Ajatuksia: Räyhä-Ralf (2012)

Vuonna 2012 julkaistu Räyhä-Ralf on yllättävä veto Disneyltä, jonka ainakin itse miellän elokuvayhtiönä varsin konservatiiviseksi. Sitä edeltäneet kolme elokuvaa (Prinsessa ja Sammakko, Kaksin Karkuteillä ja Nalle Puhin Elokuva) olivat olleet Disneyn kulmakivenä pidettyä varsin perinteistä satumateriaalia. Räyhä-Ralfissa on kuitenkin otettu lähtökohta, josta tulee ehkä enemmän mieleen Disneyn suurin kilpailija eli Dreamworks: hahmosuunnittelussa lähdettiin vahvasti tyylitellympään suuntaan ja lajityypiksi valittiin toimintakomedia. Räyhä-Ralfille valittiin myös lapsiyleisön ohella toinen kohdeyleisö: peliharrastajat. Tämän vuoksi Räyhä-Ralfissa nähdäänkin laaja kattaus viittauksia erilaisiin peleihin, ja muitakin popkulttuuriviittauksia voi bongata matkan varrelta. Nämä eväät antavat ymmärtää elokuvan pyrkivän valtaamaan Disneylle jalansijaa uusilta vesiltä.

Elokuvan keskiössä olevassa Fiksari-Felix Jr. -kolikkopelissä kivalaisten asuintaloa romuttava pahis Ralf kyllästyy saamaansa kohteluun ja lähtee muihin peleihin todistamaan, että hänestäkin on sankariksi. Reissu kuitenkin saa yllättävän käänteen, kun Ralf vahingossa päästää varallisen Cybugin valloilleen Sokerihuuma-peliin. Matkallaan hän kuitenkin tulee auttaneeksi Nelli Karamellia (Vanillope Von Schweetz), joka on myös joutunut omassa pelissään ulkopuolisen asemaan, koska häntä pidetään pelin häiriönä. Ralfia ja hänen aiheuttamaansa vaaratilannetta lähtevät jahtaamaan Fixari-Felix Jr. sekä Sankarin duuni -pelin kersantti Calhoun.

Räyhä-Ralf pyörittää neljää keskushahmoaan varsin kiintoisasti. Ralf ja Nelli muodostuvat hyvin paljolti toisilleen rinnasteisiksi: he kummatkin haluavat tulla hyväksytyksi yhteisöönsä ja ovat valmiita tekemään kovasti töitä tämän eteen. Kaksikon ystävyys onkin paljolti elokuvan suola, vaikka se draaman kaareeltaan muistuttaa Disneyn viime vuosien elokuvien romansseja, jossa alussa ollaan tosi vastahakoisia yhteistyöhön ja välit lämpenevät pikku hiljaa. Ralfin ja Nellin suhde on kuitenkin saatu autenttisen oloiseksi, erityisesti kohdissa joissa he naljailevat toisilleen ehkä vähän turhankin mauttomaan sävyyn, niin kuin hyvät ystävykset usein tekevät. Muutenkin hahmoista on tehty miellyttävän rosoisia verrattuna moniin Disneyn hieman särmättömämpiin sankareihin. Ralfin äkkipikaisuuden koen ainakin itse hyvin samaistuttavaksi, ja hauska nähdä että Nellin kanssa on ihan rohkeasti uskallettu mennä sinne ärsyttävänkin puolelle.

Kivalaiset eivät arvosta Ralfin panosta juhlissa

Felix ja Calhoun jäävät ymmärrettävästi enemmän marginaaliin, mutta he saavat myös mukavasti omaa ruutuaikaa. Felix on hahmoista kaikista lattein, sillä hänellä ei oikeastaan ole minkäänlaista taustatarinaa. Toisaalta tämä palvelee hänen alkuperäistä rooliaan puhtoisena pelin sankarina. Jäyhä Calhoun on varsin tyypillinen kovaksikeitetty mimmi -henkilö, jonka hahmokehitys jää hieman mysteeriksi. Hän kärsii sulhasensa kuolemasta aiheutuneesta traumasta, joka kummitteleekin hänen mielessään aika ajoin. Felix ja Calhoun ovat kieltämättä ihan suloinen pari, vaikka heidän romanssinssa jääkin lopulta aika irralliseksi elokuvan muusta juonesta.

