No johan on. Nykyään on harvinaista, että Disney ilmoittaa julkaisevansa jatko-osan klassikkolistaan kuuluvalle elokuvalle. Disney taisi päättää jo viime vuosikymmenen puolella, ettei se enää tuota ns. "halpisjatkiksia", eli niitä jotka animoidaan Disneyn sivustudioilla (Disneytoon). Nykyään Disneytoon keskittyy pääasiassa omiin spin-off -tuotteisiinsa, kuten Helinä-keiju ja Lentsikat -elokuviin. Frozen kakkosen tulo ei näytä olevan edellä mainitun päätöksen pyörtämistä: oman kuulemani mukaan kyseessä on päästudion (Walt Disney Animation Studios) tekemä elokuva, joka tarkoittanee sitä, että elokuva tulee pääsemään teatterilevitykseen ja myös Disneyn klassikkolistalle. Toisaalta tämä meinaa myös sitä, että elokuva tullaan näkemään aikaisintaan parin vuoden päästä.
Frozen on tällä hetkellä kaikkien aikojen suosituin animaatioelokuva, ja suosio on tuonut mukanaan myös runsaasti keskustelua. Siinä missä elokuva herätti ilmestyessään paljon ihastusta, ovat elokuvan supersuosion myötä monet äänet muuttuneet myös kriittisemmäksi. Keskustelu on omasta mielestäni lipsunut välillä lapselliseksi loanheitoksi: arvostelijat nostavat jalustalle lähes minkä tahansa animaatioelokuvan ja selittävät kuinka se on niin paljon parempi kuin Frozen. Vaikka elokuvasta ei kenenkään tarvitse pitää ja siinä on paljon kritisoitavaakin (missä asiassa ei olisi?) niin Frozenin kohdalla keskustelu on helposti edennyt järkevästä, rakentavasta mielipiteenvaihdosta puhtaaseen dissaamiseen. Toisaalta sehän on aina suosion hinta: kun jokin asia on suosittu, joku sitä mieltä että kyseinen asia on "yliarvostettu" (kuinka vihaankaan tuota sanaa!) ja sitten vaahdotaan kuinka jokin hänen pitämänsä asia ansaitsisi kaiken sen huomion.
Itsessään Disney-fanien pettymys on ymmärrettävää. Jos Frozen 2 tehdään "klassikkobudjetilla", se vie paikan joltain toiselta elokuvalta. Jatko-osan odottaminen on tietyllä tavalla paljon vähemmän hohdokasta kuin aivan uuden leffan vartominen. Pääasiallisesti itse pidän kuitenkin hyvänä asiana, että jos jatko-osa kerran tehdään, niin se tehdään kunnolla. Näin elokuvalta voidaan odottaa tasaista Disney-laatua animaatiota ja musiikkia myöten.
Itse en ole oikein sitä tyyppiä, joka innostuisi jatko-osista. Disneyn tarinankerronta on niin eheää, etteivät elokuvat jätä sellaista fiilistä, että tätä tarvittaisiin lisää. Toisaalta animaatioteollisuus on monta kertaa todistanut, että hyvin tehty jatko-osa voi parhaimmillaan tuoda loistavaa syvennystä tuttuihin hahmoihin ja maailmaan, ja saada katsojan rakastumaan elokuvasarjaan yhä syvemmin. Minulla on vakaa luotto siihen, että Disney voi keksiä jotain aivan mahtavaa Annan, Elsan ja muiden varalle. Miksi siis synkistellä, kun voi avoimin mielin katsoa, mitä tuleman pitää? Ehkä trailerin ilmestyttyä voi heittää pyyhkeen kehään jos siltä tuntuu.
Lisäksi monet Disney-fanit (minä itse ehdottomasti mukaan lukien) unohtavat yhden olennaisen seikan koko yhtiöstä: Disneyn pääasiallinen yleisö eivät ole ryppyotsaiset, teini-iän ohittaneet katsojat, vaan lapset. Näin Tumblrissa postauksen, joka muistutti asiasta, joka itseltänikin pääsee unohtumaan: muistatko, miltä tuntui lapsena rakastaa jotakin elokuvaa ja kuulla että siihen on tulossa jatkoa? Lapsifanit eivät kitise, koska Frozen on "yliarvostettu". Lapsifanit eivät valita siitä, kuinka Disney tulee varmasti pilaamaan koko jutun. Ja vaikka sitä ei aina tällainen wanhus haluakaan itselleen myöntää, niin lapsiyleisölle näitä elokuvia pääasiassa tehdään ja HE ovat ansainneet jatko-osansa.
lauantai 14. maaliskuuta 2015
torstai 29. tammikuuta 2015
Ajatuksia: Kung Fu Panda 2 (2011)
"Uncool. Very uncool."
Minulle, ja varmasti monille muillekin, Kung Fu Panda-elokuvat edustavat Dreamworksia "stereotyyppisimmillään" - antropomorfisia eläimiä, kohellusta ja läppää vaikka muille jakaa. Toki yhtiö on paljon muutakin, mutta Kung Fu Panda -elokuvat ovat yksi yhtiön suurimmista brändeistä, joten ne ovat hyvin olennainen osa ns. Dreamworks -kaanonia. En haluaisi olla kauhean puolusteleva aina jokaisen Dreamworks-postauksen alussa, mutta minua vähän harmittaa että yhä nykyäänkin monet ajattelevat animaatiota yksittäisenä genrenä, ja kaikkia animaatioelokuvia toisiinsa verrattavina. Meille on ihan ilmiselvää, että James Bond -elokuvan ja Schindlerin Listan vertailussa ei ole mitään järkeä, koska ne edustavat kahta täysin eri tyyppistä elokuvaa. Mutta sitten vaikkapa Dreamworksin ja Ghibli-studion leffoja onkin ihan ok verrata toisiinsa, koska ne mukamas edustavat samaa genreä? Siis kamoon! Esimerkiksi Kung Fu Panda on ihan puhtaasti animoitu toimintaelokuva, ja sitä olisi melkein järkevämpää verrata näyteltyihin toimintaelokuviin kuin animaatioihin, joilla ei ole mitään yhteistä sen kanssa.
Mutta niin, asiaan. Ensimmäinen Kung Fu Panda -elokuva oli varsin tyypillinen kasvutarina siitä, kuinka sorsittu ja ylenkatsottu Po-panda osoittaa, että hänestä on rohkeaksi kung fu-soturiksi. Ei niin kovin yllättäen myös toinen pandaleffa on enemmän tai vähemmän tyypillinen kasvutarina. Vahva tai yllätyksellinen juoni ei ole olennaisin asia näissä elokuvissa - kuten käsittääkseni ei toimintaleffoissa noin yleensäkään - mutta käsikirjoitus on mielestäni ihan suhteellisen eheää. Juoneen ei jää ammottavia aukkoja eivätkä käsikirjoitusratkaisut tunnu mainittavan typeriltä tai huonosti perustelluilta, lukuun ottamatta yhtä pointtia johon tulen kirjoituksessa myöhemmin palaamaan. Pääasiallisesti juonen ideana on, että Lohikäärmesoturin arvonimeä kantava Po ja hänen toverinsa "Hurja Viisikko" lähtevät taistelemaan Gongmenin kaupunkia hallitsevaa Lordi Sheniä vastaan, joka on ilotulitusten avulla kehittänyt kung fuakin vahvemman aseen. Lordi Shenille on nuorempana ennustettu, että hänet kukistaisi mustavalkoinen soturi, eli siis panda. Tämän vuoksi Shen päätti suorittaa pandojen joukkomurhan ja tämän seurauksena vainoista selvinnyt Po päätyi vauvana hanhi-isänsä kasvatettavaksi.
Vauvan pako tyrannin vainoilta ja lopulta päätös palata kukistamaan hirmuvalta on tietysti länsimaisessa selkäytimessä oleva alluusio Mooses-tarinaan. Po ei alun perin muista menneisyydestään mitään, mutta Shenin kätyreiden käyttämä merkki antaa muistojen pikku hiljaa avautua hänen mielessään. Elokuva kuvaa Pon kohdalla varsin mielenkiintoisesti post-traumaattista oireyhtymää, jossa puolustusmekanismina lukkiutuneet muistot avautuvat ns. "triggerinä" toimivan asian myötä (Lordi Shenin punainen merkki tai sulka). Traumalla on Pohon lamauttava vaikutus, ja se muodostuukin elokuvassa hänen keskeiseksi heikkoudekseen. Käsiteltyään lähes kuolemaan johtaneen iskun seurauksena kammottavan muistonsa Po saavuttaa mielenrauhan ja pystyy palaamaan kohtaamaan Shenin ja tämän mahtavan aseen viimeistä kertaa.
Kummankin Kung Fu Panda -elokuvan toistuvana teemana on ollut Pon ja antagonistin toimiminen toistensa peilikuvina. Tämä oli selkeämpää ykkösosassa, mutta on läsnä myös kakkososassa, jossa sekä Po että Shen ovat menneisyytensä vankeja. Yksi pandaleffojen kiintoisimmista puolista on, että niiden pahishahmot ovat hyvin kehittyneitä ja heille on annettu menneisyys. Kung Fu Panda 2-elokuvakin alkaa Shenin tarinalla, ja hän keskustelee muiden hahmojen kanssa menneisyydestään useampaan otteeseen. Shenin pyrkimys psykologiseen sodankäyntiin - yritykset uskotella Polle että tämän vanhemmat eivät rakastaneet häntä - ovat kuitenkin mielestäni ylilyöntejä, koska miten Shen voi olla niin tietoinen Pon heikkouksista? Kohtauksella on kuitenkin temaattinen merkitys, sillä Shen itse kokee tulleensa vanhempiensa hylkäämäksi saatuaan karkoituksen.
Omasta mielestäni Kung Fu Pandojen viehätys perustuu hyvin voimakkaasti Pon hahmoon itseensä. Hänhän on eräänlainen teräskuntoon treenatun actionsankarin antonyymi, juoksemista ja portaita inhoava, alituiseen ruokaa ajatteleva ja hieman yksinkertainenkin kung fu -mestari. Po toimii tarkoituksellisessa kontrastissa muihin hahmoihin, joka edelleen korostuu hänen puheessaan: Po on ainoa, joka haastelee lavealla puhekielellä ja viljelee slangilatteuksa, joista eniten toistuva lienee vanha kunnon "awesome". Pon reaktiot ja ilmeet muodostavat keskeisen osan sarjan huumorista, ja itseeni vitsit uppoavat. Koskaan ei voi arvata, miten Po suhtautuu seuraavaan haasteeseen!
Kummankin osan juoni on myös tiiviisti kietoutunut Pon ympärille, tässäkin elokuvassa Shen kantaa kaunaa nimenomaan Polle ja elokuva käsittelee juurikin hänen menneisyytensä ja minuutensa etsimistä. Ykkösosan nähtyään Hurjaa Viisikkoa ei oikeastaan osaa ajatella edes päähenkilöinä, vaikka edellisessä elokuvassa ryhmän johtaja Tiikeritär saikin jonkin verran kehitystä. Tiikeritär onkin ainoa ryhmän jäsen, jonka suhde Pohon saa jonkin verran ruutuaikaa (jäämme odottamaan, onko tässä uusi Dreamworksin lajirajat ylittävä pari), vaikkei hänen roolinsa muuten ole kovin suuri. Vaikka Viisikon kohteleminen lähinnä taustamateriaalina tuntuukin välillä ärsyttävältä, niin minusta on ollut ihan fiksu liike DW:ltä siirtää näiden hahmokehitys omaan animaatiosarjaansa. Näin elokuvat saadaan pidettyä Pon hahmon ympärillä.
