Ensisilmäyksellä: Oliver ja Kumppanit (1988)

"Fiksu sä oot, ja fiksuksi jäät!"

Oliverin ja Kumppaneiden katseleminen sattui mielestäni aika hyvään saumaan, sillä olin jo aikaisemmin katsellut sitä seuranneen Pienen Merenneidon, jota yleisesti pidetään huimana edistysaskeleena Disneyn elokuvien historiassa. Kysymys tietenkin on, että mikä tekee Merenneidosta niin huimasti paremmin kuin Oliverista? Aluksi lienee hyvä mainita, että Oliver ja Kumppanit oli viimeinen elokuva, jossa käytettiin Xerox-tekniikkaa, joka jätti elokuvan lopputuloksen aavistuksen verran luonnosmaiseksi. Mielestäni tämä saa elokuvat näyttämään hieman "päiväytyneeltä", vaikkei kyseisen tekniikan jättämä jälki olekaan mielestäni lainkaan hassumpi. Oliverin ja Kumppanien kohdella hienoisen luonnosmaisuuden luoma "suttuisuus" oikeastaan sopiikin New Yorkin urbaaniin katukuvaan, jonne elokuva sijoittuu.

Oliverin ja Kumppanien lähtökohta on kieltämättä rohkea: orpo kissanpentu liittyy rikollisjengiin löytääkseen oman paikkansa. Elokuvassa korostuvat selvästi yläluokan ja alaluokan elämäntyylien erilaisuus. Vaikka Disneyn elokuvissa yhteiskunnallisuus harvoin alleviivautuu, on Oliverin kohdalla tämä ilmeisestikin yritys kunnioittaa Dickensin alkuperäistä teosta, jossa yhteiskuntakritiikki on vahvaa. Rikasta yläluokkaa edustaa tarinassa Jenni-tyttö. Tarinan vastakkainasettelu on kyllä kieltämättä klisinen: köyhällä Pultsin koirajengillä on talous rempallaan mutta he pitävät tiiviisti yhtä, sen sijaan rikas Jenni omistaa kaiken mitä toivoa saattaa mutta on yksinäinen.

Oliverissa ja kumppaneissa on elokuvan pituuteen nähden hyvin laaja hahmokaarti, ja se muodostuu ongelmaksi. Aluksi meille esitellään veloissa oleva Pultsi ja hänen koirajenginsä, johon kuuluvat karismaattinen Filuri, kultturelli Francis, hömelö Einstein, räväkkä Rita ja kovaääninen Tito. Joukko ottaa Oliverin pian yhdeksi omiaan, mutta epäonnisen sattuman seurauksena hän päätyykin hovimestarin mukana Jenni-tytön kotiin. Täällä hän joutuu törmäyskurssille diivamaisen Rusetti-puudelin kanssa. Pultsia ja Jenniä varjostaa elokuvan pahis Jysky, jonka kahdella koiralla on myös puheosuuksia. Kuten arvata saattaa, hahmoihin keskittyminen on vaikeaa, ja he jäävät hyvinkin karikatyyrimäisiksi ja tylsiksi. Titon ja Rusetin teerenpeli on hyvä juonikuvio, sillä se antaa hieman syvyyttä kumpaankin hahmoon.

Filuria ei sureta.

Muutenkaan käsikirjoitus ei toimi järin hyvin. Oliverin ja Pultsin jengin suhdetta ei ehditä syventää kunnolla ennen kuin hän päätyy Jennin hoiviin. Lisäksi draaman kaari ei muodostu hirveän hyväksi, sillä Jyskyn kidnappaussuunnitelmat hahmottuvat vasta elokuvan loppupuolella. Näin ollen lopetus ei jäsenny kovin toimivaksi osaksi elokuvan muuta kokonaisuutta, vaan tuntuu väkinäiseltä yritykseltä ahtaa toimintaa mukaan elokuvaan, joka muuten on tyypiltään enemmän hahmodraamaan painottuva. Lopputuloksesta tulee sekava ja varsin latteakin, ainakin itselleni jäi ilmaan kysymys siitä, että missä oli elokuvan ns. fokus eli mitä tästä pitäisi jäädä katsojalle mieleen.

Oliver ja Kumppanit ei ole myöskään animaatioltaan Disneyn parhaimmistoa. Vaikka laatu ei toki mainittavasti laskekaan ja elokuvan maanläheinen väritys luo kiinnostavan kontrastin Oliveria seuraavaan aikakauteen jossa värit ovat huomattavasti puhtaampia, niin elokuva ei visuaalisuudellaan kieltämättä räjäytä tajuntaa. Pahimmaksi ongelmaksi kuitenkin muodostuu elokuvan loppukahakoiden epäonnistunut leikkaus. Lyhyiden jaksojen järjestys ei ole saumattoman looginen, vaan elokuvasta jää selvästi puuttumaan segmenttejä, ja tämä saa näyttämään lopputuloksen huolimattomalta ja keskeneräiseltä. Esimerkiksi Oliver ja Filuri putoavat vaunun kyydistä, ja hieman myöhemmin he vain ilmestyvät jostakin. Katsoja jää kuitenkin kaipaamaan selitystä, että mitä heille oikeastaan kävi. Niin ja valekuolema, se ei toimi tälläkään kertaa.

On elokuvassa hyvätkin puolensa: elokuvan koirat ja kissat eivät jää toisintamaan Disneyn aikaisempien koiraelokuvien hahmosuunnittelua, vaan heidän ulkonäössään on omaperäisyyttä ja persoonaa. Myös Pultsin nuhjuinen olemus on miellyttävän koruton ja tekee hänestä helposti tunnistettavan hahmon. Lisäksi olen aina pitänyt kovasti elokuvan lauluista, jotka toimivat myös suomeksi aivan mahtavasti, ehkä sitä Jennin luritusta lukuunottamatta. Lauluja ei ole yhtä paljon kuin 90-luvun musikaalielokuvissa mutta suunta on selvästi toinen kuin Oliveria edeltävissä leffoissa. Taustamusiikkiin en kiinnittänyt sen suurempaa huomiota.

Oliver ja Kumppanit sijoittuu omasta mielestäni heikompaan puoliskoon Disneyn elokuvissa. Vaikka siinä väläytellään kiinnostavia teemoja ja se on Disneyn klassikoiden joukossa selkeän omaperäinen, ei tarinan toteutus ja animaation taso vakuuta. Toisaalta se toimii selkeänä kontrastina sitä seuraavaan 90-luvun aikakauteen, joka tekee siitä omalla tavallaan mielenkiintoisen osan Disneyn animaatioelokuvien historiaa.