Disney-kuukausi, päivä 4: Suosikkiprinsessasi

 Maaliskuuta vietetään täällä Tuulen Väreissä Disney-kuukautta haasteen merkeissä. Eli kuukauden jokaisena päivänä tulee lyhyehkö postaus haasteen esittelemän teeman merkeissä. Tänään puhutaan suosikkiprinsessastani.

Jos mietimme Disneyn virallista prinsessajengiä, niin en ainakaan voi sanoa inhoavani heistä ketään. Vanhimmat prinsessat Lumikki, Tuhkimo ja Ruusunen ovat luonteeltaan ehkä hieman yksipuolisia, mutta he edustavat klassista kauneutta ja perinteisiä "prinsessahyveitä". Ysäriprinsessat Arielista Mulaniin edustavat kaikki modernia ja vähän kapinoivaa omista asioistaan päättävää naista, mutta ovat samalla viehättävällä tavalla omanlaisiaan persooniaan. 2010-luvun prinsessat ovat vielä edellisiäkin riuskaotteisempia, ja Tähkäpää, Anna ja Elsa on kuvattu jo poikkeuksellisen fyysisesti vahvoina. Vaikka erityisesti Tähkäpää ja Merida vievät eteenpäin edellisten prinsessojen kapinamielialaa, kumpuaa konflikti uudemmilla prinsessoilla usein myös sisäisistä kriiseistä.

Mutta niin, se suosikki. Tässä saattaa olla kyse uutuudenviehätyksestä, mutta valitsisin kuitenkin Frozen-elokuvan prinsessa Annan. Hänestä on tehty monipuolinen hahmo: ilomielinen ja naiivi, vähän kömpelö ja epävarmakin mutta silti lähes tyhmänrohkea. Annan impulsiivisuus ja tapa heittäytyä tilanteen vietäväksi voisi helposti tuntua ärsyttävältä, mutta elokuvassa tämä osoittautuu sekä hyväksi että huonoksi puoleksi hänen luonteessaan. Hän joutuu hengenvaaraan, koska ei usko sisarensa varoituksiin. Myös heittäytyminen Hansin pauloihin paljastuu lähes kohtalokkaaksi virheeksi. Anna ei ehkä ole "fiksu" sanan varsinaisessa merkityksessä mutta oikeasti, mitäpä voisi odottaa 18-vuotiaalta joka on viettänyt niin paljon aikaa neljän seinän sisässä...

Pidän myös kovasti Annan hahmodesignistä. Hän ei ole aivan yhtä lautassilmäinen kuin Tähkäpää, vaikka toki hahmoissa on yhdennäköisyyttä ja silmät ovat yhä prominentit, Disneyn tyylin mukaisesti. Hiusten persoonallinen punertava väri on myös kiva. Eniten pidän Annan vaatteista: hänen "talviasunsa" on jotenkin todella valloittava aniliininpunasine viittoineen ja päähineineen. CGI-animaatio on mahdollistanut vaatteiden yksityiskohdat aivan uudella tavalla ja tätä on hienosti hyödynnetty myös Frozenissa, joissa prinsessojen vaatteiden kuviointeja ja materiaaleja ei voi kun ihailla. Annan kruunajaisasussakin pääsee ihastelemaan helmojen vaivatonta liikettä.

Prinsessa Anna vetoaa minuun energisellä luonteellaan ja puhtaalla viehätysvoimallaan. Hän tekee elokuvansa aikana vääriä ratkaisuja mutta onnistuu lopulta pelastamaan sisarensa ja kuningaskuntansa. Hyvä päähenkilö jolle on annettu tilaa kehittyä ja kasvaa, ja epätäydellisyydessään Anna on myös inspiroiva prinsessahahmo.

Disney-kuukausi, päivä 3: Suosikkihahmosi

Maaliskuuta vietetään täällä Tuulen Väreissä Disney-kuukautta haasteen merkeissä. Eli kuukauden jokaisena päivänä tulee lyhyehkö postaus haasteen esittelemän teeman merkeissä. Tänään puhutaan suosikkihahmostani.

Niin paljon ihania hahmoja ja minun pitäisi valita vain yksi! Noh, haasteessa on tulossa useampi hahmopäivä vielä, joten ei minun oikeasti tarvitse valita vain yhtä. Enkä ollenkaan pystyisi valitsemaan kaikkein parasta hahmoa kaikista lemppareistani. Kuitenkin päätin valita tähän kohtaan sellaisen hahmon, joka ei välttämättä nousisi esille noissa muissa kohdissa.

Valintani on Prinsessan ja Sammakon Charlotte. Tunsin tiettyä samaistumista Charlotteen jo aivan ensimmäisellä katomiskerralla: hänen dramaattisissa maneereissaan, tavassaan puhua muiden ihmisten päälle ja syödä ruuat muiden käsistä (:D) oli jotain samankaltaista kuin itsessänikin. Parasta Charlottessa on kuitenkin hänen roolinsa elokuvassa: hän on Tianan paras ystävä. Monilla muilla Disney-prinsessoilla ei ole ihmishahmoisia ystäviä ainakaan elokuvan alussa, mutta Tiana ja Charlotte ovat tunteneet toisensa jo pikkutytöistä lähtien. Elokuvan kulku luo kiinnostavaa draamaa näiden kahden ystävyksen välille ja tekee heidän suhteestaan osan juonta - Charlotte, ei ole siis pelkkä täytehahmo vaan osallinen juonesta. Tianalle ja Charlottelle tulee useampiakin mutkia matkaan, mutta lopulta kaikki kääntyy hyväksi.

Charlotten persoonallisuudessa on myös monia puolia: hän on koomisuuteen asti hemmoteltu ja dramaattinen, mutta siltikin hyväsydäminen ja toivoo vilpittömästi Tianan parasta. Vaikka Charlotten halu naida prinssi nouse vähän liiankin dominoivaksi hänen luonteessaan, hän kuitekin luopuu lopulta tästä nähdessään miten paljon Tiana ja Naveen välittävät toisistaan. Charlotte ei ole ehkä se kaikista terävin hahmo, mutta inhimillisyytensä ja koomisuutensa vetoavat ainakin itseeni. Epätäydellisyydessään hyvinkin persoonallinen Disneyn hyvishahmo, jolla on tosin myös antagonistisia ominaisuuksia.

Disney-kuukausi, päivä 2: Suosikkilaulusi

Maaliskuuta vietetään täällä Tuulen Väreissä Disney-kuukautta haasteen merkeissä. Eli kuukauden jokaisena päivänä tulee lyhyehkö postaus haasteen esittelemän teeman merkeissä. Tänään puhutaan suosikkilaulustani.

Tämä onkin sitten edellistä vaikeampi valinta! Disneyn leffoissa kuullaan aivan loistavaa musiikkia, ja hyviä vaihtoehtoja on aivan liikaa. Olen erityisen ihastunut 90-luvun leffoissa kuultaviin musiikkeihin, ja tänä aikana musiikki yhdistyikin Disneyn elokuvissa aivan erityisellä musikaalinomaisella tavalla kerrontaan. Mietinnän jälkeen päätin kuitenkin nostaa tähän laulun 2000-luvulla tehdystä elokuvasta, nimittäin Karhuveljeni Kodasta. Elokuvaan laulut on tehnyt Phil Collins, jolle tämä onkin jo toinen Disney-pesti. Elokuvan musiikit käsittelevät monenlaisia teemoja: ystävyyttä, menetystä ja itsensä löytämistä. Tyylillisesti ne ovat enemmän poppiin meneviä kuin 90-luvun musikaalielokuvissa.



Suosikikseni (ainakin tämän postauksen ajaksi) nostaisin kuitenkin elokuvan ainoan laulun, jonka lauloi Phil Collinsin sijasta Tina Turner. Great Spirits eli Suuret Henget on mielestäni parhaillaan suomenkielisenä versiona Kikka Laitisen laulamana. Laitisen versiossa on sellaista voimaa, johon Turnerin tulkinta ei mielestäni aivan yllä, vaan hänen ikonen matala äänensä jättää pehmeämmän vaikutelman. Kummasta pitää enemmän, se on tietenkin makuasia. Suuret Henget kappaleeseen liittyvine kohtauksineen on mielestäni todella hieno avaus elokuvalle: siinä esitellään inuiittien perinteistä elämäntyyliä ja samalla tarkastellaan myös elokuvan temaattista ja eettistä sisältöä. Kappaleessa on mahtipointisuuden ohella myös herkkyyttä, ja olen aina pitänyt suomenkielisen version sanoista. Erityisesti kohta "Jos ois voimaa antaa se muille/minkä itse saavansa sois/vähän rakkautta/ja niin kai maailma/ kaikille koti olla vois" on hyvin sanailtu.

Mutta kuten alussa totesinkin, Suuret Henget on vain yksi monista loistavista Disney-kappaleista, jotka voisi aivan hyvin nostaa tälle pallille. Tällä kertaa halusin nostaa kappaleen, joka mahtavuutta ei ehkä ihan tarpeeksi näe ylistettävän :)

Synnintunnustus eli mitkä Disneyleffat ovat vielä näkemättä

Maaliskuussa vietetään blogissa Disney-kuukautta. Tsekkaa myös edeltävä postaus!

Paula O. ihanasta Disnerd Dreams-blogista haastoi minut listaamaan ne Disneyn leffat jotka ovat itseltäni vielä näkemättä ja kertomaan samalla vähän "ennakkodotuksia" näiden suhteen. Tämä sopii aivan mahtavasti maaliskuun teemaan ja päätin laittaa listauksen jo heti kuun alkuun, sillä tämä antaa hieman perspektiiviä muihinkin kuun postauksiin :)

Listaan klassikot aikajärjestyksessä. Käytän pohjana amerikkalaista Disneyn klassikkonumerointia, joka on mielestäni loogisempi kuin Euroopassa käytetty.

Nro 3. Fantasia: Olen nähnyt tästä elokuvasta pätkiä ja ne näyttävät upealta! Jotkut pitävät Fantasiaa pitkäveteisenä, mutta itse klassisen musiikin ystävänä uskoisin nauttivani tästä elokuvasta. Erityisesti minua ilahduttaa lempibalettini Stravinskyn Kevätuhrin käyttö yhden jakson musiikkina. Voi kuinka Sibeliuksen Tuonelan Joutsenkin olisi päätynyt lopulliseen versioon...!

Nro 4. Dumbo: Itse asiassa olen saattanut nähdä Dumbon hyvin nuorena, sillä muistelisin että meillä olisi ollut tämä videolla, mutta se olisi mennyt rikki...? Lasken kuitenkin Dumbon katsomattomien klassikoiden joukkoon koska minulla ei ole elokuvasta minkäänlaista muistikuvaa. Dumbosta on päällimmäisinä mielikuvina liikuttava "Baby Mine"-kohtaus sekä Vaaleanpunaiset Elefantit, joita kauhistelin joskus taannoin Tennispalatsissa olleessa Disney-näyttelyssä. Uskoisin että saattaisin pitää tästäkin elokuvasta, mutta yleisesti ottaen tämä kuuluu minulle ns. tuntemattomampiin klassikoihin, mikä ei aina pomppaa esiin Disneyn tuotannosta puhuttaessa.

Nro 5. Bambi: Paljastaessani etten ole nähnyt Bambia saan yleensä todistaa kanssafanien naamoilta jonkinasteisen venähdyksen. Kyllä vaan, Bambi on yhä katsomislistalla. Olen vakuuttunut siitä että Bambi on hyvä elokuva ja tulen pitämään siitä kun sen aika koittaa, eli ennakko-odotukset tätä klassikkoa kohtaan ovat oikein positiiviset. Bambin hahmot ovat ikonisia ja varmasti ihan syystäkin, ja animaatio näyttää elokuvassa upealta.

Nro. 6-11. Sota-ajan lyhärikoosteet (miinus Make Mine Music): Nämä niputan yhteen, koska nämä elokuvat ovat minulle niin tuntemattomia että minun on vaikea muodotaa niistä selkeää mielikuvaa. Make Mine Music ei varsinaisesti vakuuttanut itseäni tämän ajan tuotoksista, jotka eroavat varsin paljon Disneyn muusta tuotannosta. Toki tämän ajan elokuvat ovat aika erilaisia keskenään, ja esimerkiksi Ichabod and Mr. Toad-leffasta olen ihan kiinnostunutkin. Näiden katselemiseen ei kyllä ole mikään hirveä hinku.

Nro 15. Kaunotar ja Kulkuri: Häpeälliset paljastukset jatkuvat... :D Tästä elokuvasta mieleen tulee ensimmäiseksi ikoninen spagettikohtaus. Elokuvan juonesta minulla on varsin hämärä käsitys, mutta olen ymmärtänyt että sen tematiikka on varsin "aikuista" epätoivottuine raskauksineen ja ritarillisine koiraherroneen... Kiinnostuneena katselen tämänkin elokuvan jahka siihen mahdollisuus tulee.

Nro 21. Robin Hood: Tämä elokuva kaiketi jakaa aika paljon mielipiteitä Disney-fanien keskuudessa, toiset tykkäävät ja toiset pitävät pohjanoteerauksena. Tunnen toki Robin Hoodin tarinan, mutta muuten tämä klassikko on jäänyt aika tuntemattomaksi. Itselläni ei ole oikeastaan minkäänlaisia odotuksia tästä. Varmaan tämä on ihan hyvä, vaikka kierrätettyä animaatiota onkin käsittääkseni aika paljon.

Nro 23. Bernand & Bianca: Pidän Bernandia ja Biancaa varsin "unohdettuina", siitäkin huolimatta että he ovat Nalle Puhin ohella ainoita joilla on kaksi elokuvaa virallisessa klassikkosarjassa. Muistan lukeneeni elokuvan pohjalta tehdyn Lasten Oman Kirjakerhon lastenkirjan, mutta yleisesti ottaen minulla on varsin hämärä käsitys siitä, mitä elokuvassa oikeastaan tapahtuu. Kiinnostaisi kyllä nähdä tämäkin koska olen kuitenkin Bernand & Bianca Australiassa -elokuvan joskus nähnyt.

Nro 26. Basil Hiiri: Salapoliisijutut eivät ole oikeastaan koskaan olleet minun heiniäni (lempisalapoliisini on Isä Matteo hehe) ja siksi tämä Sherlock Holmesin hiiriversio ei ole koskaan erityisemmin herättänyt innostusta. Olen kuitenkin kuullut ihan hyviä juttuja tästä elokuvasta, erityisesti Ratigania ovat monet kehuneet, joten sinänsä kyllä odotan Basilinkin näkemistä jossain vaiheessa.

Nro 38. Fantasia 2000: Tämä ei kiinnosta minua aivan yhtä paljon kuin alkuperäinen Fantasia, enkä olekaan tainnut nähdä tästä koskaan yhtään pätkää. Mutta uskoisin kyllä viihtyväni tämänkin parissa. Ja kuullaanhan tässäkin Stravisnkyä! Aika vähän puhuttu elokuva noin ylipäätään, Fantasiat eivät taida kovin monia Disney-faneja kiinnostaa?

Nro 39. Dinosaurus: Tästäkin muistan lukeneeni jonkun kirjan tms. Elokuvan juoni ei hirveästi iske, muistaakseni se oli jotenkin todella "raskas" ja hitaasti rullaava. Eikös animaatio tässä yhdistele live-taustoja ja tietokoneanimaatiota? Kiinnostaisi nähdä tämä ihan vain siitä syystä että tämä on tyyliltään Disneyn elokuvien joukossa aikamoinen "outo lintu".