Elokuva sisältää myös runsaasti cameoita erilaisilta pelihahmoilta, ja monet elokuvan omistakin hahmoista, kuten Väkevä-Bill ja muut Sokerihuuman kuskit, ovat hauskoja lisiä hahmokaartiin. Karkkikunkku eli Turbo on mielestäni aika jännittävästi rakennettu pahishahmo: hän on jo elokuvan alusta lähtien turhamainen kuningas joka heittelee ihmisiä vankilaan ja syrjii järjestelmällisesti Nelliä, mutta katsojalle paljastetaan hänen taustansa vasta elokuvan lopussa ja yhdessä vaiheessa hän jo melkein onnistuu suostuttelemaan katsojan puolelleensakin. Mielestäni on myös kiinnostava huomio, että Räyhä-Ralfissa monet sivuhahmoista eivät todellakaan ole mitään puhtoisia, vaan sekä kivalaiset että Sokerihuuman ajelijat ovat aika ennakkoluuloista sakkia enimmän osan aikaa.

Ja toisaalta elokuvan konflikti ei edes ole kokonaisuudessaan Turbon aiheuttama, vaan paljon jää myös Ralfin tekemän mokan varaan. Minulla ei ole ennen ollut tapana kiinnittää huomiota elokuvien epäloogisuuksiin, mutta loppukliimaksin aikana tapahtuva Turbon ja Cybugin fuusio meni kyllä hieman yli hilseen. Tiedän että takerrun yksityiskohtiin ja fuusion on tarkoitus olla lähinnä dramaattinen yksityiskohta, mutta koko jutussa ei ollut mitään järkeä! Yleisesti ottaen pidän kuitenkin loppukahakasta, johon on saatu mukavasti dramatiikkaa tiiviiseen pakettiin.

Visuaalisessa puolessa on ihanaa nähdä, kuinka taiteilijat ja animaattorit ovat päässeet visioimaan useita erilaisia peliympäristöjä aina karusta Sankarin Duuni-pelistä Sokerihuuman väri-iloitteluun. Mukana on myös peligrafiikkaa jäljittelevää animaatiota, joka tietysti sopii elokuvaan. Hahmojen designeissä on hauskaa epäsopusuhtaisuutta: Ralf ja Felix ovat retron kasaripelin hahmoina ulkonältään huomattavasti yksinkertaisempia kuin Nelli tai Calhoun. Animaatio on tietysti Disneyn tuntien huolellista työtä, ja elokuvan yksityiskohdissa riittää tutkailtavaa useammallekin katselukerralle.

Räyhä-Ralf on mielestäni piristävä riskinotto Disneyltä. Vaikka lukuisat peliviittaukset menevät varmasti ohi monilta katsojista, on peliteema elokuvassa toteutettu niin kokonaisvaltaisesti että viittaukset sulautuvat osaksi suurempaa kokonaisuutta. Vaikka varsin lapsellinen kielenkäyttö ja painotus toimintaan voi tuntua joistakin Disney-faneista vieraalta, niin Räyhä-Ralf on löytänyt katsojiaan myös pelifanien joukosta, ja on sarjakuvayleisöä kosiskelevan Big Hero 6:sen ohella osoitus siitä, että Disneykään ei aio jäädä pyörimään paikalleen.

Ajatuksia: Urhea (2012)

"I am Merida, the firstborn of clan DuBroch."

Pixarin Urhea on monin tavoin "outo lintu" studion elokuvien joukossa: studiolle tyypillisen yht'aikaa mielikuvituksellisen ja realistisen maailman yhdistelyn sijaan Urhea on monin tavoin satuelokuva, miljööltään ja premissiltään paljolti Disney-elokuvaa muistuttava. Piinkovaan Disneyn klassikoiden faniin Urhea ei silti aivan välttämättä uppoa kuin häkä: mielestäni se on sisällöltään monin tavoin psykologisempi kuin perinteiset Disneyn prinsessaelokuvat, ja muistuttaa tematiikaltaan parjattuja 2000-luvun elokuvia.

