Ajatuksia: Kung Fu Panda 2 (2011)

"Uncool. Very uncool."
Minulle, ja varmasti monille muillekin, Kung Fu Panda-elokuvat edustavat Dreamworksia "stereotyyppisimmillään" - antropomorfisia eläimiä, kohellusta ja läppää vaikka muille jakaa. Toki yhtiö on paljon muutakin, mutta Kung Fu Panda -elokuvat ovat yksi yhtiön suurimmista brändeistä, joten ne ovat hyvin olennainen osa ns. Dreamworks -kaanonia. En haluaisi olla kauhean puolusteleva aina jokaisen Dreamworks-postauksen alussa, mutta minua vähän harmittaa että yhä nykyäänkin monet ajattelevat animaatiota yksittäisenä genrenä, ja kaikkia animaatioelokuvia toisiinsa verrattavina. Meille on ihan ilmiselvää, että James Bond -elokuvan ja Schindlerin Listan vertailussa ei ole mitään järkeä, koska ne edustavat kahta täysin eri tyyppistä elokuvaa. Mutta sitten vaikkapa Dreamworksin ja Ghibli-studion leffoja onkin ihan ok verrata toisiinsa, koska ne mukamas edustavat samaa genreä? Siis kamoon! Esimerkiksi Kung Fu Panda on ihan puhtaasti animoitu toimintaelokuva, ja sitä olisi melkein järkevämpää verrata näyteltyihin toimintaelokuviin kuin animaatioihin, joilla ei ole mitään yhteistä sen kanssa.

Mutta niin, asiaan. Ensimmäinen Kung Fu Panda -elokuva oli varsin tyypillinen kasvutarina siitä, kuinka sorsittu ja ylenkatsottu Po-panda osoittaa, että hänestä on rohkeaksi kung fu-soturiksi. Ei niin kovin yllättäen myös toinen pandaleffa on enemmän tai vähemmän tyypillinen kasvutarina. Vahva tai yllätyksellinen juoni ei ole olennaisin asia näissä elokuvissa - kuten käsittääkseni ei toimintaleffoissa noin yleensäkään - mutta käsikirjoitus on mielestäni ihan suhteellisen eheää. Juoneen ei jää ammottavia aukkoja eivätkä käsikirjoitusratkaisut tunnu mainittavan typeriltä tai huonosti perustelluilta, lukuun ottamatta yhtä pointtia johon tulen kirjoituksessa myöhemmin palaamaan. Pääasiallisesti juonen ideana on, että Lohikäärmesoturin arvonimeä kantava Po ja hänen toverinsa "Hurja Viisikko" lähtevät taistelemaan Gongmenin kaupunkia hallitsevaa Lordi Sheniä vastaan, joka on ilotulitusten avulla kehittänyt kung fuakin vahvemman aseen. Lordi Shenille on nuorempana ennustettu, että hänet kukistaisi mustavalkoinen soturi, eli siis panda. Tämän vuoksi Shen päätti suorittaa pandojen joukkomurhan ja tämän seurauksena vainoista selvinnyt Po päätyi vauvana hanhi-isänsä kasvatettavaksi.

Vauvan pako tyrannin vainoilta ja lopulta päätös palata kukistamaan hirmuvalta on tietysti länsimaisessa selkäytimessä oleva alluusio Mooses-tarinaan. Po ei alun perin muista menneisyydestään mitään, mutta Shenin kätyreiden käyttämä merkki antaa muistojen pikku hiljaa avautua hänen mielessään. Elokuva kuvaa Pon kohdalla varsin mielenkiintoisesti post-traumaattista oireyhtymää, jossa puolustusmekanismina lukkiutuneet muistot avautuvat ns. "triggerinä" toimivan asian myötä (Lordi Shenin punainen merkki tai sulka). Traumalla on Pohon lamauttava vaikutus, ja se muodostuukin elokuvassa hänen keskeiseksi heikkoudekseen. Käsiteltyään lähes kuolemaan johtaneen iskun seurauksena kammottavan muistonsa Po saavuttaa mielenrauhan ja pystyy palaamaan kohtaamaan Shenin ja tämän mahtavan aseen viimeistä kertaa.