Mielestäni Kung Fu Pandojen parasta antia on ehdottomasti hahmosuunnittelu ja animaatio. DW ei mielestäni aina ole ihan parhaillaan hahmosuunnittelussa (esimerkiksi Madagascar-elokuvien visuaalinen tyyli ei ole koskaan vedonnut minuun, ja monissa elokuvissa visuaalinen ilme ei ole kovin mieleenpainuva) mutta Kung Fu Pandojen tummansävyinen, aasialaisvaikutteinen miljöö on hieno. Lisäksi hyvin pitkälle antropomorfiset eläinhahmot ovat todella veikeitä olemalla karikatyyrisiä mutteivät kuitenkaan muovisia. Albiinoriikinkukko Lordi Shen on liikkeitä myöten ihan mahtava levitellessään välillä jättimäistä pyrstöään!
Kung Fu Pandat ovat hyvin toimintapainotteisia, suorastaan väkivaltaisia elokuvia. Mielikuvitukselliset kung fu -taistelut ovatkin animaation iloittelua, ja hahmojen vauhdissa voi olla vaikea pysyä mukana. Jokaisella hahmolla on oma tapansa liikkua, ja Hurjan Viisikon yhteistaistelu on todella viihdyttävää katsottavaa hauskoine yksityiskohtineen. Kaikilla taistelijoilla on omat erikoisominaisuutensa, joita he käyttävät hyödyksi. Po käyttää edukseen lihavaa ruumiinrakennettaan. Yksi Kung Fu Pandojen tärkeä piirre onkin, että Po kääntää edukseen ominaisuuden, jota useissa kulttuureissa pidetään osoituksena laiskuudesta ja epäatleettisuudesta, ja jonka takia hän joutuu itsekin kokemaan ennakkoluuloja. Pandaleffojen yksi pääajatus onkin, että ulkonäkö tai ihmisen tausta ei määritä sitä, kuka hän on tai mihin hän pystyy.
Kuten jo aikaisemmin sanoin, Kung Fu Panda 2 -elokuvan suurin ongelma on yllätyksetön ja hieman haparoiva käsikirjoitus. Tämä kaikki kulminoituu elokuvan aivan viimeisiin hetkiin, jossa matto vedetään lähes täysin katsojan jalkojen alta. Elokuvan juoni pyörii sen ympärillä, että Shen on eliminoinut maasta kaikki pandat, mukaan lukien Pon perheen (hän pitää myös Pon olemassaoloa lähes mahdottomana). Mutta aivan viime hetkillä, juuri kun Po on päässyt toteamasta että hänen adoptioisänsä herra Ping on hänen perheensä, siirrymmekin jonnekin hyvin kauas Pon asuinseudulta. Ja nyt meille selviääkin, että pandoja on kuin onkin yhä jäljellä, ja näemme myös Pon isän, joka toteaa vain että hänen poikansa on elossa! Siis mitä? Mistä Pon isä äkkiä keksi poikansa olevan elossa? Ja miten pandat säästyivät kun Shen niin selvästi antaa ymmärtää että hän tuhosi pandat? Tämä viime hetken "juonenkäänne" oli kyllä todella halpamainen veto Dreamworksilta, koska sillä ei ole muuta virkaa kuin kumota kaikki se informaatio jonka olemme saaneet elokuvassa ja jättää katsoja mietiskelemään tulevia osia. Tosi epäsiistiä, niin kuin Po sanoisi.
Kung Fu Panda 2:sessa on käsikirjoituksellisesti runsaasti viilattavaa, mutta yllätyksetöntä ja kaavamaista juonta kompensoi visuaalinen anti sekä aivan puhdas viihdyttävyys. Vaikka muiden hahmojen jättämistä marginaaliin voikin kritisoida, niin mielestäni on varsin viehättävää, kuinka elokuvasarja rakentuu niin voimakkaasti yhden - kieltämättä aika hurmaavan! - hahmon ympärille. Vaikka Kung Fu Pandoista nautinkin, niin toivon kyllä, ettei Dreamworksin toimitusjohtaja Katzenbergin kaavailut kuusiosaisesta elokuvasarjasta toteudu. Jotta pitkästä elokuvasarjasta saisi oikeasti toimivan, tarvitsisivat Po ja kumppanit enemmän tarinallista lihaa luidensa ympärille.
Kuva: disneyscreencaps.com
Minulle, ja varmasti monille muillekin, Kung Fu Panda-elokuvat edustavat Dreamworksia "stereotyyppisimmillään" - antropomorfisia eläimiä, kohellusta ja läppää vaikka muille jakaa. Toki yhtiö on paljon muutakin, mutta Kung Fu Panda -elokuvat ovat yksi yhtiön suurimmista brändeistä, joten ne ovat hyvin olennainen osa ns. Dreamworks -kaanonia. En haluaisi olla kauhean puolusteleva aina jokaisen Dreamworks-postauksen alussa, mutta minua vähän harmittaa että yhä nykyäänkin monet ajattelevat animaatiota yksittäisenä genrenä, ja kaikkia animaatioelokuvia toisiinsa verrattavina. Meille on ihan ilmiselvää, että James Bond -elokuvan ja Schindlerin Listan vertailussa ei ole mitään järkeä, koska ne edustavat kahta täysin eri tyyppistä elokuvaa. Mutta sitten vaikkapa Dreamworksin ja Ghibli-studion leffoja onkin ihan ok verrata toisiinsa, koska ne mukamas edustavat samaa genreä? Siis kamoon! Esimerkiksi Kung Fu Panda on ihan puhtaasti animoitu toimintaelokuva, ja sitä olisi melkein järkevämpää verrata näyteltyihin toimintaelokuviin kuin animaatioihin, joilla ei ole mitään yhteistä sen kanssa.
Mutta niin, asiaan. Ensimmäinen Kung Fu Panda -elokuva oli varsin tyypillinen kasvutarina siitä, kuinka sorsittu ja ylenkatsottu Po-panda osoittaa, että hänestä on rohkeaksi kung fu-soturiksi. Ei niin kovin yllättäen myös toinen pandaleffa on enemmän tai vähemmän tyypillinen kasvutarina. Vahva tai yllätyksellinen juoni ei ole olennaisin asia näissä elokuvissa - kuten käsittääkseni ei toimintaleffoissa noin yleensäkään - mutta käsikirjoitus on mielestäni ihan suhteellisen eheää. Juoneen ei jää ammottavia aukkoja eivätkä käsikirjoitusratkaisut tunnu mainittavan typeriltä tai huonosti perustelluilta, lukuun ottamatta yhtä pointtia johon tulen kirjoituksessa myöhemmin palaamaan. Pääasiallisesti juonen ideana on, että Lohikäärmesoturin arvonimeä kantava Po ja hänen toverinsa "Hurja Viisikko" lähtevät taistelemaan Gongmenin kaupunkia hallitsevaa Lordi Sheniä vastaan, joka on ilotulitusten avulla kehittänyt kung fuakin vahvemman aseen. Lordi Shenille on nuorempana ennustettu, että hänet kukistaisi mustavalkoinen soturi, eli siis panda. Tämän vuoksi Shen päätti suorittaa pandojen joukkomurhan ja tämän seurauksena vainoista selvinnyt Po päätyi vauvana hanhi-isänsä kasvatettavaksi.
Vauvan pako tyrannin vainoilta ja lopulta päätös palata kukistamaan hirmuvalta on tietysti länsimaisessa selkäytimessä oleva alluusio Mooses-tarinaan. Po ei alun perin muista menneisyydestään mitään, mutta Shenin kätyreiden käyttämä merkki antaa muistojen pikku hiljaa avautua hänen mielessään. Elokuva kuvaa Pon kohdalla varsin mielenkiintoisesti post-traumaattista oireyhtymää, jossa puolustusmekanismina lukkiutuneet muistot avautuvat ns. "triggerinä" toimivan asian myötä (Lordi Shenin punainen merkki tai sulka). Traumalla on Pohon lamauttava vaikutus, ja se muodostuukin elokuvassa hänen keskeiseksi heikkoudekseen. Käsiteltyään lähes kuolemaan johtaneen iskun seurauksena kammottavan muistonsa Po saavuttaa mielenrauhan ja pystyy palaamaan kohtaamaan Shenin ja tämän mahtavan aseen viimeistä kertaa.
Kummankin Kung Fu Panda -elokuvan toistuvana teemana on ollut Pon ja antagonistin toimiminen toistensa peilikuvina. Tämä oli selkeämpää ykkösosassa, mutta on läsnä myös kakkososassa, jossa sekä Po että Shen ovat menneisyytensä vankeja. Yksi pandaleffojen kiintoisimmista puolista on, että niiden pahishahmot ovat hyvin kehittyneitä ja heille on annettu menneisyys. Kung Fu Panda 2-elokuvakin alkaa Shenin tarinalla, ja hän keskustelee muiden hahmojen kanssa menneisyydestään useampaan otteeseen. Shenin pyrkimys psykologiseen sodankäyntiin - yritykset uskotella Polle että tämän vanhemmat eivät rakastaneet häntä - ovat kuitenkin mielestäni ylilyöntejä, koska miten Shen voi olla niin tietoinen Pon heikkouksista? Kohtauksella on kuitenkin temaattinen merkitys, sillä Shen itse kokee tulleensa vanhempiensa hylkäämäksi saatuaan karkoituksen.
 |
| Po kertoo ei-niin-yllättyneelle Tiikerittärelle olevansa adoptoitu |
Omasta mielestäni Kung Fu Pandojen viehätys perustuu hyvin voimakkaasti Pon hahmoon itseensä. Hänhän on eräänlainen teräskuntoon treenatun actionsankarin antonyymi, juoksemista ja portaita inhoava, alituiseen ruokaa ajatteleva ja hieman yksinkertainenkin kung fu -mestari. Po toimii tarkoituksellisessa kontrastissa muihin hahmoihin, joka edelleen korostuu hänen puheessaan: Po on ainoa, joka haastelee lavealla puhekielellä ja viljelee slangilatteuksa, joista eniten toistuva lienee vanha kunnon "awesome". Pon reaktiot ja ilmeet muodostavat keskeisen osan sarjan huumorista, ja itseeni vitsit uppoavat. Koskaan ei voi arvata, miten Po suhtautuu seuraavaan haasteeseen!
Kummankin osan juoni on myös tiiviisti kietoutunut Pon ympärille, tässäkin elokuvassa Shen kantaa kaunaa nimenomaan Polle ja elokuva käsittelee juurikin hänen menneisyytensä ja minuutensa etsimistä. Ykkösosan nähtyään Hurjaa Viisikkoa ei oikeastaan osaa ajatella edes päähenkilöinä, vaikka edellisessä elokuvassa ryhmän johtaja Tiikeritär saikin jonkin verran kehitystä. Tiikeritär onkin ainoa ryhmän jäsen, jonka suhde Pohon saa jonkin verran ruutuaikaa (jäämme odottamaan, onko tässä uusi Dreamworksin lajirajat ylittävä pari), vaikkei hänen roolinsa muuten ole kovin suuri. Vaikka Viisikon kohteleminen lähinnä taustamateriaalina tuntuukin välillä ärsyttävältä, niin minusta on ollut ihan fiksu liike DW:ltä siirtää näiden hahmokehitys omaan animaatiosarjaansa. Näin elokuvat saadaan pidettyä Pon hahmon ympärillä.