Urhean päähenkilönä seikkailee skotlantilainen villikkoprinsessa Merida. Hän on piristävän realistinen verrattuna moneen muuhun pikkuvanhaan prinsessaan: hän käyttäytyy ja ajattelee kuin kuka tahansa teini-ikäinen. Merida ei koe prinsessan roolia ja velvollisuuksia itselleen sopiviksi, ja kun äiti haluaa vielä saada hänet järjestettyyn avioliittoon, päättää hän kääntyä noidan puoleen saadakseen äitinsä pään kääntymään. Noidan taika kuitenkin muuttaa äidin karhuksi, ja Meridan on löydettävä keino saada taika purettua. Elokuvan perusristiriita on kiintoisa: Merida haluaa langettaa äitinsä päälle taian puhtaasti itsekkäästä halusta saada tämä muuttamaan mielensä. Hän ei alkuun kykene hahmottamaan omia motivejaan ja tekojaan: hän syyllistää äidin muodonmuutoksesta noitaa eikä suinkaan itseään. Elokuvan aikana Merida kuitenkin kasvaa ymmärtämään, ettei yksilö voi aina asettaa omaa hyväänsä muiden edelle. Myös karhun muotoon muuttunut Elinor-äiti kasvaa ymmärtämään paremmin nuorta tytärtään, mutta hänen hahmokehityksensä ei ole juonen kannalta aivan yhtä olennainen.

Urhea on siis pääosin hyvin hahmovetoinen elokuva, ja sen vuoksi juoni saattaa vaikuttaa puutteelliselta. Draaman kaari ei tunnu rakentuvan aukottomasti ja elokuvassa on vähän liikaakin turhaa kohkausta. Skottiklaanien kiristyvät välit luomassa lisädraama ei oikein toimi kokonaisjuonen kannalta, vaikka se toisaalta liittää elokuvan nykyhetken taustalla vaikuttavaan legendaan prinssistä, jonka itsekkyys ajaa valtakunnan tuhoon. Nyt klaanien erimielisyydet kuitenkin jäävät irtonaiseksi elokuvan keskittyessä pääosin Meridan ja Elinorin välehin.

Merida ja sidekick-veljet

Tematiikkaa ei ainakaan voisi luonnehtia moneen kertaan animaatiossa nähdyksi: äidin ja tyttären suhdetta ei puida turhan usein valtavirran animaatiorainoissa, ja myös yksilön ja yhteisön toiveiden ristiriita on diippiä kamaa. Harmi vain, että näitä kahta ei saada aivan täydellisesti sidottua toisiinsa, mutta tyydyttävästi kuitenkin. Jälkimmäistä teemaa vahvistaa myös taustalla kummitteleva kertomus vallanhaluisesta prinssistä, josta tuli paha Mor'du-karhu. Mielestäni kuvio, jossa Meridan teko toisintaa itsekkään prinssin tekoa, korostaa hyvin Meridan naiiviutta ja kykyä olla näkemättä tekojensa seurauksia ja lopulta se auttaa häntä näkemään aiheuttamansa kauheudet.

Urheaa ei ole vaikea verrata Karhuveljeni Kodaan: kummatkin ovat menneisyyteen sijoittuvia tarinoita karhuksi muuttuvasta ihmisestä, ja niissä perhesiteet ova keskiössä. Elokuvissa toistetaan jopa sama repliikki "Anteeksi, mutta en puhu karhua!" ja pohdiskellaan miten karhuksi muuttunut ihminen saa pyydettyä ruokansa. Karhuhenkilö joutuu myös metsästyksen kohteeksi, ja hänen muutokseensa liittyy opetus. Mutta siinä missä Karhuveljeni Kodassa merkittävää on Kenain karhuna oppima vähän kliseinenkin rakkauden läksy, joutuu Merida oppimaan eniten äitinsä muodonmuutoksesta, ja omasta mielestäni tematiikka jää loppujen lopuksi elokuvissa aika erilaiseksi. Mutta ei voi kieltää, etteikö Pixarilla tekijätiimi olisi voinut tietoisesti vältellä samoja karhujuttuja mitä Disneyllä käytettiin kymmenisen vuotta sitten.

Merida ja Elinor saavat tekijöiden huomion ja ovatkin Pixarin parikymmenvuotisen taipaleen kiinnostavimmat naishahmot. Muut hahmot jäävät paljolti pois fokuksesta, Fergus on kieltämättä hauska mutta klaanipäälliköt ja heidän poikansa jäävät katsojille etäisiksi. Huumorihahmovalinta sen sijaan on epäonnistunut: en ole koskaan innostunut kaksoshahmoista, ja Meridalle on siunaantunut veljiä kolmoset. Veljet eivät puhu, eikä heidän toimintansa tunnu koskaan juonen kannalta olennaiselta. Yksi kepposteleva veikka olisi vielä mennyt, mutta kolme... Lisäksi veljien muutos karhuiksi latistaa juonen dramatiikkaa. En tiedä onko heidän muodomuutoksensa tarkoitus toimia kevennyksenä, mutta se ei oikein toimi tarinassa, jossa kuvataan selvästi sitä, kuinka äidin karhuksi muuttuminen ei ole vain ulkoinen muodonmuutos vaan alkaa vaikuttaa hiljalleen myös hänen ihmisyyteensä.

