Japanilaisen studio Ghiblin elokuvista on blogissa puhuttu aiemminkin, ja sanonpa nyt pari sanaa vähän aikaa sitten suomalaisiin teattereihin rantautuneesta "Prinsessa Kaguyan tarusta". Elokuva pohjautuu vanhasta japanilaiseen kansansatuun ja japanilaisesta kulttuurista kiinnostuneet ovat varmasti törmännet viittauksiin kyseisestä tarinasta, sillä niin olennainen osa se on paikallista perinnettä. Ohjaaja Isao Takahatan käsissä vanha tarina on siirtynyt valkokankaalle herkällä ja koskettavalla tavalla, ja on mukavaa että pääsemme elokuvaa ihailemaan meikäläisissäkin teattereissa.
Tarina alkaa siitä, kun bambunleikkaaja löytää hohtavasta bambunvarresta pienen tytön, jonka hän päättää vaimonsa kanssa kasvattaa omana lapsenaan. Epäinhimillisen hurjaa vauhtia kasvava tyttö viettää onnellisen lapsuuden vuoristokylässä, mutta isän löydettä bambunvarresta kultahippuja hän päättää, että taivaasta lähetetty tyttö ansaitsee prinsessan kohtelun pääkaupungissa. Prinsessa Kaguyaksi nimetty tyttö opettelee elämään ylhäisen naisen tavoin suuressa kartanossa, mutta hän kaipaa jatkuvasti kotiinsa vuorille. Hiljalleen Kaguya alkaa vaipua melankoliaan. Tilanne pahenee entisestään kun ylhäiset miehet tulevat pyytämään tytön kättä ja tämä torjuu heistä jokaisen, aiheuttaen näin mielipahaa isälleen joka uskoo avioliiton olevan tie tyttärensä onneen. Lopulta Kaguya muistaa olevansa kotoisin kuusta ja että hänen olisi sinne myös palattava. Kaguya toivoo kuitenkin voivansa jäädä, sillä hän on alkanut arvostamaan elämää maan päällä iloineen ja suruineen. Elokuva päättyy erittäin vaikuttavaan kohtaukseen, jossa itse Buddha saapuu airueineen hakemaan Kaguyaa, joka rukoilee saavansa jäädä vielä maan päälle perheensä luokse. Hänen hartioilleen asetetaan kuitenkin viitta, joka saa hänet unohtamaan maanpäälliset asiat.
Prinsessa Kaguyan taru on monilla tavoin erikoinen animaatioelokuva, jopa muiden Ghibli-tuotosten rinnalla. Elokuva on esimerkiksi animaatioksi pitkäkestoinen (2 tuntia 17 minuuttia) ja tarinankerronnaltaan hyvin verkkainen. Kaguyan vauva-aikaa ja lapsuutta kuvataan hyvä tovi, eikä tarinalla tunnu olevan missään vaiheessa kiire mihinkään. Katsojille paljastuu tieto Kaguyan kohtalosta vasta aivan elokuvan loppumetreillä, joka on kieltämättä kerronnallisesti erikoinen ratkaisu ja tulee katsojalle vähän yllätyksenä jos alkuperäisversio ei ole tuttu. Vaikka itse tunsin alkuperäisen tarinan vain hyvin hämärästi, niin jo ennen elokuvan puoliväliä tuli itselleni vahva tunne siitä, että elokuva ei tule loppumaan onnellisesti. Jotenkin elokuvaan upotettu surumielisyys on niin voimakasta, että sen ei voinut kuvitellakaan loppuvan jollain toisella tavalla.
Visuaaliselta ilmeeltään elokuva on myös miellyttävän omintakeinen. Itselleni tuli hyvin selkeälinjaisesta ulkoasusta mieleen sarjakuvataide, johon varmastikin vaikutti kalligrafiasta inspiraationsa saanut vivahteikas piirrosjälki. Akvarellitaustat luovat elokuvalle hyvin herkän ilmeen ja se sopiikin kauniiseen tarinaan kuin nenä naamaan. On todella ilahduttavaa törmätä vielä nykypäivänäkin elokuvaan, jossa käsintehty piirrostyö näkyy yhä edelleen todella selkeästi. On myös kiinnostavaa, kuinka tekniikoiden muutos kuvasta hahmojen mielialoja ja tunnetiloja. Myös muista Ghiblin elokuvista tutuksi tulleen Joe Hisashin säveltämä score tukee elokuvaa erinomaisesti.
Prinsessa Kaguyan taru on myös täyttä nannaa japanilaisesta historiasta ja kulttuurista kiinnostuneille. Elokuvan kuvaama myyttis-historiallinen Japani on länsimaiselle katsojalle kiehtova paikka. Erityisen jännää katsottavaa ovat kohdat, joissa Kaguya opettelee ylhäisönaisen tapoja. Hänen täytyy esimerkiksi nyppiä kulmakarvansa ja värjätä hampaansa mustaksi vastatakseen senaikaista kauneusihannetta! Itseäni on muissakin Ghiblin elokuvissa viehättänyt niiden tapa kuvata kotimaataan, ja Kaguya tarjoaa katsojalle uuden mielenkiintoisen ikkunan Japaniin ja sen kulttuuriin.