Mielestäni Kung Fu Pandojen parasta antia on ehdottomasti hahmosuunnittelu ja animaatio. DW ei mielestäni aina ole ihan parhaillaan hahmosuunnittelussa (esimerkiksi Madagascar-elokuvien visuaalinen tyyli ei ole koskaan vedonnut minuun, ja monissa elokuvissa visuaalinen ilme ei ole kovin mieleenpainuva) mutta Kung Fu Pandojen tummansävyinen, aasialaisvaikutteinen miljöö on hieno. Lisäksi hyvin pitkälle antropomorfiset eläinhahmot ovat todella veikeitä olemalla karikatyyrisiä mutteivät kuitenkaan muovisia. Albiinoriikinkukko Lordi Shen on liikkeitä myöten ihan mahtava levitellessään välillä jättimäistä pyrstöään!
Kung Fu Pandat ovat hyvin toimintapainotteisia, suorastaan väkivaltaisia elokuvia. Mielikuvitukselliset kung fu -taistelut ovatkin animaation iloittelua, ja hahmojen vauhdissa voi olla vaikea pysyä mukana. Jokaisella hahmolla on oma tapansa liikkua, ja Hurjan Viisikon yhteistaistelu on todella viihdyttävää katsottavaa hauskoine yksityiskohtineen. Kaikilla taistelijoilla on omat erikoisominaisuutensa, joita he käyttävät hyödyksi. Po käyttää edukseen lihavaa ruumiinrakennettaan. Yksi Kung Fu Pandojen tärkeä piirre onkin, että Po kääntää edukseen ominaisuuden, jota useissa kulttuureissa pidetään osoituksena laiskuudesta ja epäatleettisuudesta, ja jonka takia hän joutuu itsekin kokemaan ennakkoluuloja. Pandaleffojen yksi pääajatus onkin, että ulkonäkö tai ihmisen tausta ei määritä sitä, kuka hän on tai mihin hän pystyy.
Kuten jo aikaisemmin sanoin, Kung Fu Panda 2 -elokuvan suurin ongelma on yllätyksetön ja hieman haparoiva käsikirjoitus. Tämä kaikki kulminoituu elokuvan aivan viimeisiin hetkiin, jossa matto vedetään lähes täysin katsojan jalkojen alta. Elokuvan juoni pyörii sen ympärillä, että Shen on eliminoinut maasta kaikki pandat, mukaan lukien Pon perheen (hän pitää myös Pon olemassaoloa lähes mahdottomana). Mutta aivan viime hetkillä, juuri kun Po on päässyt toteamasta että hänen adoptioisänsä herra Ping on hänen perheensä, siirrymmekin jonnekin hyvin kauas Pon asuinseudulta. Ja nyt meille selviääkin, että pandoja on kuin onkin yhä jäljellä, ja näemme myös Pon isän, joka toteaa vain että hänen poikansa on elossa! Siis mitä? Mistä Pon isä äkkiä keksi poikansa olevan elossa? Ja miten pandat säästyivät kun Shen niin selvästi antaa ymmärtää että hän tuhosi pandat? Tämä viime hetken "juonenkäänne" oli kyllä todella halpamainen veto Dreamworksilta, koska sillä ei ole muuta virkaa kuin kumota kaikki se informaatio jonka olemme saaneet elokuvassa ja jättää katsoja mietiskelemään tulevia osia. Tosi epäsiistiä, niin kuin Po sanoisi.
Kung Fu Panda 2:sessa on käsikirjoituksellisesti runsaasti viilattavaa, mutta yllätyksetöntä ja kaavamaista juonta kompensoi visuaalinen anti sekä aivan puhdas viihdyttävyys. Vaikka muiden hahmojen jättämistä marginaaliin voikin kritisoida, niin mielestäni on varsin viehättävää, kuinka elokuvasarja rakentuu niin voimakkaasti yhden - kieltämättä aika hurmaavan! - hahmon ympärille. Vaikka Kung Fu Pandoista nautinkin, niin toivon kyllä, ettei Dreamworksin toimitusjohtaja Katzenbergin kaavailut kuusiosaisesta elokuvasarjasta toteudu. Jotta pitkästä elokuvasarjasta saisi oikeasti toimivan, tarvitsisivat Po ja kumppanit enemmän tarinallista lihaa luidensa ympärille.
Kuva: disneyscreencaps.com
maanantai 19. tammikuuta 2015
Ensisilmäyksellä: Big Hero 6 (2014)
(Koska kaikki lukijani eivät välttämättä ehtineet Finnkinon ennakkonäytökseen, niin muistutan että tämä kuten kaikki muutkin tekstini sisältää spoilereita.)
"Oletko tyytyväinen hoitoosi?"
Kyllä se on aina yhtä hieno hetki, kun istuu elokuvateatterissa ja tietää, että kohta alkaa uusi kokopitkä Disney-elokuva... Onnittelin itseäni erityisesti siitä, että olin onnistunut varsin hyvin välttelemään spoilereita. Disneyn viime vuoden kokopitkähän on supersankarielokuva Big Hero 6, joka kertoo nuoren teini-ikäisen neron Hiro Hamadan muodostamasta supersankaritiimistä, johon kuuluu hoitorobotti Baymax ja Hiron onnettomuudessa kuolleen veljen neljä ystävää, Honey Lemon, GoGo Tomago, Wasabi ja Fred. He lähtevät yhdessä jahtamaan Kabukia, naamioitua miestä joka on varastanut Hiron kehittelemät mikrobotit.
Disney heittää meidät tällä kertaa varsin uudenlaiseen ympäristöön, nimittäin San Fransokion suurkaupunkiin, jossa päätähuimaava teknologia on mitä ilmeisimmin Se Juttu. Futuristisissa maisemissa on viimeksi seikkailtu vuonna 2007 Riemukas Robinsonin perhe -elokuvassa, mutta Big Hero 6:sen sarjakuvamainen actionmeno on Disneyn klassikoiden joukossa ainoa laatuaan. Elokuvan Marvel-siteet näkyvät toimintaleffamaisissa kohtauksissa, ja siinä missä myös Räyhä-Ralfissa nähtiin pyssyjä ja rähinää, niin elokuva on silti mielestäni varsin freesi tuulahdus Disneyn edelleen paikoin varsin konservatiiviseen leffakavalkadiin! Kuten nimestäkin voi jo päätellä, San Fransokio on amerikkalaista ja japanilaista kulttuuria yhdistelevä ympäristö, ja itseäni Itä-Aasiassa (tosin Koreassa) asuneena ilahduttivat yllättävät yksityiskohdat. Esimerkiksi Hiron ja Tadashin tapa läimiä toisiaan oli Etelä-Koreassa ainakin hyvin tyypillinen tapa ilmaista nuorten ihmisten läheistä suhdetta. Toinen hauska huomio oli korealaisen Gogon tapa vilautta kieltään onnistuttuaan magneettilevyharjoituksessaan. Korealaiset käyttävät kieltään enemmän ilmerepertuaarissaan kuin länsimaalaiset, ja itsestäni oli hauska huomata että tuollaiseenkin oli kiinnitetty huomiota...! Elokuvasta löytyy varmasti muitakin jänniä yksityiskohtia Itä-Aasian kulttuureja tunteville, onhan Disneyn animaattoreista moni juurikin sieltä päin kotoisin.
Suurimman yllätyksen leffa tarjosi ainakin itselleni tematiikallaan. Siinä missä Disneyn perinteiset teemat, perhesiteiden ja ystävien huolenpidon merkitys ovat mukana, niin yllättäen elokuvan temaattiseksi johtotähdeksi nousee kuitenkin kosto. Tämä on mielestäni varsin yllättävä ja raskaskin veto koko perheen animaatioelokuvalle. Hiron ja hänen ystäviensä pääasiallinen syy jahdata Kabukia on se, että he uskovat tämän aiheuttaneen räjähdyksen, jossa Hiron veli Tadashi kuoli. Erityisesti Hiron kohdalla muodostuu selkeäksi, että motiivi liittyy nimenomaan oman käden oikeuteen. Kun Kabuki paljastuu professori Callagheriksi, mieheksi jonka vuoksi Tadashi alun perin palasi palavaan rakennukseen, kulminoituu Hiron kostohalu hetkeksi siihen, että hän päättää tuhota Callagherin - keinoja kaihtamatta.
Hiro kuitenkin muuttaa mieltään, ja tulee siihen tulokseen, ettei Callagherin tuhoaminen lopulta toisi hänelle mielenrauhaa. Koston tematiikka ei kuitenkaan jää tähän, sillä Callagher itse on erikoinen Disney-pahis: siinä missä useimpien Disneyn antagonistien motivaatio on perinpohjin itsekäs, niin Callagherin toiminnan syy on sama kuin Hiron, eli hän haluaa kostaa henkilölle, jota pitää syyllisenä tyttärensä kuolemaan. Callagher ja Hiro ovat siis toistensa peilikuvat, ja heidät erottaa olennaisesti vain valinta, jonka Hiro päätyy tekemään, eli lopettamaan koston kierteen. Draaman kaarta mutkistaakin se, että Hiro tekee tämän valinnan jo paljon ennen elokuvan loppua. Kyse ei siis ole kliimaksikohdan "suuresta oivalluksesta" (vertaa esimerkiksi Frozen), vaan oikeasti merkittävästä hahmokehityksestä. Hiro onkin dynaamisuudessaan verrattavissa Leijonakuninkaan Simbaan, ja hänen kehityksensä on hyvin tahditettua ja realistista. Hiron kasvua ja anteeksiantoa symboloi lopullinen kliimaksi, jossa hän painuu portaalin läpi unenomaiseen "rinnakkaistodellisuuteen" pelastamaan Callagherin kuolleena pidetyn tyttären Abigailin.
Muutkin hahmot ovat todella sympaattisia, joskin Big Hero 6 kärsii vähän niin sanotusta "suuren henkilökaartin syndroomasta", eli sivuhahmot jäävät hieman latteiksi. Tämä on kuitenkin helpompi antaa anteeksi sen vuoksi, että hahmot ovat ylipäätään oikein samaistuttavia persoonallisuuksia. Itseäni nauratti erityisesti Wasabin pedanttius, josta löysin paljon itseänikin. Innokas fanipoika-Fred, etäisen cool Gogo ja pirteän tyttömäinen Honey ovatkin yksilöllisen taustan puutteesta huolimatta miellyttäviä. Hiron veli Tadashi jää - sattuneesta syystä - katsojalle etäiseksi, ja hän säilyy mielessä sydämellisenä (ja hyvännäköisenä) isovelihamona. Erityismaininnan saa Baymax-robotti, jonka altruistinen olemus selittyy sillä, että hän on kone, joka on alun perin suunniteltu hoitamaan muita. Baymaxin "fist bumpista" eli suomalaisittain luunyrkistä olin kuullut fiilistelyä etukäteen, ja voin kertoa että oli kyllä fiilistelyn arvoinen :D Baymaxin tarjoama lämminhenkinen huumori on kyllä kovasti mieleeni.
Disney käyttää upeasti hyödykseen CGI-animaation tarjoamia mahdollisuuksia: San Fransokion kaupunki on ihanan yksityiskohtainen ja esimerkikisi pienistä mikroboteista koostuvan massan liike on hienoa katsottavaa! CGI on tuonut mielestäni myös kiinnostavan, mutta joiltakin osin varmasti mielipiteitä jakavan elementin useisiin elokuviin: Frozenin ja Dreamworksin Näin koulutat lohikäärmeesi 2-elokuvan tavoin Big Hero 6:ssakin on luotu efekteillä intensiivistä ja surrealistista tunnelmaa henkivä kohtaus, joka nostattaa varmasti hienoisia kauhun tunteita katsojassa. Kohtaus, jossa Hiro poistaa Baymaxin hoitorobottiohjelman muuttaen tämän silmittömäksi tuhoamiskoneeksi, oli itselleni (herkkänä ihmisenä) voimakas, ja voi sitä olla myös lapsille. En itsessään pidä tätä huonona asiana, ja pelottavia kohtauksia on ollut animaatioelokuvissa läpi vuosikymmenien. Mutta CGI-tekniikan avulla pystytään luomaan kyllä erityisen vaikuttavaa tunnelmaa, jos minulta kysytään. (Tähän väliin voisin lisätä, että kun jotkut väittävät, että nykyajan lastenelokuvat ovat lepsuja entisiin nähden, niin en kyllä itse ymmärrä mistä tämä väite kumpuaa...)
Toinen vaikuttava kohtaus oli kliimaksikohtaan sijoittuva Abigail Callagherin pelastaminen. Unenomaisessa rinnakkaistodellisuudessa on mielettömän kaunista, ja se on varmasti tarjonnut muuten realistisuuteen pyrkivässä miljöössä vähän leikittelyn varaa suunnittelijoille ja animaattoreille!
Big Hero 6 oli siis monilta osin todella nautittava kokemus ja ehdottomasti hieno jatko Disneyn edellisinä vuosina valmistuneille elokuville. En yleensä kiinnitä huomiota elokuvien juoniaukkoihin, mutta tämän leffan kohdalla pari asiaa jäi kyllä vaivaamaan hämäryydellään. Esimerkiksi elokuvassa ei koskaan paljasteta, minkä vuoksi messuilla syntynyt räjähdys tapahtui. Hiro epäilee räjähdystä tahalliseksi, keinona mikrobottien varastamisen peittelyksi, mutta elokuvassa Callagherin lopullinen suunnitelma ei liity mikrobotteihin - lisäksi olisi epäloogista, että Callagher olisi Hiron botit messuilla nähtyään repäissyt räjähdyssuunnitelman hihastaan. Hirohan luovuttaa mikrobotit tälle vapaaehtoisesti, joten olisi järkeenkäypää, että räjähdys todella oli onnettomuus. Mutta elokuva ei koskaan suoraan kumoa tätä Hiron uskomusta, ja Callagherin maininta, jonka mukaan hän ei välitä Tadashin kohtalosta, antaa edelleen ymmärtää, että räjähdys olisi hänen aiheuttamansa. Sehän saisi Hiron uskomaan, että muut mikrobotit ovat tuhoutuneet, ja Callagher saisi puuhailla juoniaan rauhassa.
Ehkä enemmän häiritsevä yksityiskohta on kuitenkin se, että Hiro löytää tuhoutuneen Baymaxin nyrkistä tämän ohjelmistokortin, joka ei käy millään järkeen elokuvan juonen kannalta. Baymax menettää hoitoviettinsä, jos ohjelmisto poistetaan hänestä, joten kaiken järjen mukaan hän ei olisi voinut pelastaa Hiroa ilman ohjelmistoa. Tämä juoniaukko saatetaan kyllä selittää jossain Behind The Scenes-klipissä, mutta elokuvan jatkumossa siinä ei ole järkeä. Toki on hieno juttu, ettei Hiro menetä Baymaxia lopullisesti, mutta tuo epäloogisuus häiritsee!
Kaiken kaikkiaan Big Hero 6 oli mielestäni odotuksen arvoinen: hauska, koskettava ja tarinaltaan voimakas, niin kuin hyvän animaatioelokuvan kuuluukin. Se on mukavaa vaihtelua edellisiin elokuviin, ja osoitus siitä, että Disney on yhtiönä myös muuntautumiskykyinen. Toki useamman seikkailupainotteisen leffan jälkeen sitä alkaa toivomaan jotain vähän rauhallisempaakin...
"Oletko tyytyväinen hoitoosi?"
Kyllä se on aina yhtä hieno hetki, kun istuu elokuvateatterissa ja tietää, että kohta alkaa uusi kokopitkä Disney-elokuva... Onnittelin itseäni erityisesti siitä, että olin onnistunut varsin hyvin välttelemään spoilereita. Disneyn viime vuoden kokopitkähän on supersankarielokuva Big Hero 6, joka kertoo nuoren teini-ikäisen neron Hiro Hamadan muodostamasta supersankaritiimistä, johon kuuluu hoitorobotti Baymax ja Hiron onnettomuudessa kuolleen veljen neljä ystävää, Honey Lemon, GoGo Tomago, Wasabi ja Fred. He lähtevät yhdessä jahtamaan Kabukia, naamioitua miestä joka on varastanut Hiron kehittelemät mikrobotit.
Disney heittää meidät tällä kertaa varsin uudenlaiseen ympäristöön, nimittäin San Fransokion suurkaupunkiin, jossa päätähuimaava teknologia on mitä ilmeisimmin Se Juttu. Futuristisissa maisemissa on viimeksi seikkailtu vuonna 2007 Riemukas Robinsonin perhe -elokuvassa, mutta Big Hero 6:sen sarjakuvamainen actionmeno on Disneyn klassikoiden joukossa ainoa laatuaan. Elokuvan Marvel-siteet näkyvät toimintaleffamaisissa kohtauksissa, ja siinä missä myös Räyhä-Ralfissa nähtiin pyssyjä ja rähinää, niin elokuva on silti mielestäni varsin freesi tuulahdus Disneyn edelleen paikoin varsin konservatiiviseen leffakavalkadiin! Kuten nimestäkin voi jo päätellä, San Fransokio on amerikkalaista ja japanilaista kulttuuria yhdistelevä ympäristö, ja itseäni Itä-Aasiassa (tosin Koreassa) asuneena ilahduttivat yllättävät yksityiskohdat. Esimerkiksi Hiron ja Tadashin tapa läimiä toisiaan oli Etelä-Koreassa ainakin hyvin tyypillinen tapa ilmaista nuorten ihmisten läheistä suhdetta. Toinen hauska huomio oli korealaisen Gogon tapa vilautta kieltään onnistuttuaan magneettilevyharjoituksessaan. Korealaiset käyttävät kieltään enemmän ilmerepertuaarissaan kuin länsimaalaiset, ja itsestäni oli hauska huomata että tuollaiseenkin oli kiinnitetty huomiota...! Elokuvasta löytyy varmasti muitakin jänniä yksityiskohtia Itä-Aasian kulttuureja tunteville, onhan Disneyn animaattoreista moni juurikin sieltä päin kotoisin.
Suurimman yllätyksen leffa tarjosi ainakin itselleni tematiikallaan. Siinä missä Disneyn perinteiset teemat, perhesiteiden ja ystävien huolenpidon merkitys ovat mukana, niin yllättäen elokuvan temaattiseksi johtotähdeksi nousee kuitenkin kosto. Tämä on mielestäni varsin yllättävä ja raskaskin veto koko perheen animaatioelokuvalle. Hiron ja hänen ystäviensä pääasiallinen syy jahdata Kabukia on se, että he uskovat tämän aiheuttaneen räjähdyksen, jossa Hiron veli Tadashi kuoli. Erityisesti Hiron kohdalla muodostuu selkeäksi, että motiivi liittyy nimenomaan oman käden oikeuteen. Kun Kabuki paljastuu professori Callagheriksi, mieheksi jonka vuoksi Tadashi alun perin palasi palavaan rakennukseen, kulminoituu Hiron kostohalu hetkeksi siihen, että hän päättää tuhota Callagherin - keinoja kaihtamatta.
Hiro kuitenkin muuttaa mieltään, ja tulee siihen tulokseen, ettei Callagherin tuhoaminen lopulta toisi hänelle mielenrauhaa. Koston tematiikka ei kuitenkaan jää tähän, sillä Callagher itse on erikoinen Disney-pahis: siinä missä useimpien Disneyn antagonistien motivaatio on perinpohjin itsekäs, niin Callagherin toiminnan syy on sama kuin Hiron, eli hän haluaa kostaa henkilölle, jota pitää syyllisenä tyttärensä kuolemaan. Callagher ja Hiro ovat siis toistensa peilikuvat, ja heidät erottaa olennaisesti vain valinta, jonka Hiro päätyy tekemään, eli lopettamaan koston kierteen. Draaman kaarta mutkistaakin se, että Hiro tekee tämän valinnan jo paljon ennen elokuvan loppua. Kyse ei siis ole kliimaksikohdan "suuresta oivalluksesta" (vertaa esimerkiksi Frozen), vaan oikeasti merkittävästä hahmokehityksestä. Hiro onkin dynaamisuudessaan verrattavissa Leijonakuninkaan Simbaan, ja hänen kehityksensä on hyvin tahditettua ja realistista. Hiron kasvua ja anteeksiantoa symboloi lopullinen kliimaksi, jossa hän painuu portaalin läpi unenomaiseen "rinnakkaistodellisuuteen" pelastamaan Callagherin kuolleena pidetyn tyttären Abigailin.
Muutkin hahmot ovat todella sympaattisia, joskin Big Hero 6 kärsii vähän niin sanotusta "suuren henkilökaartin syndroomasta", eli sivuhahmot jäävät hieman latteiksi. Tämä on kuitenkin helpompi antaa anteeksi sen vuoksi, että hahmot ovat ylipäätään oikein samaistuttavia persoonallisuuksia. Itseäni nauratti erityisesti Wasabin pedanttius, josta löysin paljon itseänikin. Innokas fanipoika-Fred, etäisen cool Gogo ja pirteän tyttömäinen Honey ovatkin yksilöllisen taustan puutteesta huolimatta miellyttäviä. Hiron veli Tadashi jää - sattuneesta syystä - katsojalle etäiseksi, ja hän säilyy mielessä sydämellisenä (ja hyvännäköisenä) isovelihamona. Erityismaininnan saa Baymax-robotti, jonka altruistinen olemus selittyy sillä, että hän on kone, joka on alun perin suunniteltu hoitamaan muita. Baymaxin "fist bumpista" eli suomalaisittain luunyrkistä olin kuullut fiilistelyä etukäteen, ja voin kertoa että oli kyllä fiilistelyn arvoinen :D Baymaxin tarjoama lämminhenkinen huumori on kyllä kovasti mieleeni.
Disney käyttää upeasti hyödykseen CGI-animaation tarjoamia mahdollisuuksia: San Fransokion kaupunki on ihanan yksityiskohtainen ja esimerkikisi pienistä mikroboteista koostuvan massan liike on hienoa katsottavaa! CGI on tuonut mielestäni myös kiinnostavan, mutta joiltakin osin varmasti mielipiteitä jakavan elementin useisiin elokuviin: Frozenin ja Dreamworksin Näin koulutat lohikäärmeesi 2-elokuvan tavoin Big Hero 6:ssakin on luotu efekteillä intensiivistä ja surrealistista tunnelmaa henkivä kohtaus, joka nostattaa varmasti hienoisia kauhun tunteita katsojassa. Kohtaus, jossa Hiro poistaa Baymaxin hoitorobottiohjelman muuttaen tämän silmittömäksi tuhoamiskoneeksi, oli itselleni (herkkänä ihmisenä) voimakas, ja voi sitä olla myös lapsille. En itsessään pidä tätä huonona asiana, ja pelottavia kohtauksia on ollut animaatioelokuvissa läpi vuosikymmenien. Mutta CGI-tekniikan avulla pystytään luomaan kyllä erityisen vaikuttavaa tunnelmaa, jos minulta kysytään. (Tähän väliin voisin lisätä, että kun jotkut väittävät, että nykyajan lastenelokuvat ovat lepsuja entisiin nähden, niin en kyllä itse ymmärrä mistä tämä väite kumpuaa...)