Nro 43. Aarreplaneetta: Tämä elokuva kiinnostaa minua erityisesti tematiikkansa takia. Mielestäni 2000-luvun Disneyn leffoissa on kivaa kokeellisuutta ja hahmot ovat yleensä huolellisesti tehtyjä, ja sen takia tämäkin leffa kiehtoo. Ja hei, onhan toi Jim aika söpöläinen! :D

Nro 46. Pikku Kananen: Tämä taitaa olla yksi parjatuinpia Disneyn klassikoita ja sen takia ei ehkä innosta hirveästi. Toisaalta olisi kiva nähdä onko tämä sitten niin huono kun ihmiset väittävät. Meidän kotona on tähän elokuvaan liittyvä toistuva vitsi: äitini kerran väitti kivenkovaa että kokoelmiini kuuluisi "se leffa jossa on se rillipäinen kana", ja minä jouduin vakuuttamaan häntä monet kerrat ettei meillä ole tätä leffaa. Nykyään aina kun puhun jostain Disneyn elokuvasta niin saan kysymyksen: "Onks se se jossa on se rillipäinen kana?" :D

Nro 49. Bolt: Tämä elokuva vaikuttaa jotenkin mitäänsanomattomalta. Muistan kuunnelleeni elokuvan kappaleita joskus ja pitäneeni niistä, mutta muuten tapaan unohdella tämän leffan olemassaolon. Mutta ei se, että leffa on "unohdettu" välttämättä tarkoita että se olisi täysi susi. Ehkä saattaisin jopa tykätä tästä.

Nro 51. Nalle Puhin Elokuva: Olen pitänyt todella paljon näkemistäni Nalle Puh-elokuvista, ja sen vuoksi kiinnostaisi nähdä tämäkin. Monet ovat moittineet elokuvan lainailevan juonikuvioita varsin rohkeasti Nalle Puh Ystävää Etsimässä -elokuvasta, joka sinänsä latistaa fiiliksiä. Mutta minulla riittää uskoa Puhin taikaan...!

Aikamoinen lista niitä vielä on, mutta sanoisin olevani siltä voiton puolella... Noh, ehtiihän näitä vielä katsoa! Kiitos Paula haasteesta, näkisn mielelläni samanlaista listaa sinultakin :)

Disney-kuukausi, päivä 1: Suosikkielokuvasi

Maaliskuussa vietetään täällä Tuulen Väreissä Disney-kuukautta haasteen merkeissä. Eli kuukauden jokaisena päivänä tulee lyhyehkö postaus haasteen esittelemän teeman merkeissä. Tänään puhutaan suosikkielokuvastani.

Tähän ei ole vaikea vastata. Jo monen vuoden ajan olen pitänyt Leijonakuningasta kaikista parhaana Disney-elokuvana. Ensinnkin se on eräs harvoista klassikoista, jonka omistin lapsena ja katsoin silloin monet kerrat. Nostalgia-arvo ei kuitenkaan ole suurin syy suureen Leijonakuningas-rakkauteeni, vaan elokuva on mielestäni yksinkertaisesti niin hyvä: hahmot ovat hyvin tehtyjä ja rakastettavia, juoni on taitavasti kirjoitettu ja toimiva, musiikki suorastaan räjäyttää tajunnan ja elokuvassa on vahva ja puhutteleva sanoma. Mielestäni Leijonakuninkaassa on myös useita voimakkaita ja henkeäsalpaavia kohtauksia, kuten toisiaan toisintavat alku- ja loppukohtaukset, Mufasan kuolema ja oma suosikkini, kohta jossa Mufasan haamu ilmestyy Simballe. Kaiken kruunaa aivan ihastuttava suomidubbaus: muilla kielillä katsominen ei enää edes tunnu merkitykselliseltä itselleni, kun suomidubbiin on jo niin rakastunut.