Kaunis taide, surullinen tarina ja yleinen kerronnan maailailevuus tekevät Prinsessa Kaguyan tarusta varsinaisen fiilistelyelokuvan. Joidenkin katsojien mielestä leffa on varmaan aika tylsä, eikä sitä selvästikään ole ihan nuorimmille pilteille suunnattukaan. Elokuvaan on myös saatu todella tyylikästä ja hienovaraista huumoria, joka ainakin itseäni miellytti kovin. Prinsessa Kaguyan taru tuntuu olevan jonkinlainen antiteesi valtavirta-animaatiolle, ja sen takia se tarjoaa erityisen mieleenpainuvan katsomiskokemuksen. Itselläni on aina ollut mieltymys katkeransuloisiin tarinoihin, ja varmasti se on yksi syy miksi tämä elokuva osui ja upposi. Vaikka rakastan CGI-tykitystä koko sydämestäni, niin kyllä tämä elokuva taas muistutti että kyllä niitä perinteisiäkin tekniikoita kaivataan...!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Studio Ghibli. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 2. marraskuuta 2014
perjantai 16. toukokuuta 2014
Ensisilmäyksellä: Tuuli nousee (2014)
Tämä blogi on pääasiallisesti suunnattu Hollywoodissa tehdyn animaation käsittelyyn, ja suurimmilta osin pysyttelenkin tässä linjassa. Nyt teen kuitenkin pienen poikkeuksen ja otan syyniin Studio Ghiblin uusimman Tuuli Nousee -elokuvan. En sanoisi lukeutuvani Ghiblin tai sen kärkinimen eli Hayao Miyazakin fanikuntaan. Kyse ei ole siitä, ettenkö arvostaisi studion tuotantoa: mielestäni Miyazaki ja hänen studionsa ovat ansainneet kyllä kaikki kehut joita olen kuullut. Pikemminkin elokuvien tyyli ei ole vedonnut omaan, pinttyneen "länsimaiseen" makuuni. Tuuli Nousee onnistui kuitenkin herättämään oman kiinnostukseni, ja se onkin ensimmäinen Ghiblin elokuva jonka olen nähnyt teatterissa.
Syy mielenkiintooni on se, että elokuva kertoo toisen maailmansodan ajasta Japanissa. Minua kiinnostaa kovasti tämä aika, ja lisäksi edellisissä näkemissäni Miyazakin elokuvissa olen pitänyt erityisesti Naapurini Totoron tavasta kuvata Japanin maaseutua. Lisäksi elokuvan taustalla kytevä problematiikka on suorastaan herkullinen: miten pasifistiksi tunnustautunut Miyazaki voi kuvata hävittäjälentokoneiden suunnittelijaa uskottavasti?
Miyazaki on julistanut Tuuli nousee -elokuvan viimeiseksi ohjaustyökseen, ja näkee kyllä ettei ohjaaja halua poistua näyttämöltä koruttomasti: Tuuli nousee on todella kunnianhimoinen elokuva. Elokuvan on tarkoitus olla elämänkerta Jiro Horikoshista, joka alkaa piirtää Mitsubishi-yhtiön palveluksessa hävittäjäkoneita Japanin sotavoimille. Elokuva kiteytyy Zero-hävittäjän suunnittelun ympärille aina yliopiston ruokalassa syödyistä makrillinruodoista lähtien. Samalla kuvataan Jiron elämää köyhässä, sodan partaalla olevassa valtiossa ja hänen suhdettaan tulevaan vaimoonsa Nahokoon, joka on hyvin sairas. Elokuvan kerronta häilyy unen ja todellisuuden rajamailla. Kikkaa on käytetty kiinnostavasti: unijaksot eivät eroa tyylillisesti muista jaksoista mitenkään, mutta niissä tehdään sinänsä mahdottomia asioita ja mukana pyörii italialainen lentokonesuunnittelija Caproni, joka toimii Jiron inspiraationa. Unijaksot toimivat elokuvassa eivätkä jää hämmentämään katsojaa liikaa, ja ne ovat hyvä tapa kertoa Jiron ajatuksista ja mielenmaisemasta.
Yksi Studio Ghiblin elokuvia yhdistävä ominaisuus on, että niistä yleensä puuttuu mustavalkoinen jako hyvään ja pahaan. Tämä linja jatkuu myös Tuuli Nousee -elokuvassa. Sotaa kuvataan elokuvassa neutraalisti, paikoin suorastaan varovasti. Se on faktuaalinen tosiasia, ei jotain mistä iloitaan tai surraan. Vasta aivan loppukohtauksessa nähdään sodan tuhoama kaupunki, ja Jiro toteaa, ettei yksikään hänen lentokoneistaan palannut. Tämä on ratkaisu millä Miyazaki on kohdannut sodan problematiikan, ja vaikka sen takia elokuvaa on Japanissa syytetty sekä nationalismin että pasifismin puutteesta, on ohjaaja mielestäni onnistunut tehtävässään erinomaisesti.