Toinen vaikuttava kohtaus oli kliimaksikohtaan sijoittuva Abigail Callagherin pelastaminen. Unenomaisessa rinnakkaistodellisuudessa on mielettömän kaunista, ja se on varmasti tarjonnut muuten realistisuuteen pyrkivässä miljöössä vähän leikittelyn varaa suunnittelijoille ja animaattoreille!
Big Hero 6 oli siis monilta osin todella nautittava kokemus ja ehdottomasti hieno jatko Disneyn edellisinä vuosina valmistuneille elokuville. En yleensä kiinnitä huomiota elokuvien juoniaukkoihin, mutta tämän leffan kohdalla pari asiaa jäi kyllä vaivaamaan hämäryydellään. Esimerkiksi elokuvassa ei koskaan paljasteta, minkä vuoksi messuilla syntynyt räjähdys tapahtui. Hiro epäilee räjähdystä tahalliseksi, keinona mikrobottien varastamisen peittelyksi, mutta elokuvassa Callagherin lopullinen suunnitelma ei liity mikrobotteihin - lisäksi olisi epäloogista, että Callagher olisi Hiron botit messuilla nähtyään repäissyt räjähdyssuunnitelman hihastaan. Hirohan luovuttaa mikrobotit tälle vapaaehtoisesti, joten olisi järkeenkäypää, että räjähdys todella oli onnettomuus. Mutta elokuva ei koskaan suoraan kumoa tätä Hiron uskomusta, ja Callagherin maininta, jonka mukaan hän ei välitä Tadashin kohtalosta, antaa edelleen ymmärtää, että räjähdys olisi hänen aiheuttamansa. Sehän saisi Hiron uskomaan, että muut mikrobotit ovat tuhoutuneet, ja Callagher saisi puuhailla juoniaan rauhassa.
Ehkä enemmän häiritsevä yksityiskohta on kuitenkin se, että Hiro löytää tuhoutuneen Baymaxin nyrkistä tämän ohjelmistokortin, joka ei käy millään järkeen elokuvan juonen kannalta. Baymax menettää hoitoviettinsä, jos ohjelmisto poistetaan hänestä, joten kaiken järjen mukaan hän ei olisi voinut pelastaa Hiroa ilman ohjelmistoa. Tämä juoniaukko saatetaan kyllä selittää jossain Behind The Scenes-klipissä, mutta elokuvan jatkumossa siinä ei ole järkeä. Toki on hieno juttu, ettei Hiro menetä Baymaxia lopullisesti, mutta tuo epäloogisuus häiritsee!
Kaiken kaikkiaan Big Hero 6 oli mielestäni odotuksen arvoinen: hauska, koskettava ja tarinaltaan voimakas, niin kuin hyvän animaatioelokuvan kuuluukin. Se on mukavaa vaihtelua edellisiin elokuviin, ja osoitus siitä, että Disney on yhtiönä myös muuntautumiskykyinen. Toki useamman seikkailupainotteisen leffan jälkeen sitä alkaa toivomaan jotain vähän rauhallisempaakin...
lauantai 10. tammikuuta 2015
Ajatuksia: Artturi Joulu - Joulupukin poika (2011)
"Aina on aikaa rusetille!"
Jouluelokuvia tulee ja menee, mutta isoilta animaatioyhtiöiltä harvemmin tarjoillaan kokopitkää, täysin joulun ympärille rakennettua elokuvaa, varmaankin siksi että tietyn juhlapyhän ympärillä pyörivää leffaa on vaikea markkinoida muina aikoina. Viisi Legendaa-animaatiossa vilahtelee niin joulupukki kuin pääsiäispupukin, mutta juhlapyhät eivät ole olennaisia elokuvan miljöössä. Ainoa omaan mieleeni tuleva jokseenkin jouluelokuvaksi laskettava "isompi" animaatioleffa on Tim Burtonin ohjaama ja Disneyn omistaman Touchstone picturesin tuottama Painajainen ennen joulua. Toki erityisesti Dreamworks on julkaissut kaiken maailman jouluspesiaaleja, mutta ne ovat sitten asia erikseen.
Mutta niin, sitten on tämä Artturi Joulu. Se on elokuva, joka yhtaikaisesti kunnioittaa, parodioi ja uudelleenluo ikivanhaa anglosaksista joulupukkimyyttiä. Joulupukin rooli on elokuvassa isältä pojalle kulkeva ammatti, ja päähenkilö Artturi on elokuvassa joulupukin nuorempi poika, hermoheikko ja kömpelö teini jonka hommaa on joulupukin saamiin kirjeisiin vastaaminen. Elokuva alkaa kuvaukselle nykyaikaisesta joulusta, jossa ninjamaiset tontut ja pukki matkustavat avaruusalusta muistuttavalla häkkyrällä jakamaan lahjoja maailman lapsille. Artturin isoveli Steve koordinoi isänsä lahjanjakelua ja kuuntelee samalla naljailua isoisältään, jonka mielestä tekniikan käyttö lahjanjakelussa on turhanpäiväistä hifistelyä. Virheen seurauksena yksi lahja jää kuitenkin jakamatta, ja terhakka Artturi lähtee isoisänsä ja yhden tontun kanssa jakamaan tätä unohtunutta lahjaa.
Artturi Joulu on mielenkiintoisesti rakennettu elokuva. Vaikka pinnallisin puolin elokuvan peruskonflikti - lahjatta jäänyt lapsi - vaikuttaa kliseiseltä, sen ympärille kietoutuu hahmojen välisiä suhteita ravisteleva vyyhti. Artturi ihailee joulupukin virkaa hoitavaa isäänsä, ja pettyy kun tämä ei lähdekään jakamaan jäljelle jäänyttä lahjaa. Isoisänkin perimmäinen syy lähteä reissuun on hänen pyrkimyksensä todistaa, että oikea joulupukki kulkee reellä ja jakaa lahjat perinteiseen malliin, ja Steve-veljen mielestä joulu on niin tärkeä juttu, ettei silloin voi alkaa tunteilemaan yhden unohtuneen lapsen tähden. Itse joulupukki Malcom alkaa jo osoittaa työhönsä väsymistä, mutta ei halua vanhimman poikansa harmiksi vielä siirtyä eläkkeelle.
Hahmovetoisuus ja henkilöille annetut värikkäät personaallisuudet ovatkin elokuvan suola, ja se myös estää elokuvan lipsumisen liikaan sentimentaalisuuteen tai söpöstelyyn. Artturi Joulun perimmäinen kysymys näyttäisi melkein kietoutuvan sen kysymyksen ympärille, että mitä tarkoittaa olla joulupukki. Animaatioelokuvien piirissä en ole törmännyt toiseen leffaan, joka kyseenalaistaisi joulupukkiuden merkitystä samalla tavalla, esimerkiksi Viidessä Legendassa Joulupukki on myyttinen, muuttumaton hahmo, ja Artturi Joulun dynaaminen "joulupukkikuva" on raikas kontrasti ikoniseen ja yli-inhimilliseen joulupukkihahmoon. Artturin pukit ovat kunnianhimoisia, pikkumaisia, hajamielisiä, ajattelemattomia ja pelkureita. Ihan niin kuin tavalliset ihmiset.
Juonellisesti leffa pysyy varsin hyvin koossa. Unohtuneesta lahjasta syntyvä kriisi eskaloituu hieman naurettaviin mittoihin valtioiden hallitusten jahdatessa mystistä ufoa ja pohjoisnavan tonttujen panikoidessa ja julistaessa joulun peruutetuksi. Tämä vähän turhan suuret mitat saava draama ei kuitenkaan häiritse liiaksi juonenkulkua, joka kaikesta huolimatta pysyy hyvin kiedottuna peruskonfliktin ympärillä. Plussaa elokuva saa myös siitä, että se ohimennen erittelee useamman eri maan jouluperinteitä eikä jämähdä vain angloamerikkalaiseen kontekstiin. Kovin eksoottiseksi ei elokuvassa kuitenkaan mennä, ja Afrikkakin jää vain leijonien maaksi. Yksi hauska ja nokkela huomio leffassa muuten on, etteivät joulupukkidynastiaan kuuluvat Artturi ja Isopukki suuremmin tunne ulkopuolista maailmaa, koska he eivät erityisemmin liikuskele ihmisten parissa vapaa-aikanaan. Isopukki esimerkiksi hämmentyy siitä, kuinka maailma on muuttunut niiden vuosikymmenien aikana kun hän on ollut sivusta pukintehtävistä.
Artturi on päähenkilönä miellyttävä: kirkasotsainen ja suorastaan naiivi, mutta samalla helposti hermostuvaa sorttia. Hän ei ole yhtä monipuolinen kuin pukin tittelistä varsinaisesti nahistelevat perheenjäsenensä, ja hänen kokemansa hahmonkehityksensä on varsin tavanomaista, mutta silti Artturin vilpitön auttamisenhalu lämmittää omaa sydäntäni. Loppuratkaisu, jossa Artturi päätyy joulupukiksi, on kieltämättä vähän omituinen siinä mielessä, ettei hän missään vaiheessa osoita minkäänlaista halua toimia joulupukkina. Vaikka tosin hän itse elokuvassa toteaakin, että joulupukissa on loppujen lopuksi kyse myytistä eikä lopulta olekaan tärkeää millainen pukki on vaan se, että hän tekee työnsä eli tuo lahjoja lapsille.
Kiinnostava asia Artturi Joulusta on myös se, että se on britannialaisen Aardman Animationin ja Sonyn yhteistuotantoa. Eurooppalaisuus näkyy näyttelijävalinnoissa (kaikki hahmot haastelevat alkuperäisessä versiossa brittiaksenteilla) sekä hieman kieroontuneessa huumorissa, jonka tyyppistä ei yleensä kuule täysamerikkalaisessa animaatiossa (erityisesti mieleeni on jäänyt Isopukin toteamus siitä, että väärään aikaan heränneen lapsen saa unohtamaan pukin näkemisen kolautuksella ja viskillä). Aardmanhan on elokuvien saralla tehnyt aikaisemmin yhteistyötä DreamWorksin kanssa.
Itse tykkään elokuvasta oikein paljon, ja mielestäni se on aina yhtä viihdyttävä katsottava joulunalusaikaan. Parasta elokuvassa taitaa olla se, ettei jouluteeman kanssa mennä niitä kliseisimpiä polkuja vaan joulupukin olemukseem suhtaudutaan vakavasti ja pohdiskelevasti, mutta samalla leikittelevästi. Hahmojen pirskahtelevat persoonallisuudet pitävät elokuvan draaman kiinnostavana, jopa juonen melkein hajotessa käsiin loppumetreillä. Myös animaatio on siistiä ja nautittavaa, niin kuin Sonyn kaltaiselta isolta yhtiöltä tulevalta leffalta saa odottaakin. En itse pitäisi elokuvaa mahdottoman "jouluisena" mutta eihän se katselunautintoa syö pois!