Kummankin Kung Fu Panda -elokuvan toistuvana teemana on ollut Pon ja antagonistin toimiminen toistensa peilikuvina. Tämä oli selkeämpää ykkösosassa, mutta on läsnä myös kakkososassa, jossa sekä Po että Shen ovat menneisyytensä vankeja. Yksi pandaleffojen kiintoisimmista puolista on, että niiden pahishahmot ovat hyvin kehittyneitä ja heille on annettu menneisyys. Kung Fu Panda 2-elokuvakin alkaa Shenin tarinalla, ja hän keskustelee muiden hahmojen kanssa menneisyydestään useampaan otteeseen. Shenin pyrkimys psykologiseen sodankäyntiin - yritykset uskotella Polle että tämän vanhemmat eivät rakastaneet häntä - ovat kuitenkin mielestäni ylilyöntejä, koska miten Shen voi olla niin tietoinen Pon heikkouksista? Kohtauksella on kuitenkin temaattinen merkitys, sillä Shen itse kokee tulleensa vanhempiensa hylkäämäksi saatuaan karkoituksen.

Po kertoo ei-niin-yllättyneelle Tiikerittärelle olevansa adoptoitu

Omasta mielestäni Kung Fu Pandojen viehätys perustuu hyvin voimakkaasti Pon hahmoon itseensä. Hänhän on eräänlainen teräskuntoon treenatun actionsankarin antonyymi, juoksemista ja portaita inhoava, alituiseen ruokaa ajatteleva ja hieman yksinkertainenkin kung fu -mestari. Po toimii tarkoituksellisessa kontrastissa muihin hahmoihin, joka edelleen korostuu hänen puheessaan: Po on ainoa, joka haastelee lavealla puhekielellä ja viljelee slangilatteuksa, joista eniten toistuva lienee vanha kunnon "awesome". Pon reaktiot ja ilmeet muodostavat keskeisen osan sarjan huumorista, ja itseeni vitsit uppoavat. Koskaan ei voi arvata, miten Po suhtautuu seuraavaan haasteeseen!

Kummankin osan juoni on myös tiiviisti kietoutunut Pon ympärille, tässäkin elokuvassa Shen kantaa kaunaa nimenomaan Polle ja elokuva käsittelee juurikin hänen menneisyytensä ja minuutensa etsimistä. Ykkösosan nähtyään Hurjaa Viisikkoa ei oikeastaan osaa ajatella edes päähenkilöinä, vaikka edellisessä elokuvassa ryhmän johtaja Tiikeritär saikin jonkin verran kehitystä. Tiikeritär onkin ainoa ryhmän jäsen, jonka suhde Pohon saa jonkin verran ruutuaikaa (jäämme odottamaan, onko tässä uusi Dreamworksin lajirajat ylittävä pari), vaikkei hänen roolinsa muuten ole kovin suuri. Vaikka Viisikon kohteleminen lähinnä taustamateriaalina tuntuukin välillä ärsyttävältä, niin minusta on ollut ihan fiksu liike DW:ltä siirtää näiden hahmokehitys omaan animaatiosarjaansa. Näin elokuvat saadaan pidettyä Pon hahmon ympärillä.

Mielestäni Kung Fu Pandojen parasta antia on ehdottomasti hahmosuunnittelu ja animaatio. DW ei mielestäni aina ole ihan parhaillaan hahmosuunnittelussa (esimerkiksi Madagascar-elokuvien visuaalinen tyyli ei ole koskaan vedonnut minuun, ja monissa elokuvissa visuaalinen ilme ei ole kovin mieleenpainuva) mutta Kung Fu Pandojen tummansävyinen, aasialaisvaikutteinen miljöö on hieno. Lisäksi hyvin pitkälle antropomorfiset eläinhahmot ovat todella veikeitä olemalla karikatyyrisiä mutteivät kuitenkaan muovisia. Albiinoriikinkukko Lordi Shen on liikkeitä myöten ihan mahtava levitellessään välillä jättimäistä pyrstöään!