"Hakuna Matata!"

Myönnän avoimesti olevani puhtaan puolueellinen kun puhutaan tästä elokuvasta, mutta ihan oikeasti en haluaisi muuttaa tästä elokuvasta mitään. Leijonakuningas tuntuu merkitykselliseltä jokaisella katsomiskerralla, ja se, jos mikä kertoo mielestäni todella hyvästä leffasta. Tiedän, etten ole yksin mielipiteeni kanssa: monien mielestä Leijonakuningas taitaa olla SE klassikko. Minun ikäpolvelleni se on jonkinlainen sukupolvea määrittelevä elokuva, jonka kaikki tuntuvat tietävän. Ja hyvä niin: on aivan mahtavaa olla Leijonakuningas-sukupolvea.

The Disney Vault -napinaa

Disneyllä on tunnetusti todella "mukava" tapa markkinoida joitakin aivan erityisellä tavalla ikonisiksi lukemiansa klassikkoja: ne ovat saatavilla vain rajoitetun ajan, jonka jälkeen elokuvien saatavuus heikkenee taas varsin tuskallisen pitkäksi aikaa (yleensä noin seisemäksi vuodeksi). Tähän klassikoiden kermaan kuuluvat ainakin Lumikki, Pinokkio, Bambi, Tuhkimo, Peter Pan, Kaunotar ja Kulkuri, Prinsessa Ruusunen, 101 Dalmatialaista, Viidakkokirja, Pieni Merenneito, Kaunotar ja Hirviö, Aladdin ja uusimpana Leijonakuningas.

Wikipedian mukaan Disney käyttää tätä tekniikkaa eniten koko viihdeteollisuudessa. Yhtiö itse sanoo toiminnan johtuvan siitä, että he haluavat lisätä klassikoiden ajattomuutta esittelemällä ne aika ajoin uudelle sukupolvelle. Tämä on toki ihan ymmärrettävää: kun elokuvat ovat pysyneet poissa markkinoilta muutaman vuoden, niiden tehdessä mainoskampanjan kanssa "comebackin" liittyy elokuviin samanlaista uutuudenviehätystä kuin uusiinkiin julkaisuihin. Lisäksi vanhat klassikot saavat uudelleenjulkaisun myötä yleensä uudenlaisia oheistuotteita ja lisämateriaalia levyille sekä uudenlaisen ilmeen kansiin. Systeemi tuo ihan varmasti sievoiset voitot yhtiölle.

Disney-fania kuitenkin tämä linja alkaa helposti ärsyttää. Diamond tai mitälie editioneina julkaistut klassikot ovat yleensä tarjolla varsin lyhyen ajan, ja sen jälkeen saatavuus vaikenee huomattavasti. Oman lempielokuvan metsästäminen DVD:lle voi osoittautua hyvinkin haastavaksi ja kalliiksi, jos jahtiin lähtee väärään aikaan. Muistan itse sen tuskan kun odotin Leijonakuninkaan uutta julkaisua vuosien ajan kuin kuuta nousevaa! Toki niin sanottu second hand market on aina olemassa, mutta tarjonnan ehtyessä hinnatkin ymmärrettävästi nousevat. Lisäksi asia voi hankaloittaa tavallisenkin kuluttajan elämää: mitä tehdä kun lapsi ihastuu elokuvaan vaikka nähtyään sen kaverilla eikä sitä saa käsiinsä mistään?