Jouluelokuvia tulee ja menee, mutta isoilta animaatioyhtiöiltä harvemmin tarjoillaan kokopitkää, täysin joulun ympärille rakennettua elokuvaa, varmaankin siksi että tietyn juhlapyhän ympärillä pyörivää leffaa on vaikea markkinoida muina aikoina. Viisi Legendaa-animaatiossa vilahtelee niin joulupukki kuin pääsiäispupukin, mutta juhlapyhät eivät ole olennaisia elokuvan miljöössä. Ainoa omaan mieleeni tuleva jokseenkin jouluelokuvaksi laskettava "isompi" animaatioleffa on Tim Burtonin ohjaama ja Disneyn omistaman Touchstone picturesin tuottama Painajainen ennen joulua. Toki erityisesti Dreamworks on julkaissut kaiken maailman jouluspesiaaleja, mutta ne ovat sitten asia erikseen.
Mutta niin, sitten on tämä Artturi Joulu. Se on elokuva, joka yhtaikaisesti kunnioittaa, parodioi ja uudelleenluo ikivanhaa anglosaksista joulupukkimyyttiä. Joulupukin rooli on elokuvassa isältä pojalle kulkeva ammatti, ja päähenkilö Artturi on elokuvassa joulupukin nuorempi poika, hermoheikko ja kömpelö teini jonka hommaa on joulupukin saamiin kirjeisiin vastaaminen. Elokuva alkaa kuvaukselle nykyaikaisesta joulusta, jossa ninjamaiset tontut ja pukki matkustavat avaruusalusta muistuttavalla häkkyrällä jakamaan lahjoja maailman lapsille. Artturin isoveli Steve koordinoi isänsä lahjanjakelua ja kuuntelee samalla naljailua isoisältään, jonka mielestä tekniikan käyttö lahjanjakelussa on turhanpäiväistä hifistelyä. Virheen seurauksena yksi lahja jää kuitenkin jakamatta, ja terhakka Artturi lähtee isoisänsä ja yhden tontun kanssa jakamaan tätä unohtunutta lahjaa.
Artturi Joulu on mielenkiintoisesti rakennettu elokuva. Vaikka pinnallisin puolin elokuvan peruskonflikti - lahjatta jäänyt lapsi - vaikuttaa kliseiseltä, sen ympärille kietoutuu hahmojen välisiä suhteita ravisteleva vyyhti. Artturi ihailee joulupukin virkaa hoitavaa isäänsä, ja pettyy kun tämä ei lähdekään jakamaan jäljelle jäänyttä lahjaa. Isoisänkin perimmäinen syy lähteä reissuun on hänen pyrkimyksensä todistaa, että oikea joulupukki kulkee reellä ja jakaa lahjat perinteiseen malliin, ja Steve-veljen mielestä joulu on niin tärkeä juttu, ettei silloin voi alkaa tunteilemaan yhden unohtuneen lapsen tähden. Itse joulupukki Malcom alkaa jo osoittaa työhönsä väsymistä, mutta ei halua vanhimman poikansa harmiksi vielä siirtyä eläkkeelle.
Hahmovetoisuus ja henkilöille annetut värikkäät personaallisuudet ovatkin elokuvan suola, ja se myös estää elokuvan lipsumisen liikaan sentimentaalisuuteen tai söpöstelyyn. Artturi Joulun perimmäinen kysymys näyttäisi melkein kietoutuvan sen kysymyksen ympärille, että mitä tarkoittaa olla joulupukki. Animaatioelokuvien piirissä en ole törmännyt toiseen leffaan, joka kyseenalaistaisi joulupukkiuden merkitystä samalla tavalla, esimerkiksi Viidessä Legendassa Joulupukki on myyttinen, muuttumaton hahmo, ja Artturi Joulun dynaaminen "joulupukkikuva" on raikas kontrasti ikoniseen ja yli-inhimilliseen joulupukkihahmoon. Artturin pukit ovat kunnianhimoisia, pikkumaisia, hajamielisiä, ajattelemattomia ja pelkureita. Ihan niin kuin tavalliset ihmiset.
Juonellisesti leffa pysyy varsin hyvin koossa. Unohtuneesta lahjasta syntyvä kriisi eskaloituu hieman naurettaviin mittoihin valtioiden hallitusten jahdatessa mystistä ufoa ja pohjoisnavan tonttujen panikoidessa ja julistaessa joulun peruutetuksi. Tämä vähän turhan suuret mitat saava draama ei kuitenkaan häiritse liiaksi juonenkulkua, joka kaikesta huolimatta pysyy hyvin kiedottuna peruskonfliktin ympärillä. Plussaa elokuva saa myös siitä, että se ohimennen erittelee useamman eri maan jouluperinteitä eikä jämähdä vain angloamerikkalaiseen kontekstiin. Kovin eksoottiseksi ei elokuvassa kuitenkaan mennä, ja Afrikkakin jää vain leijonien maaksi. Yksi hauska ja nokkela huomio leffassa muuten on, etteivät joulupukkidynastiaan kuuluvat Artturi ja Isopukki suuremmin tunne ulkopuolista maailmaa, koska he eivät erityisemmin liikuskele ihmisten parissa vapaa-aikanaan. Isopukki esimerkiksi hämmentyy siitä, kuinka maailma on muuttunut niiden vuosikymmenien aikana kun hän on ollut sivusta pukintehtävistä.
Artturi on päähenkilönä miellyttävä: kirkasotsainen ja suorastaan naiivi, mutta samalla helposti hermostuvaa sorttia. Hän ei ole yhtä monipuolinen kuin pukin tittelistä varsinaisesti nahistelevat perheenjäsenensä, ja hänen kokemansa hahmonkehityksensä on varsin tavanomaista, mutta silti Artturin vilpitön auttamisenhalu lämmittää omaa sydäntäni. Loppuratkaisu, jossa Artturi päätyy joulupukiksi, on kieltämättä vähän omituinen siinä mielessä, ettei hän missään vaiheessa osoita minkäänlaista halua toimia joulupukkina. Vaikka tosin hän itse elokuvassa toteaakin, että joulupukissa on loppujen lopuksi kyse myytistä eikä lopulta olekaan tärkeää millainen pukki on vaan se, että hän tekee työnsä eli tuo lahjoja lapsille.
Kiinnostava asia Artturi Joulusta on myös se, että se on britannialaisen Aardman Animationin ja Sonyn yhteistuotantoa. Eurooppalaisuus näkyy näyttelijävalinnoissa (kaikki hahmot haastelevat alkuperäisessä versiossa brittiaksenteilla) sekä hieman kieroontuneessa huumorissa, jonka tyyppistä ei yleensä kuule täysamerikkalaisessa animaatiossa (erityisesti mieleeni on jäänyt Isopukin toteamus siitä, että väärään aikaan heränneen lapsen saa unohtamaan pukin näkemisen kolautuksella ja viskillä). Aardmanhan on elokuvien saralla tehnyt aikaisemmin yhteistyötä DreamWorksin kanssa.
Itse tykkään elokuvasta oikein paljon, ja mielestäni se on aina yhtä viihdyttävä katsottava joulunalusaikaan. Parasta elokuvassa taitaa olla se, ettei jouluteeman kanssa mennä niitä kliseisimpiä polkuja vaan joulupukin olemukseem suhtaudutaan vakavasti ja pohdiskelevasti, mutta samalla leikittelevästi. Hahmojen pirskahtelevat persoonallisuudet pitävät elokuvan draaman kiinnostavana, jopa juonen melkein hajotessa käsiin loppumetreillä. Myös animaatio on siistiä ja nautittavaa, niin kuin Sonyn kaltaiselta isolta yhtiöltä tulevalta leffalta saa odottaakin. En itse pitäisi elokuvaa mahdottoman "jouluisena" mutta eihän se katselunautintoa syö pois!
keskiviikko 17. joulukuuta 2014
Lyhyesti: Aina katkeraan loppuun saakka
Olemme erään ystäväni kanssa aina välillä puineet niin sanottua fanitytön dilemmaa: mitä tehdä, kun ihastuu asiaan X mutta sitten tarina alkaa ottaa sellaisia käänteitä, jotka eivät itsestään tunnu ollenkaan hyviltä ratkaisuilta? Hypätäkö kelkasta vai kestääkö hamaan loppuun saakka? Kärvistelläkö kurjan loppuratkaisun kanssa vai kieltääkö kokonaan epämieluisten osien olemassaolo? Tällaiset kysymyksenasettelut saattavat tulla olennaisiksi esimerkiksi tilanteissa, joissa itselleen tärkeä elokuva saa jatko-osan, jonka tarinallinen kehitys tai laatu ei vastaa omia odotuksia. Esimerkiksi Disney-fanien keskuudessa tällainen hampaidenkiristelyä aiheuttanut veto on ollut Pocahontas 2 -elokuva.
Olen puhunut Näin koulutat lohikäärmeesi-sarjasta jo useampaan otteeseen, ja tämä aihe tuli mieleeni törmätessäni kolmatta ja viimeistä lohari-elokuvaa käsittelevään postaukseen Tumblrissa. Elokuvaa käsittelevän wikipedia-sivulla on nimittäin lainaus alkuperäisen kirjasarjan luojalta Cressida Cowellilta, jonka mukaan elokuvasarjan niin kuin myös kirjasarjankin päätös olisi samanlainen: ne vastaisivat kysymykseen sitä, miksi lohikäärmeitä ei enää ole.
Jo Näin koulutat lohikäärmeesi 2 oli ajoittain aika rankkaa menoa: elokuvan kliimaksikohdassa Hikotuksen lohikäärmeystävä Hampaaton tappaa Hikotuksen isän ollessaan vihollislohikäärmeen tahdon alaisena. Vaikka välikohtaus ei riko Hikotuksen ja Hampaattoman välistä sidettä, niin tokihan se jättää muistutuksen siitä, että lohikäärme ei ehkä sittenkään ole täysin kesytettävissä. Ehkä elokuvan loppuratkaisukin nousee tästä juonteensta. Jos Cowellin sanoma pitää paikkansa ja DW pysyy tässä suunnitelmassa (elokuva julkaistaan näillä näkymin kesällä 2017), jäljelle jää kysymys, että mihin ne lohikäärmeet sitten katoavat? DW tuskin järjestää elokuvaansa minkäänlaista lohikäärmeiden joukkomurhaa, mutta vähintäänkin katkeransuloinen loppu on odotettavissa.
Tämä lienee syy, miksi leffojen jatko-osat ovat sekä kutkuttava että kauhistuttava ajatus: koskaan ei voi tietää, mihin suuntaan tarina lopulta kääntyy. Näillä näkyminen Näin koulutat lohikäärmeesi -sarja päätyy "dekonstruoimaan" sen oletuksen, jolle alkuperäinen elokuva niin vakaasti perustui: että lohikäärmeet ja ihmiset voivat olla ystäviä. Oli se sitten hyvä tai huono juttu, niin ainakin sen pitäisi opettaa ihmisiä heräämään siihen tosiasiaan, että elokuvasarjat voivat kasvaa mihin suuntaan tahansa, eikä jatko-osia kannata tuomita fiaskoiksi ennen kuin niistä on edes julkaistu ensimmäisiä promokuvia. (Ei edes silloin kun kyseessä on Frozen 2).
