"I am Merida, the firstborn of clan DuBroch."
Pixarin Urhea on monin tavoin "outo lintu" studion elokuvien joukossa: studiolle tyypillisen yht'aikaa mielikuvituksellisen ja realistisen maailman yhdistelyn sijaan Urhea on monin tavoin satuelokuva, miljööltään ja premissiltään paljolti Disney-elokuvaa muistuttava. Piinkovaan Disneyn klassikoiden faniin Urhea ei silti aivan välttämättä uppoa kuin häkä: mielestäni se on sisällöltään monin tavoin psykologisempi kuin perinteiset Disneyn prinsessaelokuvat, ja muistuttaa tematiikaltaan parjattuja 2000-luvun elokuvia.
Urhean päähenkilönä seikkailee skotlantilainen villikkoprinsessa Merida. Hän on piristävän realistinen verrattuna moneen muuhun pikkuvanhaan prinsessaan: hän käyttäytyy ja ajattelee kuin kuka tahansa teini-ikäinen. Merida ei koe prinsessan roolia ja velvollisuuksia itselleen sopiviksi, ja kun äiti haluaa vielä saada hänet järjestettyyn avioliittoon, päättää hän kääntyä noidan puoleen saadakseen äitinsä pään kääntymään. Noidan taika kuitenkin muuttaa äidin karhuksi, ja Meridan on löydettävä keino saada taika purettua. Elokuvan perusristiriita on kiintoisa: Merida haluaa langettaa äitinsä päälle taian puhtaasti itsekkäästä halusta saada tämä muuttamaan mielensä. Hän ei alkuun kykene hahmottamaan omia motivejaan ja tekojaan: hän syyllistää äidin muodonmuutoksesta noitaa eikä suinkaan itseään. Elokuvan aikana Merida kuitenkin kasvaa ymmärtämään, ettei yksilö voi aina asettaa omaa hyväänsä muiden edelle. Myös karhun muotoon muuttunut Elinor-äiti kasvaa ymmärtämään paremmin nuorta tytärtään, mutta hänen hahmokehityksensä ei ole juonen kannalta aivan yhtä olennainen.
Urhea on siis pääosin hyvin hahmovetoinen elokuva, ja sen vuoksi juoni saattaa vaikuttaa puutteelliselta. Draaman kaari ei tunnu rakentuvan aukottomasti ja elokuvassa on vähän liikaakin turhaa kohkausta. Skottiklaanien kiristyvät välit luomassa lisädraama ei oikein toimi kokonaisjuonen kannalta, vaikka se toisaalta liittää elokuvan nykyhetken taustalla vaikuttavaan legendaan prinssistä, jonka itsekkyys ajaa valtakunnan tuhoon. Nyt klaanien erimielisyydet kuitenkin jäävät irtonaiseksi elokuvan keskittyessä pääosin Meridan ja Elinorin välehin.
 |
| Merida ja sidekick-veljet |
Tematiikkaa ei ainakaan voisi luonnehtia moneen kertaan animaatiossa nähdyksi: äidin ja tyttären suhdetta ei puida turhan usein valtavirran animaatiorainoissa, ja myös yksilön ja yhteisön toiveiden ristiriita on diippiä kamaa. Harmi vain, että näitä kahta ei saada aivan täydellisesti sidottua toisiinsa, mutta tyydyttävästi kuitenkin. Jälkimmäistä teemaa vahvistaa myös taustalla kummitteleva kertomus vallanhaluisesta prinssistä, josta tuli paha Mor'du-karhu. Mielestäni kuvio, jossa Meridan teko toisintaa itsekkään prinssin tekoa, korostaa hyvin Meridan naiiviutta ja kykyä olla näkemättä tekojensa seurauksia ja lopulta se auttaa häntä näkemään aiheuttamansa kauheudet.
Urheaa ei ole vaikea verrata Karhuveljeni Kodaan: kummatkin ovat menneisyyteen sijoittuvia tarinoita karhuksi muuttuvasta ihmisestä, ja niissä perhesiteet ova keskiössä. Elokuvissa toistetaan jopa sama repliikki "Anteeksi, mutta en puhu karhua!" ja pohdiskellaan miten karhuksi muuttunut ihminen saa pyydettyä ruokansa. Karhuhenkilö joutuu myös metsästyksen kohteeksi, ja hänen muutokseensa liittyy opetus. Mutta siinä missä Karhuveljeni Kodassa merkittävää on Kenain karhuna oppima vähän kliseinenkin rakkauden läksy, joutuu Merida oppimaan eniten äitinsä muodonmuutoksesta, ja omasta mielestäni tematiikka jää loppujen lopuksi elokuvissa aika erilaiseksi. Mutta ei voi kieltää, etteikö Pixarilla tekijätiimi olisi voinut tietoisesti vältellä samoja karhujuttuja mitä Disneyllä käytettiin kymmenisen vuotta sitten.
Merida ja Elinor saavat tekijöiden huomion ja ovatkin Pixarin parikymmenvuotisen taipaleen kiinnostavimmat naishahmot. Muut hahmot jäävät paljolti pois fokuksesta, Fergus on kieltämättä hauska mutta klaanipäälliköt ja heidän poikansa jäävät katsojille etäisiksi. Huumorihahmovalinta sen sijaan on epäonnistunut: en ole koskaan innostunut kaksoshahmoista, ja Meridalle on siunaantunut veljiä kolmoset. Veljet eivät puhu, eikä heidän toimintansa tunnu koskaan juonen kannalta olennaiselta. Yksi kepposteleva veikka olisi vielä mennyt, mutta kolme... Lisäksi veljien muutos karhuiksi latistaa juonen dramatiikkaa. En tiedä onko heidän muodomuutoksensa tarkoitus toimia kevennyksenä, mutta se ei oikein toimi tarinassa, jossa kuvataan selvästi sitä, kuinka äidin karhuksi muuttuminen ei ole vain ulkoinen muodonmuutos vaan alkaa vaikuttaa hiljalleen myös hänen ihmisyyteensä.
Animaation taso on taattua Pixar-laatua. Urhea on minulle yhdessä suhteessa poikkeuksellinen ison luokan piirroselokuva: en erityisemmin nauti suomidubista. Vaikka en olekaan mikään skottikorostuksen ihailija, niin Urheassa se kieltämättä tuo lisää tunnelmaa skottimaisemiin. Lisäksi en pidä kovin paljoa Meridaa näyttelevän Heljä Heikkisen äänestä, ehkä ääni tuntuu turhan lapsekkaalta jo kuusitoistavuotiaalle prinsessalle. Elinorin ja Fegusin äänissä ei toisaalta ollut valittamista. En katsonut elokuvaa kokonaisuudessaan suomeksi, joten lopullista arviota en osaa antaa. Syy suomidubin vieroksumiseen saattaa myös olla siinä, että näin elokuvan ensimmäisen kerran englanniksi.
Urhea herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta leffan teemat ovat todella kiinnostavia ja Meridan ja Elinorin hahmot mukavan realistisia, mutta toisaalta elokuva ei saa itsessäni aikaan niin suuria tunteita, että todella pitäisin siitä. Ainoa erityisen mielenpainuva kohtaus oli Elinorin ja Mor'dun välinen taistelu. Juonen poukkoilevuus Elinorin ja Meridan välisessä suhteessa sekä klaanipäälliköiden nahinoissa ja kohelluksessa lisää tätä vaikutelmaa. Ehkä Urhean suurimpana ongelmana itselleni on... no, eeppisyyden puute. Elokuvan puitteet kun mahdollistaisivat ehkä vielä hurjemmankin seikkailun.