Kung Fu Pandat ovat hyvin toimintapainotteisia, suorastaan väkivaltaisia elokuvia. Mielikuvitukselliset kung fu -taistelut ovatkin animaation iloittelua, ja hahmojen vauhdissa voi olla vaikea pysyä mukana. Jokaisella hahmolla on oma tapansa liikkua, ja Hurjan Viisikon yhteistaistelu on todella viihdyttävää katsottavaa hauskoine yksityiskohtineen. Kaikilla taistelijoilla on omat erikoisominaisuutensa, joita he käyttävät hyödyksi. Po käyttää edukseen lihavaa ruumiinrakennettaan. Yksi Kung Fu Pandojen tärkeä piirre onkin, että Po kääntää edukseen ominaisuuden, jota useissa kulttuureissa pidetään osoituksena laiskuudesta ja epäatleettisuudesta, ja jonka takia hän joutuu itsekin kokemaan ennakkoluuloja. Pandaleffojen yksi pääajatus onkin, että ulkonäkö tai ihmisen tausta ei määritä sitä, kuka hän on tai mihin hän pystyy.

Kuten jo aikaisemmin sanoin, Kung Fu Panda 2 -elokuvan suurin ongelma on yllätyksetön ja hieman haparoiva käsikirjoitus. Tämä kaikki kulminoituu elokuvan aivan viimeisiin hetkiin, jossa matto vedetään lähes täysin katsojan jalkojen alta. Elokuvan juoni pyörii sen ympärillä, että Shen on eliminoinut maasta kaikki pandat, mukaan lukien Pon perheen (hän pitää myös Pon olemassaoloa lähes mahdottomana). Mutta aivan viime hetkillä, juuri kun Po on päässyt toteamasta että hänen adoptioisänsä herra Ping on hänen perheensä, siirrymmekin jonnekin hyvin kauas Pon asuinseudulta. Ja nyt meille selviääkin, että pandoja on kuin onkin yhä jäljellä, ja näemme myös Pon isän, joka toteaa vain että hänen poikansa on elossa! Siis mitä? Mistä Pon isä äkkiä keksi poikansa olevan elossa? Ja miten pandat säästyivät kun Shen niin selvästi antaa ymmärtää että hän tuhosi pandat? Tämä viime hetken "juonenkäänne" oli kyllä todella halpamainen veto Dreamworksilta, koska sillä ei ole muuta virkaa kuin kumota kaikki se informaatio jonka olemme saaneet elokuvassa ja jättää katsoja mietiskelemään tulevia osia. Tosi epäsiistiä, niin kuin Po sanoisi.

Kung Fu Panda 2:sessa on käsikirjoituksellisesti runsaasti viilattavaa, mutta yllätyksetöntä ja kaavamaista juonta kompensoi visuaalinen anti sekä aivan puhdas viihdyttävyys. Vaikka muiden hahmojen jättämistä marginaaliin voikin kritisoida, niin mielestäni on varsin viehättävää, kuinka elokuvasarja rakentuu niin voimakkaasti yhden - kieltämättä aika hurmaavan! - hahmon ympärille. Vaikka Kung Fu Pandoista nautinkin, niin toivon kyllä, ettei Dreamworksin toimitusjohtaja Katzenbergin kaavailut kuusiosaisesta elokuvasarjasta toteudu. Jotta pitkästä elokuvasarjasta saisi oikeasti toimivan, tarvitsisivat Po ja kumppanit enemmän tarinallista lihaa luidensa ympärille.

Kuva: disneyscreencaps.com

Ajatuksia: Artturi Joulu - Joulupukin poika (2011)

"Aina on aikaa rusetille!"