Olen puhunut Näin koulutat lohikäärmeesi-sarjasta jo useampaan otteeseen, ja tämä aihe tuli mieleeni törmätessäni kolmatta ja viimeistä lohari-elokuvaa käsittelevään postaukseen Tumblrissa. Elokuvaa käsittelevän wikipedia-sivulla on nimittäin lainaus alkuperäisen kirjasarjan luojalta Cressida Cowellilta, jonka mukaan elokuvasarjan niin kuin myös kirjasarjankin päätös olisi samanlainen: ne vastaisivat kysymykseen sitä, miksi lohikäärmeitä ei enää ole.
 |
| Ja mä kun luulin että nää kertoisi lohikäärmeiden ja ihmisten ystävyydestä... |
Tämä lienee syy, miksi leffojen jatko-osat ovat sekä kutkuttava että kauhistuttava ajatus: koskaan ei voi tietää, mihin suuntaan tarina lopulta kääntyy. Näillä näkyminen Näin koulutat lohikäärmeesi -sarja päätyy "dekonstruoimaan" sen oletuksen, jolle alkuperäinen elokuva niin vakaasti perustui: että lohikäärmeet ja ihmiset voivat olla ystäviä. Oli se sitten hyvä tai huono juttu, niin ainakin sen pitäisi opettaa ihmisiä heräämään siihen tosiasiaan, että elokuvasarjat voivat kasvaa mihin suuntaan tahansa, eikä jatko-osia kannata tuomita fiaskoiksi ennen kuin niistä on edes julkaistu ensimmäisiä promokuvia. (Ei edes silloin kun kyseessä on Frozen 2).
perjantai 14. marraskuuta 2014
Ensisilmäyksellä: Viimeinen yksisarvinen (1982)
Tunnen aina suurta tyydytystä kun saan esitellä blogissa leffan studiolta jonka tuotoksista ei ole ennen puhuttu. Viimeinen yksisarvinen on Rankin/Bassin tuotantoa ja todennäköisesti studion tunnetuin teos jouluaiheisten stop-motion -animaatioiden ohella. Tämä kyseinen leffa ei kuitenkaan ole mitenkään kovin tunnettu elokuva meilläpäin, ilmeisesti elokuva on joskus julkaistu videolla ja varmaan televisiossakin nähty, mutta suomalaista dvd-julkaisua ei ole kävellyt vastaan. Oma levyni oli brittiläinen dvd.
Viimeinen yksisarvinen perustuu Peter S. Beaglen samannimiseen kirjaan. Olen lukenut teoksen joskus, mutta lukukokemus ei ilmeisestikään ollut kovin säväyttävä koska kirja on paljolti painunut unohduksiin. Elokuvan asetelma on road movie-tyyppinen: päähenkilö Yksisarvinen lähtee etsimään muita kaltaisiaan, joiden kuulee olevan Punaisen Härän vankina. Matkalla hän tapaa taikuri Schmendrickin ja rosvonaisen Molly Gruelin, jotka seuraavat häntä lopulta yksisarvisia vankinaan pitävän kuningas Haggardin linnaan. Päästäkseen sinne yksisarvisen on kuitenkin muututtava ihmiseksi ja maksettava siitä koituva hinta.
Yksinkertaisen juonen ei sinällään pitäisi antaa hämätä, sillä Viimeinen Yksisarvinen on tarinana varsin sisällökäs. Hahmoihin on saatu yllättävän paljon "massaa", sillä juonen itsessään ollessa varsin suoraviivainen saavat hahmot enemmän tilaa kehittyä. Nimikkohenkilö Yksisarvinen poikkeaa useista animaatioiden sankarihenkilöistä: hän on tyyni ja etäinen, jopa kylmä, tosin hänen hahmonsa kokema hienovarainen kehitys on elokuvassa keskeistä. Hän on myös päähenkilönä harvinaisen dominoiva siinä mielessä, että kaikki muu elokuvassa tuntuu pyörivän hänen ympärillään. Muista elokuvassa esiintyvistä tärkeämmistä henkilöistä vain Schmendrickillä tuntuu olevan motiivi, joka ei suoraan liity Yksisarviseen.
Molly Gruel ja Schmendrick jatkavat hahmoina samanlaista jokseenkin lakonista linjaa Yksisarvisen kanssa. Molly vaikuttaa pahantuuliselta akankäppänältä, mutta hän on todellisuudessa herkkä ja älykäs. Schmendrick vaikuttaa ihailevan Yksisarvista tämän taikavoimien vuoksi ja haluaisi itsekin onnistua langettamaan oikeita taikoja - välillä jopa siinä onnistuen. Hän yrittää esittää kovaa jätkää mutta on oikeasti aika leppoisa kaveri. Vaikka Yksisarvinen on aktiivinen hahmo, ihmiseksi muututtuaan hän passivoituu, ja Mollyn ja Schmendrickin (sekä Haggardin pojan prinssi Lírin) toiminta muuttuu juonen kannalta olennaiseksi. Kaksikolla onkin ihan hauska henkilökemia, Molly jatkuvasti kehottaa Schmendrickiä tekemään asioita Yksisarvisen hyväksi ja kun tämä sitten tekee työtä käskettyä niin Molly motkottaa siitä kun taikuri sotkee aina kaiken.
Vaikka elokuva ei animaatiollaan voikaan kilpailla alansa jättejä vastaan, niin se ei se myöskään mitään jäätävää myötähäpeääkään herätä. Hahmodesign on yksinkertaisuudessaan omaan makuuni: Disney-vibat eivät nouse yhtä suuriksi kuin samoihin aikoihin elokuvaohjausta aloittelleen Don Bluthin elokuvissa (joka ei liene ihmekään sillä Bluth on alkujaan Disney-animaattori), ja hahmojen persoonalliset olemukset paikkaavat ilmeikkyyden puutetta. Jimmy Webbin säveltämät ja America-yhtyeen tulkitsemat kappaleet eivät tue elokuvan kerrontaa mitenkään mainittavasti, mutteivät myöskään ala ärsyttää. Nimikkokappale "The Last Unicorn" on suorastaan hyvä! Erityiskehut elokuva saa ääninäyttelystä, joka oli jotenkin erityisen miellyttävää kuultavaa. Mia Farrow kuulostaa Yksisarvisena juuri sopivan eteeriseltä, ja muutkin ääninäyttelijät saavat hahmonsa kuulostamaan jotenkin erityisen luonnollisilta.
Heikko juoni jää Viimeisen Yksisarvisen suurimmaksi ongelmaksi: road movie -tyyppinen rakenne ei tarjoa kovin vakuuttavaa draaman kaarta, ja muiden yksisarvisten pelastaminen ei lopulta tunnu niin eeppiseltä jutulta kuin pitäisi. Kuningas Haggardia ei ole tarkoitettukaan superpelottavaksi pahikseksi vaan lähinnä sääliä herättäväksi kovasydämiseksi ukonpahaseksi, eikä yksisarvisten jahtaamiseen keskittyvä Punainen Härkäkään tarjoa hirveästi pureksittavaa. Hahmot ovat tarinassa keskiössä, mutta keskushenkilö Yksisarvisen ollessa hienovaraisen kehityksenkin puitteissa varsin vaikeasti samaistuttava ei elokuva lopulta jätä kovin suurta muistoa mieleen. Kyseessä on kuitenkin mielenkiintoinen suuremman luokan jenkkianimaatio ajalta, jolloin Hollywoodin animaatiobisnes oli vielä täysin Disneyn käsissä.
Kuvan lähde: disneyscreencaps.com
Viimeinen yksisarvinen perustuu Peter S. Beaglen samannimiseen kirjaan. Olen lukenut teoksen joskus, mutta lukukokemus ei ilmeisestikään ollut kovin säväyttävä koska kirja on paljolti painunut unohduksiin. Elokuvan asetelma on road movie-tyyppinen: päähenkilö Yksisarvinen lähtee etsimään muita kaltaisiaan, joiden kuulee olevan Punaisen Härän vankina. Matkalla hän tapaa taikuri Schmendrickin ja rosvonaisen Molly Gruelin, jotka seuraavat häntä lopulta yksisarvisia vankinaan pitävän kuningas Haggardin linnaan. Päästäkseen sinne yksisarvisen on kuitenkin muututtava ihmiseksi ja maksettava siitä koituva hinta.
Yksinkertaisen juonen ei sinällään pitäisi antaa hämätä, sillä Viimeinen Yksisarvinen on tarinana varsin sisällökäs. Hahmoihin on saatu yllättävän paljon "massaa", sillä juonen itsessään ollessa varsin suoraviivainen saavat hahmot enemmän tilaa kehittyä. Nimikkohenkilö Yksisarvinen poikkeaa useista animaatioiden sankarihenkilöistä: hän on tyyni ja etäinen, jopa kylmä, tosin hänen hahmonsa kokema hienovarainen kehitys on elokuvassa keskeistä. Hän on myös päähenkilönä harvinaisen dominoiva siinä mielessä, että kaikki muu elokuvassa tuntuu pyörivän hänen ympärillään. Muista elokuvassa esiintyvistä tärkeämmistä henkilöistä vain Schmendrickillä tuntuu olevan motiivi, joka ei suoraan liity Yksisarviseen.
 |
| Elokuvan myöhempiin julkaisuihin on ainakin Yhdysvalloissa lisätty sensuroitu ääniraita, josta on parit ärräpäät poistettu. Tässäkin Molly G. ystävällisesti totee Yksisarviselle "Damn you!" |
Vaikka elokuva ei animaatiollaan voikaan kilpailla alansa jättejä vastaan, niin se ei se myöskään mitään jäätävää myötähäpeääkään herätä. Hahmodesign on yksinkertaisuudessaan omaan makuuni: Disney-vibat eivät nouse yhtä suuriksi kuin samoihin aikoihin elokuvaohjausta aloittelleen Don Bluthin elokuvissa (joka ei liene ihmekään sillä Bluth on alkujaan Disney-animaattori), ja hahmojen persoonalliset olemukset paikkaavat ilmeikkyyden puutetta. Jimmy Webbin säveltämät ja America-yhtyeen tulkitsemat kappaleet eivät tue elokuvan kerrontaa mitenkään mainittavasti, mutteivät myöskään ala ärsyttää. Nimikkokappale "The Last Unicorn" on suorastaan hyvä! Erityiskehut elokuva saa ääninäyttelystä, joka oli jotenkin erityisen miellyttävää kuultavaa. Mia Farrow kuulostaa Yksisarvisena juuri sopivan eteeriseltä, ja muutkin ääninäyttelijät saavat hahmonsa kuulostamaan jotenkin erityisen luonnollisilta.
Heikko juoni jää Viimeisen Yksisarvisen suurimmaksi ongelmaksi: road movie -tyyppinen rakenne ei tarjoa kovin vakuuttavaa draaman kaarta, ja muiden yksisarvisten pelastaminen ei lopulta tunnu niin eeppiseltä jutulta kuin pitäisi. Kuningas Haggardia ei ole tarkoitettukaan superpelottavaksi pahikseksi vaan lähinnä sääliä herättäväksi kovasydämiseksi ukonpahaseksi, eikä yksisarvisten jahtaamiseen keskittyvä Punainen Härkäkään tarjoa hirveästi pureksittavaa. Hahmot ovat tarinassa keskiössä, mutta keskushenkilö Yksisarvisen ollessa hienovaraisen kehityksenkin puitteissa varsin vaikeasti samaistuttava ei elokuva lopulta jätä kovin suurta muistoa mieleen. Kyseessä on kuitenkin mielenkiintoinen suuremman luokan jenkkianimaatio ajalta, jolloin Hollywoodin animaatiobisnes oli vielä täysin Disneyn käsissä.