Saatavuusongelmat ovat asia erikseen, mutta vielä enemmän minua ärsyttää se, että vanhempia elokuvia markkinoidessaan Disney keskittyy ainoastaan näihin "eliittiklassikoihin". Toki yhtiö haluaa pitää keulakuvanaan juurikin näitä rakastettuja ja ajattomia klassikoita, mutta mielestäni tämä jättää varjoonsa monet hienot ja yhtä lailla laadukkaat elokuvat. On toki mukavaa, että nämä ovat jatkuvasti saatavilla, mutta toisaalta sääli että monet näistä elokuvista eivät saa minkäänlaista "kasvojenkohotusta". Esimerkiksi Tarzan ja Notre Damen kellonsoittaja julkaistiin viime vuonna blu-raylle, täysin samoilla kansilla kuin vuosia vanha DVD:kin. Lisäki ainaki NDK:ssa lisämateriaalia on uudessa julkaisussa ilmeisesti vielä vähemmän kuin edellisessä. On masentavaa, että jotkut leffat saavat uuden tyylikkään ulkoasun kerta toisensa jälkeen ja toiset jäävät pimentoon.

Ihan oikeasti Walt Disney Home Entertainment! Olen ihan varma että sopivasti brändättyinä sellaiset leffat kuin Pocahontas, Mulan ja Herkules myisivät ihan hyvin uudessakin ulkoasussa. Ja mihin suuntaan aiottekaan tästä jatkaa? Uusin "Disneyn holviin" päätynyt klassikko on Leijonakuningas, joka julkaistiin jo 20 vuotta sitten. Saavatko uudemmat klassikot jäädä historian pimentoon julkaisunsa jälkeen, vai avataanko holvin ovet kymmenen vuoden päästä vielä Tianalle tai Tähkäpäälle?

Ensisilmäyksellä: Oliver ja Kumppanit (1988)

"Fiksu sä oot, ja fiksuksi jäät!"

Oliverin ja Kumppaneiden katseleminen sattui mielestäni aika hyvään saumaan, sillä olin jo aikaisemmin katsellut sitä seuranneen Pienen Merenneidon, jota yleisesti pidetään huimana edistysaskeleena Disneyn elokuvien historiassa. Kysymys tietenkin on, että mikä tekee Merenneidosta niin huimasti paremmin kuin Oliverista? Aluksi lienee hyvä mainita, että Oliver ja Kumppanit oli viimeinen elokuva, jossa käytettiin Xerox-tekniikkaa, joka jätti elokuvan lopputuloksen aavistuksen verran luonnosmaiseksi. Mielestäni tämä saa elokuvat näyttämään hieman "päiväytyneeltä", vaikkei kyseisen tekniikan jättämä jälki olekaan mielestäni lainkaan hassumpi. Oliverin ja Kumppanien kohdella hienoisen luonnosmaisuuden luoma "suttuisuus" oikeastaan sopiikin New Yorkin urbaaniin katukuvaan, jonne elokuva sijoittuu.

Oliverin ja Kumppanien lähtökohta on kieltämättä rohkea: orpo kissanpentu liittyy rikollisjengiin löytääkseen oman paikkansa. Elokuvassa korostuvat selvästi yläluokan ja alaluokan elämäntyylien erilaisuus. Vaikka Disneyn elokuvissa yhteiskunnallisuus harvoin alleviivautuu, on Oliverin kohdalla tämä ilmeisestikin yritys kunnioittaa Dickensin alkuperäistä teosta, jossa yhteiskuntakritiikki on vahvaa. Rikasta yläluokkaa edustaa tarinassa Jenni-tyttö. Tarinan vastakkainasettelu on kyllä kieltämättä klisinen: köyhällä Pultsin koirajengillä on talous rempallaan mutta he pitävät tiiviisti yhtä, sen sijaan rikas Jenni omistaa kaiken mitä toivoa saattaa mutta on yksinäinen.

Oliverissa ja kumppaneissa on elokuvan pituuteen nähden hyvin laaja hahmokaarti, ja se muodostuu ongelmaksi. Aluksi meille esitellään veloissa oleva Pultsi ja hänen koirajenginsä, johon kuuluvat karismaattinen Filuri, kultturelli Francis, hömelö Einstein, räväkkä Rita ja kovaääninen Tito. Joukko ottaa Oliverin pian yhdeksi omiaan, mutta epäonnisen sattuman seurauksena hän päätyykin hovimestarin mukana Jenni-tytön kotiin. Täällä hän joutuu törmäyskurssille diivamaisen Rusetti-puudelin kanssa. Pultsia ja Jenniä varjostaa elokuvan pahis Jysky, jonka kahdella koiralla on myös puheosuuksia. Kuten arvata saattaa, hahmoihin keskittyminen on vaikeaa, ja he jäävät hyvinkin karikatyyrimäisiksi ja tylsiksi. Titon ja Rusetin teerenpeli on hyvä juonikuvio, sillä se antaa hieman syvyyttä kumpaankin hahmoon.