Animaation taso on taattua Pixar-laatua. Urhea on minulle yhdessä suhteessa poikkeuksellinen ison luokan piirroselokuva: en erityisemmin nauti suomidubista. Vaikka en olekaan mikään skottikorostuksen ihailija, niin Urheassa se kieltämättä tuo lisää tunnelmaa skottimaisemiin. Lisäksi en pidä kovin paljoa Meridaa näyttelevän Heljä Heikkisen äänestä, ehkä ääni tuntuu turhan lapsekkaalta jo kuusitoistavuotiaalle prinsessalle. Elinorin ja Fegusin äänissä ei toisaalta ollut valittamista. En katsonut elokuvaa kokonaisuudessaan suomeksi, joten lopullista arviota en osaa antaa. Syy suomidubin vieroksumiseen saattaa myös olla siinä, että näin elokuvan ensimmäisen kerran englanniksi.

Urhea herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta leffan teemat ovat todella kiinnostavia ja Meridan ja Elinorin hahmot mukavan realistisia, mutta toisaalta elokuva ei saa itsessäni aikaan niin suuria tunteita, että todella pitäisin siitä. Ainoa erityisen mielenpainuva kohtaus oli Elinorin ja Mor'dun välinen taistelu. Juonen poukkoilevuus Elinorin ja Meridan välisessä suhteessa sekä klaanipäälliköiden nahinoissa ja kohelluksessa lisää tätä vaikutelmaa. Ehkä Urhean suurimpana ongelmana itselleni on... no, eeppisyyden puute. Elokuvan puitteet kun mahdollistaisivat ehkä vielä hurjemmankin seikkailun.

Ajatuksia: Viisi legendaa (2012)

Katselin tässä DreamWorksin elokuvan Viisi legendaa (Rise of the Guardians) toistamiseen. Ensimmäisen kerran näin elokuvan koreankielisellä dubilla, ja vaikka pysyinkin jotenkuten perässä juonessa, jäivät monet yksityiskohdat hämäriksi. Tällä kertaa katsoin elokuvan suomidubilla.
Alkuun on sanottava, että elokuvan alkukohtaus, joka kuvaa päähenkilö Pakkasukon (Jack Frost) "syntymää", on todella vaikuttava, ehkä parhaita näkemiäni. Muutenkin se, että Pakkasukon tarina ja identiteetin etsintä nostetaan elokuvan pääjuonen rinnalle on  mielestäni todella hyvä ratkaisu ja myöskin tärkein elokuvaa koossa pitävä elementti. Viisi legendaa on ilmiselvästi  Dreamworksin yritys tuoda studiolle tyypillisten huumorileffojen rinnalle jotain vakavampaa ja monitasoisempaa, ja erottuukin eräänlaisena  outona lintuna studion leffojen joukosta. Vaikka ei pidä toki unohtaa, että Dreamworksin töistä löytyy muitakin vakavampia elokuvia, kuten Egyptin Prinssi, Spirit ja Näin koulutat lohikäärmeesi.

Viiden legendan tärkeimpänä juonikuviona on viiden "lapsuuden suojelijan", joihin Pakkasukon ohella kuuluvat Joulupukki, Pääsiäispupu, Hammaskeiju ja Nukkumatti, pyrkimys suojella lapsia pelon ja painajaisten ruumiillistumalta Pitchiltä. Suojelijoille on luotu omat vahvat persoonansa eikä Pitchkään jää varsinaisesti heidän varjoonsa. Juoneen  kuuluu olennaisesti myös Jamie-poika  ystävineen, sillä suojelijat tarvitsevat lasten uskoa itseensä. Esillä olevia hahmoja on siis aika paljon, ja se tekee juonesta vaikean pitää koossa. Ellei Pakkasukon henkilöä ja identiteettiä olisi korostettu, olisi elokuvasta tullut ehkä turhankin hajanainen. Nyt hänen tarinansa kannattelee myös elokuvan muuta juonta.