Kuvan lähde: disneyscreencaps.com
sunnuntai 2. marraskuuta 2014
Ensisimäyksellä: Prinsessa Kaguyan taru (2013)
Japanilaisen studio Ghiblin elokuvista on blogissa puhuttu aiemminkin, ja sanonpa nyt pari sanaa vähän aikaa sitten suomalaisiin teattereihin rantautuneesta "Prinsessa Kaguyan tarusta". Elokuva pohjautuu vanhasta japanilaiseen kansansatuun ja japanilaisesta kulttuurista kiinnostuneet ovat varmasti törmännet viittauksiin kyseisestä tarinasta, sillä niin olennainen osa se on paikallista perinnettä. Ohjaaja Isao Takahatan käsissä vanha tarina on siirtynyt valkokankaalle herkällä ja koskettavalla tavalla, ja on mukavaa että pääsemme elokuvaa ihailemaan meikäläisissäkin teattereissa.
Tarina alkaa siitä, kun bambunleikkaaja löytää hohtavasta bambunvarresta pienen tytön, jonka hän päättää vaimonsa kanssa kasvattaa omana lapsenaan. Epäinhimillisen hurjaa vauhtia kasvava tyttö viettää onnellisen lapsuuden vuoristokylässä, mutta isän löydettä bambunvarresta kultahippuja hän päättää, että taivaasta lähetetty tyttö ansaitsee prinsessan kohtelun pääkaupungissa. Prinsessa Kaguyaksi nimetty tyttö opettelee elämään ylhäisen naisen tavoin suuressa kartanossa, mutta hän kaipaa jatkuvasti kotiinsa vuorille. Hiljalleen Kaguya alkaa vaipua melankoliaan. Tilanne pahenee entisestään kun ylhäiset miehet tulevat pyytämään tytön kättä ja tämä torjuu heistä jokaisen, aiheuttaen näin mielipahaa isälleen joka uskoo avioliiton olevan tie tyttärensä onneen. Lopulta Kaguya muistaa olevansa kotoisin kuusta ja että hänen olisi sinne myös palattava. Kaguya toivoo kuitenkin voivansa jäädä, sillä hän on alkanut arvostamaan elämää maan päällä iloineen ja suruineen. Elokuva päättyy erittäin vaikuttavaan kohtaukseen, jossa itse Buddha saapuu airueineen hakemaan Kaguyaa, joka rukoilee saavansa jäädä vielä maan päälle perheensä luokse. Hänen hartioilleen asetetaan kuitenkin viitta, joka saa hänet unohtamaan maanpäälliset asiat.
Prinsessa Kaguyan taru on monilla tavoin erikoinen animaatioelokuva, jopa muiden Ghibli-tuotosten rinnalla. Elokuva on esimerkiksi animaatioksi pitkäkestoinen (2 tuntia 17 minuuttia) ja tarinankerronnaltaan hyvin verkkainen. Kaguyan vauva-aikaa ja lapsuutta kuvataan hyvä tovi, eikä tarinalla tunnu olevan missään vaiheessa kiire mihinkään. Katsojille paljastuu tieto Kaguyan kohtalosta vasta aivan elokuvan loppumetreillä, joka on kieltämättä kerronnallisesti erikoinen ratkaisu ja tulee katsojalle vähän yllätyksenä jos alkuperäisversio ei ole tuttu. Vaikka itse tunsin alkuperäisen tarinan vain hyvin hämärästi, niin jo ennen elokuvan puoliväliä tuli itselleni vahva tunne siitä, että elokuva ei tule loppumaan onnellisesti. Jotenkin elokuvaan upotettu surumielisyys on niin voimakasta, että sen ei voinut kuvitellakaan loppuvan jollain toisella tavalla.
Visuaaliselta ilmeeltään elokuva on myös miellyttävän omintakeinen. Itselleni tuli hyvin selkeälinjaisesta ulkoasusta mieleen sarjakuvataide, johon varmastikin vaikutti kalligrafiasta inspiraationsa saanut vivahteikas piirrosjälki. Akvarellitaustat luovat elokuvalle hyvin herkän ilmeen ja se sopiikin kauniiseen tarinaan kuin nenä naamaan. On todella ilahduttavaa törmätä vielä nykypäivänäkin elokuvaan, jossa käsintehty piirrostyö näkyy yhä edelleen todella selkeästi. On myös kiinnostavaa, kuinka tekniikoiden muutos kuvasta hahmojen mielialoja ja tunnetiloja. Myös muista Ghiblin elokuvista tutuksi tulleen Joe Hisashin säveltämä score tukee elokuvaa erinomaisesti.
Prinsessa Kaguyan taru on myös täyttä nannaa japanilaisesta historiasta ja kulttuurista kiinnostuneille. Elokuvan kuvaama myyttis-historiallinen Japani on länsimaiselle katsojalle kiehtova paikka. Erityisen jännää katsottavaa ovat kohdat, joissa Kaguya opettelee ylhäisönaisen tapoja. Hänen täytyy esimerkiksi nyppiä kulmakarvansa ja värjätä hampaansa mustaksi vastatakseen senaikaista kauneusihannetta! Itseäni on muissakin Ghiblin elokuvissa viehättänyt niiden tapa kuvata kotimaataan, ja Kaguya tarjoaa katsojalle uuden mielenkiintoisen ikkunan Japaniin ja sen kulttuuriin.
Kaunis taide, surullinen tarina ja yleinen kerronnan maailailevuus tekevät Prinsessa Kaguyan tarusta varsinaisen fiilistelyelokuvan. Joidenkin katsojien mielestä leffa on varmaan aika tylsä, eikä sitä selvästikään ole ihan nuorimmille pilteille suunnattukaan. Elokuvaan on myös saatu todella tyylikästä ja hienovaraista huumoria, joka ainakin itseäni miellytti kovin. Prinsessa Kaguyan taru tuntuu olevan jonkinlainen antiteesi valtavirta-animaatiolle, ja sen takia se tarjoaa erityisen mieleenpainuvan katsomiskokemuksen. Itselläni on aina ollut mieltymys katkeransuloisiin tarinoihin, ja varmasti se on yksi syy miksi tämä elokuva osui ja upposi. Vaikka rakastan CGI-tykitystä koko sydämestäni, niin kyllä tämä elokuva taas muistutti että kyllä niitä perinteisiäkin tekniikoita kaivataan...!
Tarina alkaa siitä, kun bambunleikkaaja löytää hohtavasta bambunvarresta pienen tytön, jonka hän päättää vaimonsa kanssa kasvattaa omana lapsenaan. Epäinhimillisen hurjaa vauhtia kasvava tyttö viettää onnellisen lapsuuden vuoristokylässä, mutta isän löydettä bambunvarresta kultahippuja hän päättää, että taivaasta lähetetty tyttö ansaitsee prinsessan kohtelun pääkaupungissa. Prinsessa Kaguyaksi nimetty tyttö opettelee elämään ylhäisen naisen tavoin suuressa kartanossa, mutta hän kaipaa jatkuvasti kotiinsa vuorille. Hiljalleen Kaguya alkaa vaipua melankoliaan. Tilanne pahenee entisestään kun ylhäiset miehet tulevat pyytämään tytön kättä ja tämä torjuu heistä jokaisen, aiheuttaen näin mielipahaa isälleen joka uskoo avioliiton olevan tie tyttärensä onneen. Lopulta Kaguya muistaa olevansa kotoisin kuusta ja että hänen olisi sinne myös palattava. Kaguya toivoo kuitenkin voivansa jäädä, sillä hän on alkanut arvostamaan elämää maan päällä iloineen ja suruineen. Elokuva päättyy erittäin vaikuttavaan kohtaukseen, jossa itse Buddha saapuu airueineen hakemaan Kaguyaa, joka rukoilee saavansa jäädä vielä maan päälle perheensä luokse. Hänen hartioilleen asetetaan kuitenkin viitta, joka saa hänet unohtamaan maanpäälliset asiat.
Prinsessa Kaguyan taru on monilla tavoin erikoinen animaatioelokuva, jopa muiden Ghibli-tuotosten rinnalla. Elokuva on esimerkiksi animaatioksi pitkäkestoinen (2 tuntia 17 minuuttia) ja tarinankerronnaltaan hyvin verkkainen. Kaguyan vauva-aikaa ja lapsuutta kuvataan hyvä tovi, eikä tarinalla tunnu olevan missään vaiheessa kiire mihinkään. Katsojille paljastuu tieto Kaguyan kohtalosta vasta aivan elokuvan loppumetreillä, joka on kieltämättä kerronnallisesti erikoinen ratkaisu ja tulee katsojalle vähän yllätyksenä jos alkuperäisversio ei ole tuttu. Vaikka itse tunsin alkuperäisen tarinan vain hyvin hämärästi, niin jo ennen elokuvan puoliväliä tuli itselleni vahva tunne siitä, että elokuva ei tule loppumaan onnellisesti. Jotenkin elokuvaan upotettu surumielisyys on niin voimakasta, että sen ei voinut kuvitellakaan loppuvan jollain toisella tavalla.
Visuaaliselta ilmeeltään elokuva on myös miellyttävän omintakeinen. Itselleni tuli hyvin selkeälinjaisesta ulkoasusta mieleen sarjakuvataide, johon varmastikin vaikutti kalligrafiasta inspiraationsa saanut vivahteikas piirrosjälki. Akvarellitaustat luovat elokuvalle hyvin herkän ilmeen ja se sopiikin kauniiseen tarinaan kuin nenä naamaan. On todella ilahduttavaa törmätä vielä nykypäivänäkin elokuvaan, jossa käsintehty piirrostyö näkyy yhä edelleen todella selkeästi. On myös kiinnostavaa, kuinka tekniikoiden muutos kuvasta hahmojen mielialoja ja tunnetiloja. Myös muista Ghiblin elokuvista tutuksi tulleen Joe Hisashin säveltämä score tukee elokuvaa erinomaisesti.
Prinsessa Kaguyan taru on myös täyttä nannaa japanilaisesta historiasta ja kulttuurista kiinnostuneille. Elokuvan kuvaama myyttis-historiallinen Japani on länsimaiselle katsojalle kiehtova paikka. Erityisen jännää katsottavaa ovat kohdat, joissa Kaguya opettelee ylhäisönaisen tapoja. Hänen täytyy esimerkiksi nyppiä kulmakarvansa ja värjätä hampaansa mustaksi vastatakseen senaikaista kauneusihannetta! Itseäni on muissakin Ghiblin elokuvissa viehättänyt niiden tapa kuvata kotimaataan, ja Kaguya tarjoaa katsojalle uuden mielenkiintoisen ikkunan Japaniin ja sen kulttuuriin.
Kaunis taide, surullinen tarina ja yleinen kerronnan maailailevuus tekevät Prinsessa Kaguyan tarusta varsinaisen fiilistelyelokuvan. Joidenkin katsojien mielestä leffa on varmaan aika tylsä, eikä sitä selvästikään ole ihan nuorimmille pilteille suunnattukaan. Elokuvaan on myös saatu todella tyylikästä ja hienovaraista huumoria, joka ainakin itseäni miellytti kovin. Prinsessa Kaguyan taru tuntuu olevan jonkinlainen antiteesi valtavirta-animaatiolle, ja sen takia se tarjoaa erityisen mieleenpainuvan katsomiskokemuksen. Itselläni on aina ollut mieltymys katkeransuloisiin tarinoihin, ja varmasti se on yksi syy miksi tämä elokuva osui ja upposi. Vaikka rakastan CGI-tykitystä koko sydämestäni, niin kyllä tämä elokuva taas muistutti että kyllä niitä perinteisiäkin tekniikoita kaivataan...!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)