Filuria ei sureta.

Muutenkaan käsikirjoitus ei toimi järin hyvin. Oliverin ja Pultsin jengin suhdetta ei ehditä syventää kunnolla ennen kuin hän päätyy Jennin hoiviin. Lisäksi draaman kaari ei muodostu hirveän hyväksi, sillä Jyskyn kidnappaussuunnitelmat hahmottuvat vasta elokuvan loppupuolella. Näin ollen lopetus ei jäsenny kovin toimivaksi osaksi elokuvan muuta kokonaisuutta, vaan tuntuu väkinäiseltä yritykseltä ahtaa toimintaa mukaan elokuvaan, joka muuten on tyypiltään enemmän hahmodraamaan painottuva. Lopputuloksesta tulee sekava ja varsin latteakin, ainakin itselleni jäi ilmaan kysymys siitä, että missä oli elokuvan ns. fokus eli mitä tästä pitäisi jäädä katsojalle mieleen.

Oliver ja Kumppanit ei ole myöskään animaatioltaan Disneyn parhaimmistoa. Vaikka laatu ei toki mainittavasti laskekaan ja elokuvan maanläheinen väritys luo kiinnostavan kontrastin Oliveria seuraavaan aikakauteen jossa värit ovat huomattavasti puhtaampia, niin elokuva ei visuaalisuudellaan kieltämättä räjäytä tajuntaa. Pahimmaksi ongelmaksi kuitenkin muodostuu elokuvan loppukahakoiden epäonnistunut leikkaus. Lyhyiden jaksojen järjestys ei ole saumattoman looginen, vaan elokuvasta jää selvästi puuttumaan segmenttejä, ja tämä saa näyttämään lopputuloksen huolimattomalta ja keskeneräiseltä. Esimerkiksi Oliver ja Filuri putoavat vaunun kyydistä, ja hieman myöhemmin he vain ilmestyvät jostakin. Katsoja jää kuitenkin kaipaamaan selitystä, että mitä heille oikeastaan kävi. Niin ja valekuolema, se ei toimi tälläkään kertaa.

On elokuvassa hyvätkin puolensa: elokuvan koirat ja kissat eivät jää toisintamaan Disneyn aikaisempien koiraelokuvien hahmosuunnittelua, vaan heidän ulkonäössään on omaperäisyyttä ja persoonaa. Myös Pultsin nuhjuinen olemus on miellyttävän koruton ja tekee hänestä helposti tunnistettavan hahmon. Lisäksi olen aina pitänyt kovasti elokuvan lauluista, jotka toimivat myös suomeksi aivan mahtavasti, ehkä sitä Jennin luritusta lukuunottamatta. Lauluja ei ole yhtä paljon kuin 90-luvun musikaalielokuvissa mutta suunta on selvästi toinen kuin Oliveria edeltävissä leffoissa. Taustamusiikkiin en kiinnittänyt sen suurempaa huomiota.

Oliver ja Kumppanit sijoittuu omasta mielestäni heikompaan puoliskoon Disneyn elokuvissa. Vaikka siinä väläytellään kiinnostavia teemoja ja se on Disneyn klassikoiden joukossa selkeän omaperäinen, ei tarinan toteutus ja animaation taso vakuuta. Toisaalta se toimii selkeänä kontrastina sitä seuraavaan 90-luvun aikakauteen, joka tekee siitä omalla tavallaan mielenkiintoisen osan Disneyn animaatioelokuvien historiaa.