Animaatio näyttää hienolta: Pakkasukko liitelee ympäriinsä vaivattomasti ja Hammaskeijun kolibrinsulat kiiltelevät ihanasti. Hahmodesignit ovat varsin hauskoja ja kekseliäitäkin, Pohjolaksi ristitty Joulupukkikin on saanut vähän uudelaisen ilmeen perinteiseen amerikkaiseen "cokispukkiin" verrattuna. Pelkästään kuvin kommunikoiva Nukkumatti on hauska hahmo sellaisenaan ja hänen hiljainen olemuksensa luo miellyttävän kontrastin muihin suojelijoihin, jotka ovat kaikki aika suulaita tapauksia. Animaation tyyli on realistinen verrattuna isoon osaan muista Dreamworksin tuotoksista. Eniten silmään pistää ehkä värien puute: vaikka Pääsiäispupun kolossa nähdäänkin runsaasti värejä, sijoittuu valtaosa elokuvan avainkohdista yöaikaan tai muuten vain synkkävärisiin maisemiin.

Jos visuaalinen ilme on raskas, niin kevyt ei ole elokuvan tematiikkakaan: elokuva korostaa paljolti Pakkasukon ahdistusta siitä, etteivät lapse usko häneen (eivätkä näin näe häntä) ja hänen ulkopuolisuttaan muista suojelijoista. Tarinan dramaattinen käännekohta näyttää kuinka Pakkasukko kuoli ihmiselämässään - ja syntyi uudelleen talven hengeksi. Elokuvassa onkin läsnä tietynlaista makaaberiutta jota ei useinkaan nähdä valtavirta-animaatiossa. Voin hyvin kuvitella elokuvan olevan nuoremmille katsojille vaikeaselkoinen,  jopa sekava, ja ehkä se selittää miksei Legendoista tullut yleisömenestystä.

Pakkasukko tuskin jättää leidejä kylmäksi. Pääsiäispupukin on saanut osansa fanityttöjen ihailusta.

Juonen heikoin lenkki on mielestäni ihmismaailman Jamie-poika sisarineen ja ystävineen. Heillä on toki paikkansa niin Pakkasukon itsetutkiskelussa kun vähän turhankin dramaattisessa loppuratkaisussakin, mutta jäävät silti pääosin turhan irrallisiksi kokonaisuudesta. Muutenkin hahmojen toiminta on hieman heikosti perusteltua: muut suojelijat vihastuvat Pakkasukkoon tämän lähtiessä etsimään muistojaan  mutta myöhemmin unohtavat koko tapauksen. Lisäksi he suhtatuvat Pakkasukkoon avoimen epäluuloisesti mutta eivät oikeastaan perustele syitä tähän. Hahmojen välinen draama jää siis muun meiningin jalkoihin. Yhtena syynä voisi pitää sitä, ettei elokuva anna liiemmin tilaa muiden suojelijoiden kuin Pakkasukon hahmokehitykselle

Suomidubbi ei ole lainkaan hullumpaa kuultavaa. Jon-Jon Geitelin nuorekas ääni sopii Pakkasukon riehakkaaseen luonteeseen, ja Saara Aalto ja Markus Bäckman tekevät onnistuneet suoritukset Pohjolana ja Hammaskeijuna. Tuukka Leppänen sen sijaan saa jälleen moitteeni (ei minä häntä vihaa, ihan oikeesti) sillä mielestäni hänen korkea äänensä ei ole sopivin mahdollinen vähän machollekin Pääsiäispupulle. Näyttelytyö on kuitenkin ihan toimivaa, kyllä hän hommansa osaa. Eniten pidin kuitenkin Pitchiä näyttelevästä Joonas Saartamosta. Hänen pehmeä äänensä sopi oikein hyvin sulavasanaiselle ja vähän reppanallekin mörköpahikselle.

Levottomasta rakenteestaan huolimatta Viisi legendaa on mielestäni onnistunut elokuva, jossa on kiintoisia hahmoja ja vaikuttavia kohtauksia. Vaikka siinä on hyödynnetty pinnalla olevia supersankariteemoja, jää elokuvasta freesi fiilis, erityisesti synkän värimaailman ja tematiikan vuoksi. Vaikka pidän myös joistakin Dreamworksin huumorielokuvista, en ollenkaan pistä vastaan sille, että studiolta tulisi lisää Legendojen kaltaista kypsempääkin settiä.