. Yksi Kung Fu Pandojen tärkeä piirre onkin, että Po kääntää edukseen ominaisuuden, jota useissa kulttuureissa pidetään osoituksena laiskuudesta ja epäatleettisuudesta, ja jonka takia hän joutuu itsekin kokemaan ennakkoluuloja. Pandaleffojen yksi pääajatus onkin, että ulkonäkö tai ihmisen tausta ei määritä sitä, kuka hän on tai mihin hän pystyy.
Kuten jo aikaisemmin sanoin, Kung Fu Panda 2 -elokuvan suurin ongelma on yllätyksetön ja hieman haparoiva käsikirjoitus. Tämä kaikki kulminoituu elokuvan aivan viimeisiin hetkiin, jossa matto vedetään lähes täysin katsojan jalkojen alta. Elokuvan juoni pyörii sen ympärillä, että Shen on eliminoinut maasta kaikki pandat, mukaan lukien Pon perheen (hän pitää myös Pon olemassaoloa lähes mahdottomana). Mutta aivan viime hetkillä, juuri kun Po on päässyt toteamasta että hänen adoptioisänsä herra Ping on hänen perheensä, siirrymmekin jonnekin hyvin kauas Pon asuinseudulta. Ja nyt meille selviääkin, että pandoja on kuin onkin yhä jäljellä, ja näemme myös Pon isän, joka toteaa vain että hänen poikansa on elossa! Siis mitä? Mistä Pon isä äkkiä keksi poikansa olevan elossa? Ja miten pandat säästyivät kun Shen niin selvästi antaa ymmärtää että hän tuhosi pandat? Tämä viime hetken "juonenkäänne" oli kyllä todella halpamainen veto Dreamworksilta, koska sillä ei ole muuta virkaa kuin kumota kaikki se informaatio jonka olemme saaneet elokuvassa ja jättää katsoja mietiskelemään tulevia osia. Tosi epäsiistiä, niin kuin Po sanoisi.
Kung Fu Panda 2:sessa on käsikirjoituksellisesti runsaasti viilattavaa, mutta yllätyksetöntä ja kaavamaista juonta kompensoi visuaalinen anti sekä aivan puhdas viihdyttävyys. Vaikka muiden hahmojen jättämistä marginaaliin voikin kritisoida, niin mielestäni on varsin viehättävää, kuinka elokuvasarja rakentuu niin voimakkaasti yhden - kieltämättä aika hurmaavan! - hahmon ympärille. Vaikka Kung Fu Pandoista nautinkin, niin toivon kyllä, ettei Dreamworksin toimitusjohtaja Katzenbergin kaavailut kuusiosaisesta elokuvasarjasta toteudu. Jotta pitkästä elokuvasarjasta saisi oikeasti toimivan, tarvitsisivat Po ja kumppanit enemmän tarinallista lihaa luidensa ympärille.
Kuva: disneyscreencaps.com