perjantai 4. huhtikuuta 2014

Ajatuksia: Kaksin karkuteillä (2010)

Kun menin ensimmäistä kertaa teatteriin katsomaan Kaksin karkuteillä - Hiuksia nostattava seikkailu -elokuvaa, en muista että minulla olisi ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia sen suhteen. Elokuvakokemus oli kuitenkin hyvin positiivinen, ja olen hyvillä mielin katsonut Kaksin Karkuteillä-elokuvan (Suomen Disney, miksi on ihan pakko antaa elokuvalle nimi jota ei voi taivuttaa?) useampaan kertaan myös tämän jälkeen. Viime katselukerrasta oli ollut jo aikaa kun vihdoin istahdin taas elokuvan ääreen. Nyt jouduin kuitenkin tekemään ikävän huomion: elokuvan uutuudenviehätys oli kadonnu enkä pitänyt siitä niin paljon kuin edellisillä kerroilla.

Elokuvan päähenkilö, elämänsä torniin lukittuna viettänyt Tähkäpää, on varsin kompleksi hahmo. Hänessä yhdistyy uteliaisuus ja vilpittömyys epävarmuuteen ja tietynlaiseen pelkoonkin. Hän on usein ristiriitojen alaisena, joka onkin ymmärrettävää sillä Gothel-äiti on kasvattanut hänet uskomaan, ettei hän millään pärjäisi ulkomaailmassa. Toisaalta hänessä jää ärsyttämään tietynlainen täydellisyys: hän saa hurmattua niin karaistuneimmat rikolliset kuin hevosetkin puolelleen. Gothel on ainoa hahmo jonka kanssa hänellä on varsinaisesti "kitkaa", ja elokuva tekee selväksi että tämän syy ei ole hänessä. Hänessä on syvyyttä ja hän muuttaa mielipidettään jatkuvasti, mutta hän ei kertaakaan elokuvan aikana tee varsinaista virhettä joka tekisi hänestä inhimillisen hahmon. Häneen on vaikea saada tarttumapintaa.

Tähkäpään vastapeluri Flynn Rider eli Eugene Fitzherbert sekä tarinan pahis Gothel-äiti eivät jää latteiksi. Flynnin muutos yli-itsevarmasta ja aika halpamaisesta rentusta prinsessan sulhoksi ei ole epärealistinen, vaikka olenkin aina ollut sitä mieltä ettei kemia Flynnin ja Tähkäpään välillä toimi moitteettomasti. Tähkäpää ei jotenkin edes vaikuta "kypsältä" romanssiin, onhan hänellä mielessään niin paljon muutakin. En ole koskaan ollut eeppisten romanssikohtauksen ystävä, ja vaikka kuuluisa lyhtykohtaus on animaatioltaan henkeäsalpaavaa, ei sekään saa minua vakuuttumaan parin toimivuudesta. Gothel-äiti muistuttaa hahmona paljon Notre Damen kellonsoittajan Frolloa: hän uskottelee ettei kukaan voisi rakastaa Tähkäpäätä ja vain hän tietää, mikä on parasta tälle. Hän ei ole absoluuttisen julma pahis, vaan ovela manipuloija ja henkisen väkivallan käyttäjä. Suhde Tähkäpäähän on kiinnostava, ja Gothel-äidin uhkaavuus on onnistuneesti rakennettu hänen älynsä ja juonittelunsa varaan.

Sidekick-hahmot eivät ole elokuvassa historian onnistuneimpia, jos minulta kysytään. Pascalilla ei ole juonen kannalta minkäänlaista arvoa, ja hänen puuttumisensa ei olisi muuttanut elokuvan juonenkulkua oikeastaan ollenkaan. Maximus on sen sijaan varsin hauska aloittaessaan antagonistin roolissa ja ryhtyessään auttamaan päähenkilöitä, mutta mielestäni tämä muutos on huonosti perusteltu. Ainoa syy näyttäisi olevan, että Tähkäpään miellyttäminen nousee Maximuksen velvollisuudentunnon yläpuolelle. Hahmojen tarjoama komiikka toimii, mutta se on suurin arvo, minkä he elokuvaan tarjoavat, ja itse toivoisin sidekickeiltä vähän muutakin.