Jouluelokuvia tulee ja menee, mutta isoilta animaatioyhtiöiltä harvemmin tarjoillaan kokopitkää, täysin joulun ympärille rakennettua elokuvaa, varmaankin siksi että tietyn juhlapyhän ympärillä pyörivää leffaa on vaikea markkinoida muina aikoina. Viisi Legendaa-animaatiossa vilahtelee niin joulupukki kuin pääsiäispupukin, mutta juhlapyhät eivät ole olennaisia elokuvan miljöössä. Ainoa omaan mieleeni tuleva jokseenkin jouluelokuvaksi laskettava "isompi" animaatioleffa on Tim Burtonin ohjaama ja Disneyn omistaman Touchstone picturesin tuottama Painajainen ennen joulua. Toki erityisesti Dreamworks on julkaissut kaiken maailman jouluspesiaaleja, mutta ne ovat sitten asia erikseen.

Mutta niin, sitten on tämä Artturi Joulu. Se on elokuva, joka yhtaikaisesti kunnioittaa, parodioi ja uudelleenluo ikivanhaa anglosaksista joulupukkimyyttiä. Joulupukin rooli on elokuvassa isältä pojalle kulkeva ammatti, ja päähenkilö Artturi on elokuvassa joulupukin nuorempi poika, hermoheikko ja kömpelö teini jonka hommaa on joulupukin saamiin kirjeisiin vastaaminen. Elokuva alkaa kuvaukselle nykyaikaisesta joulusta, jossa ninjamaiset tontut ja pukki matkustavat avaruusalusta muistuttavalla häkkyrällä jakamaan lahjoja maailman lapsille. Artturin isoveli Steve koordinoi isänsä lahjanjakelua ja kuuntelee samalla naljailua isoisältään, jonka mielestä tekniikan käyttö lahjanjakelussa on turhanpäiväistä hifistelyä. Virheen seurauksena yksi lahja jää kuitenkin jakamatta, ja terhakka Artturi lähtee isoisänsä ja yhden tontun kanssa jakamaan tätä unohtunutta lahjaa.

Artturi Joulu on mielenkiintoisesti rakennettu elokuva. Vaikka pinnallisin puolin elokuvan peruskonflikti - lahjatta jäänyt lapsi - vaikuttaa kliseiseltä, sen ympärille kietoutuu hahmojen välisiä suhteita ravisteleva vyyhti. Artturi ihailee joulupukin virkaa hoitavaa isäänsä, ja pettyy kun tämä ei lähdekään jakamaan jäljelle jäänyttä lahjaa. Isoisänkin perimmäinen syy lähteä reissuun on hänen pyrkimyksensä todistaa, että oikea joulupukki kulkee reellä ja jakaa lahjat perinteiseen malliin, ja Steve-veljen mielestä joulu on niin tärkeä juttu, ettei silloin voi alkaa tunteilemaan yhden unohtuneen lapsen tähden. Itse joulupukki Malcom alkaa jo osoittaa työhönsä väsymistä, mutta ei halua vanhimman poikansa harmiksi vielä siirtyä eläkkeelle.

Hahmovetoisuus ja henkilöille annetut värikkäät personaallisuudet ovatkin elokuvan suola, ja se myös estää elokuvan lipsumisen liikaan sentimentaalisuuteen tai söpöstelyyn. Artturi Joulun perimmäinen kysymys näyttäisi melkein kietoutuvan sen kysymyksen ympärille, että mitä tarkoittaa olla joulupukki. Animaatioelokuvien piirissä en ole törmännyt toiseen leffaan, joka kyseenalaistaisi joulupukkiuden merkitystä samalla tavalla, esimerkiksi Viidessä Legendassa Joulupukki on myyttinen, muuttumaton hahmo, ja Artturi Joulun dynaaminen "joulupukkikuva" on raikas kontrasti ikoniseen ja yli-inhimilliseen joulupukkihahmoon. Artturin pukit ovat kunnianhimoisia, pikkumaisia, hajamielisiä, ajattelemattomia ja pelkureita. Ihan niin kuin tavalliset ihmiset.

Juonellisesti leffa pysyy varsin hyvin koossa. Unohtuneesta lahjasta syntyvä kriisi eskaloituu hieman naurettaviin mittoihin valtioiden hallitusten jahdatessa mystistä ufoa ja pohjoisnavan tonttujen panikoidessa ja julistaessa joulun peruutetuksi. Tämä vähän turhan suuret mitat saava draama ei kuitenkaan häiritse liiaksi juonenkulkua, joka kaikesta huolimatta pysyy hyvin kiedottuna peruskonfliktin ympärillä. Plussaa elokuva saa myös siitä, että se ohimennen erittelee useamman eri maan jouluperinteitä eikä jämähdä vain angloamerikkalaiseen kontekstiin. Kovin eksoottiseksi ei elokuvassa kuitenkaan mennä, ja Afrikkakin jää vain leijonien maaksi. Yksi hauska ja nokkela huomio leffassa muuten on, etteivät joulupukkidynastiaan kuuluvat Artturi ja Isopukki suuremmin tunne ulkopuolista maailmaa, koska he eivät erityisemmin liikuskele ihmisten parissa vapaa-aikanaan. Isopukki esimerkiksi hämmentyy siitä, kuinka maailma on muuttunut niiden vuosikymmenien aikana kun hän on ollut sivusta pukintehtävistä.

Artturi on päähenkilönä miellyttävä: kirkasotsainen ja suorastaan naiivi, mutta samalla helposti hermostuvaa sorttia. Hän ei ole yhtä monipuolinen kuin pukin tittelistä varsinaisesti nahistelevat perheenjäsenensä, ja hänen kokemansa hahmonkehityksensä on varsin tavanomaista, mutta silti Artturin vilpitön auttamisenhalu lämmittää omaa sydäntäni. Loppuratkaisu, jossa Artturi päätyy joulupukiksi, on kieltämättä vähän omituinen siinä mielessä, ettei hän missään vaiheessa osoita minkäänlaista halua toimia joulupukkina. Vaikka tosin hän itse elokuvassa toteaakin, että joulupukissa on loppujen lopuksi kyse myytistä eikä lopulta olekaan tärkeää millainen pukki on vaan se, että hän tekee työnsä eli tuo lahjoja lapsille.

Kiinnostava asia Artturi Joulusta on myös se, että se on britannialaisen Aardman Animationin ja Sonyn yhteistuotantoa. Eurooppalaisuus näkyy näyttelijävalinnoissa (kaikki hahmot haastelevat alkuperäisessä versiossa brittiaksenteilla) sekä hieman kieroontuneessa huumorissa, jonka tyyppistä ei yleensä kuule täysamerikkalaisessa animaatiossa (erityisesti mieleeni on jäänyt Isopukin toteamus siitä, että väärään aikaan heränneen lapsen saa unohtamaan pukin näkemisen kolautuksella ja viskillä). Aardmanhan on elokuvien saralla tehnyt aikaisemmin yhteistyötä DreamWorksin kanssa.

Itse tykkään elokuvasta oikein paljon, ja mielestäni se on aina yhtä viihdyttävä katsottava joulunalusaikaan. Parasta elokuvassa taitaa olla se, ettei jouluteeman kanssa mennä niitä kliseisimpiä polkuja vaan joulupukin olemukseem suhtaudutaan vakavasti ja pohdiskelevasti, mutta samalla leikittelevästi. Hahmojen pirskahtelevat persoonallisuudet pitävät elokuvan draaman kiinnostavana, jopa juonen melkein hajotessa käsiin loppumetreillä. Myös animaatio on siistiä ja nautittavaa, niin kuin Sonyn kaltaiselta isolta yhtiöltä tulevalta leffalta saa odottaakin. En itse pitäisi elokuvaa mahdottoman "jouluisena" mutta eihän se katselunautintoa syö pois!