Visuaalisesti Tuuli Nousee on ehtaa Ghibliä: kaunista ja sulavaa piirrettyä animaatiota, jollaista toivoisi tulevan länsimaistakin enemmän. Hahmosuunnittelu on kiinnostavaa, ja dramatiikka syntyy pienillä eleillä. Myös musiikki on todella miellyttävää kuunneltavaa. Katsoin elokuvan japaniksi, ja vaikka ääninäyttely on suurilta osin eheää työtä, jäi minua hieman ärsyttämään että saksalaisen Castorpin rooliin oli valittu amerikkalainen ääninäyttelijä. Häntä näyttelevä Stephen Alpert on työskennellyt Ghiblille, mutta ei ole ammatiltaan näyttelijä. Alpertin "amerikanjapani" sopii hahmolle hyvin, mutta hänen saksan ääntämyksensä on hieman rujoa kuultavaa... Keskiverto japanilaiskatsojaa tämä ei tietenkään haittaa ja rooli oli todennäköisesti kunnianosoitus vanhalle työkaverille, mutta itse olisin halunnut kuulla roolissa natiivin saksanpuhujan.
Animaatioelokuvaksi Tuuli Nousee on varsin raskas katsottava: se kestää kokonaiset kaksi tuntia, joka on animaatioelokuvaksi poikkeuksellisen pitkä. Lisäksi se kuvaa pitkää ajanjaksoa, luultavasti noin kahtakymmentä vuotta. Tässä tuleekin ehkä elokuvan suurimmat puutteet: siihen on yritetty mahduttaa niin paljon että katsoja alkaa jo kyseenalaistamaan joidenkin osien merkitystä kokonaisuuden kannalta. Esimerkkinä osa, jossa Jiro menee Saksaan: annetaan ymmärtää että tällä osiolla on jokin iso merkitys Jiron elämässä, mutta tämä merkitys jää ainakin itselleni vähän hämäräksi. Pääasiallisesti elokuvan kokonaisuus pysyy kuitenkin hyvin kasassa, ja kiintopisteiden ollessa hävittäjässä ja Nahokossa ei lopputulos jää liian levottomaksi.
Kaiken kaikkeaan Tuuli Nousee on todella hieno elokuva ja loistava lopetus Miyazakin kunniakkaalle uralle. Elokuvassa riittää pureskeltavaa pitkäksikin ajaksi ja Miyazakin tapa lähestyä asioita on aina yhtä kiehtova. Lopuksi minun on kuitenkin ihan pakko ottaa kantaa yhteen asiaan: Tuuli Nouseehan oli ehdolla Oscar-gaalassa ja monet pitivät sitä ehdokkaista ainoana vakavasti otettavana vastustajana Disneyn Frozenille. Kun palkinto sitten lopulta päätyi Disneylle, olivat jotkut Miyazakin fanit ymmärrettävästi pettyneitä. Se, mikä itseäni kuitenkin ärsyttää, on että jotkut Tuuli Nouseen voittoa puoltaneet perustelivat Frozenin voittoa jotenkin todella epäkypsästi, sellaisilla argumenteilla kuten "amerikkalaiset eivät voi ymmärtää niin hienoa elokuvaa kuin Tuuli Nousee" tai "Tuuli Nousee olisi voittanut jos äänestäjät olisivat edes katsoneet elokuvan." Hei haloo! Olen kyllä tietoinen gaalan aikana esiin nousseesta kohusta, jonka mukaan jotkut akatemian jäsenet eivät arvosta animaatiota kovinkaan paljoa ja sanoivat etteivät olleet katsoneet kategorian elokuvia. Kuitenkin, siinä lähteessä minkä itse luin, näin vastanneet sanoivat myös, etteivät he virallisesti äänestäneet ketään. Lisäksi haluaisin muistuttaa, että Miyazaki voitti animaatio-Oscarin jo vuonna 2002 (kun taas Disney voitti sen ensimmäisen kerran vasta nyt). Muutenkin on ihan tunnettu juttu, että Oscarit ovat pääasiallisesti Hollywood-elokuvien palkintojuhla, ja siksi amerikkalaiset elokuvat yleensä jyräävät. Mutta mitä sitten? Kyseessä on vain palkinto, ei se mittaa elokuvan arvoa. Eikä erilaisia mielipiteitä tarvitse perustella sillä, että äänestäjät nyt eivät vain tajua mistään mitään.

![]() |
| Kaikki alkaa kalanruodoista. |

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)