Tarinallisesti Kaksin Karkuteillä on kyllä varsin ihastuttava, ja juoni pysyy hyvin kasassa. Tähkäpää on viettänyt koko ikänsä tornissa ja vihdoin päästessään ulos hänen ihmetyksensä ja epävarmuutensa on värikkäästi kuvattu. Elokuva on juoneltaan road trip-henkinen ja 2010-luvun Disneyn tyylisesti painottaa hahmojen kasvua ihmisinä. Mielestäni tematiikka jää kuitenkin hieman ohueksi, jopa enemmän kuin muissa saman aikakauden Disney-rainossa. En koe, että elokuvalla on paljon sanottavaa minulle. Kaksin karkuteillä-elokuvassa on sellaista lapsenomaista lumoa mikä kuuluu erottamattomasti satuelokuviin, mutta jostain syystä elokuvan hohto ei tuntunut tavoittavan minua tällä kerralla niin kuin edellisillä.

Musiikista vastaa Disney-konkari Alan Menken, eikä siitä ole pahaa sanottavaa. Laulut jäävät mieleen, mutta niissä ei ole samaa "koukutustekijää" kuin menneiden vuosien elokuvissa. En tiedä mistä se johtuu, mutta Karhuveljeni Kodan jälkeen tehtyjen Disney-musikaalien musiikki ei ole vain iskenyt minuun täysillä. Eipä musikaalielokuvia ole paljoa Kodan jälkeen tehtykään, vasta 2010-luvulla Disney on taas päässyt musikaalien makuun. Tiedä sitten onko vika minussa itsessäni vain! Elokuvan suomidubbia en valitettavasti ylly kehumaan yhtä paljon kuin joissakin muissa elokuvissa. Tähkäpäänä Maria Ylipää näyttelee varsin hyvin, mutta mielestäni hänen äänensä ei ole koskaan sopinut hahmolle. Lauri Tähkän ääni Flynninä toimii, mutta hänestä kuulee kyllä ensikertailaisuuden ääninäyttelybisneksessä. Parhaiten onnistuu Sari-Ann Moilanen Gothelina. Laulut ovat dubbauksen parasta antia, oikein onnistuneita!

Ei ole ihme, että Kaksin karkuteillä-elokuvasta tuli hitti. Sen animaatio ja visuaalinen ilme on aivan pökerryttävän hienoa katseltavaa, ja elokuvan maailma näyttää kirkkaine ja samalla pehmeine väreineen aivan ihastuttavalta. Se on tyylillisesti hyvin toisenlainen kuin muut CGI-elokuvat ja selvästi ensimmäinen Disneyn CGI-tuotos jossa on oivallettu jotakin uutta. Lisäksi tarina on freesi ja varsin hyvin rakennettu, joskin sen sanoma ei aivan tavoita minua. Tähkäpään ja Gothelin suhde on elokuvan paras osa, vaikka se toki toistaa samantyylistä kuviota kuin Notre Damen Kellonsoittaja. Itselleni elokuvan suuriksi puutteiksi jäivät Tähkäpään hahmon vetovoiman puute sekä laimeat sivuhahmot. Elokuvan pääpaino on Tähkäpään ja Flynnin suhteessa, joka ei minun silmiini toimi niinkään hyvin.

Oikeastaan jäin elokuvan katselun jälkeen hieman hämilleni. Kaksin karkuteillä on kyllä monin osin viihdyttävä ja hienosti toteutettu elokuva, mutta onko se todella omalla kohdallani sellainen, joka ei kestä useampaa katselukertaa?


Kuva: Disneyscreencaps.com

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti