sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Ensisilmäyksellä: Make Mine Music (1946)

Vaikka minulta on toistaiseksi jäänyt näkemättä useita Disneyn klassikoita, suurin aukko Disney-sivistyksessä sijaitsee tällä hetkellä toisen maailmansodan aikoihin tuotetuissa filmeissä. Näille kaikille tyypillistä se, että ne koostettiin lyhyemmistä, usein toisiinsa liittymättömistä pätkistä. Maailmansota veroitti paljon Waltin studion voimavaroja, ja tämän takia paukkuja ei riittänyt Disneyltä yhteen kokopitkään elokuvaan melkein vuosikymmeneen. Lyhärien ansiosta studio kuitenkijn pysyi pystyssä vaikeana sota-aikana.

Ei ole yllätys, miksi nimi "Make Mine Music" ei sano mitään tavalliselle tallaajalle. En tiedä milloin elokuva on julkaistu ensimmäisen kerran Suomessa kokonaisuudessaan, luulisin että DVD:tä ennen ei kertaakaan. Ei sillä, että oman aikansa suosittujen jenkkiartistien musiikkiesityksistä koostettu kimara puhuttelisi paljonkaan katsojaa, joka katsoo elokuvaa aivan toisenlaisesra näkökulmasta kuin 40-luvun amerikkalainen. Tämä on myös syy siihen, miksi Make Mine Music ei mielestäni yksinkertaisesti kestä aikaa. Tämän päivän katsojalle se tuntuu armottoman anakronistiselta.

Koska Make Mine Musicin osioita ei yhdistä narratiivisesti oikeastaan mikään, ei niitä kannata yrittääkään käsitellä kokonaisuutena. Häiritsevää on omasta mielestäni myös se, että pätkät ovat tyyliltään hyvinkin erilaisia ja -tasoisia, joka tekee kokonaisuudesta entistäkin sekavamman. Karkeasti sanottuna oka toinen pätkä näyttäisi olevan Disneyn perinteisiä lyhäreitä muistuttava hupailupätkä, ja sitten niitä seuraa yleensä enemmän "taiteellisuuteen" pyrkivä kokonaisuus. Omasta mielestäni Make Mine Music ei toimi yhtenäisenä elokuvana, joten lienee kai järkevämpi käsitellä lyhyempiä pätkiä omina kokonaisuuksinaan.

The Martins and the Coys: Tämä on poistettu jenkki-DVD:stä liian väkivaltaisena, mutta (onneksi?) me pääsemme sen katselemaan. Jutun juoni näyttäisikin perustuvan Martinin ja Coyn perheiden tappeluihin, jossa lopulta jää henkiin vain kaksi henkilöä. Pätkä on aika mitäänsanomaton: tanssikohtaus on suunnilleen yhtä pitkä kuin muu klippikin vaikka se ei vie juonta ollenkaan eteenpäin. Koko juttu päättyy kuvaukseen perheväkivallasta. Huh-huh. Pitäiskö tälle oikeasti nauraa? Omaan huumorintajuuni tämä ei vain iskenyt ollenkaan, biisikään ei jäänyt mieleen millään tavalla.

Blue Bayou: Erottuu visuaalisuudellaan muista pätkistä, ja sille on ihan looginen syykin: tämän piti aluksi tulla osaksi Fantasiaa. Miellyttävän animaation vuoksi kiva katsella, taustalla esitetty laulukaan ei ole lainkaan hassumpi vaikkei animaatiota ollut aluksi tarkoitettu kyseisen kappaleen kanssa esitettäväksi.

All the Cats Join In: Ihan kamala :D Pätkästä on tehty korostetun sarjakuvamainen, joka on omalla tavallaan ihan freesiä, mutta Disneyn tyypilliseen piirostapaan tottuneena taustaton ja yksinkertainen tyyli näyttää aika karulta. Kokonaisuudeltaan musiikkivideomainen teinivideo, jossa ei tunnu olevan mitään mieltä. Kohta, jossa tyttö ei pääse tanssimaan ennen kuin hänet on piiretty hoikemmaksi tuntuu yököttävältä nykykatsojasta.

Without You
: Wannabe-taiteellinen pätkä, jossa näkyy omaan silmään ihanan Mary Blairin vaikutus. Animaatiota ei tässä ole nimeksikään, koko homma näyttäisi olevan luonnosvaiheeseen jäänyt. Ihan turha, mutta palvelee sentään ptäkään kuuluvaa musiikkia ihan siedettävästi.

Vaikeaa tämä baseball

Casey and the Bat: Ensimmäinen osio, johon pääsin oikeasti vähän "mukaan". Tässä jakson pohjana on runo, joka kertoo ihan hauskan tarinan baseball-joukkueesta ja liian omahyväisestä tähtipelaajasta. Animaatio on tässäkin lyhäri-tasoa, mutta palvelee tarinaa mielestäni varsin mallikkaasti. Ainakin edellisiin verrattuna onnistunut kokonaisuus. Hahmojen toki odottaisi olevan vähän persoonallisemman näköisiä.

Two Silhouettes: Siis animaation päätähdiksi nousevat siluetteina liikkuvat balettitanssijat. Ei vain toimi, jos multa kysytään. Animaatio on rakennettu näiden hahmojen ympärille. Alussa ja lopussa ilmestyvä portti ihan hieno, mutta muuten tanssijoiden ja animaation kontrasti on liian häiritsevä. Laulusta en muista yhtikäs mitään.

Peter and the Wolf: Näkee kyllä että kylmä sota ei ole vielä elokuvan tekovaiheilla alkanut: tämä lyhäri sijoittuu Venäjälle ja vielä ihan myönteisessä mielessä. Tässä onkin jo aineksia hyvään tarinaan: animaatio rullaa mielestäni ihan hyvin, mukana on ihan kiinnostavan näköisiä hahmoja ja jaksossa on juonta ja draamaakin. Vaan kertoja pilaa melkeinpä kaiken. Aluksi hän selittää ihan kädestä pitäen, kuinka eri soittimet edustavat eri henkilöitä. Eikä siinä vielä kaikki: kertoja horisee kaikenlaista turhanpäiväistä ja itsestäänselvää, eikä hänen sanomisistaan ole mitään hyötyä. Tekisi mieli tintata kuonoon koko ukkoa. Ja uskomatonta, että Disney on saanut ympättyä vanhan kunnon valekuolema-tropen tähänkin juttuun.

After You've Gone
: Liikuskelevien soittimien... liikuskelu ei tunnu kovin mielekkäältä. Ihan hyvin toteutettu pätkä, vaikka ei onnistu pitämään omaa mielenkiintoani yllä. Animaatio on jälleen lyhärimäistä.

Johnnie Fedora and Alice Bluebonnet: Tässä on sitä tarinaakin, huraa! Laulu oli itseasiassa tosi hyvä, ja pidin mukaan piirretystä hattujen rakkaustarinasta. Tästä tuli ihan elävästi mieleen "Monsterit Yliopisto"-elokuvan alussa esitetty tarina kahdesta sateenvarjosta, tosin tässä esineiden antropomorfisuus on viety vielä hieman pidemmälle. Animaatio miellytti itseäni, perus-Disneymäisen näköistä mutta itselleni mukavampaa katsoa kuin enemmän "kokeellisten" pätkien. Ehkäpä suosikkini elokuvan jaksoista.

The Whale Who Wanted to Sing at the Met: Kiinnostava tarina oopperalaulajaksi haluavasta valaasta, tematiikasta tulee mieleen Pixarin Rottatouille, kummatkin tarinoita väärinymmäretystä eläinnerosta. Willie-valaan tarina sattuu päättymään astetta ikävämmin. Mielenkiintoinen pätkä, hauskaa on myös se, että kertoja (joka ei ole yhtä ärsyttävä kuin Peter and the Wolfissa) korostaa antagonistin olevan erehtynyt, enemmän kuin paha. Animaatio on mielestäni elokuvan pätkistä paras. Pidin myös siitä, että tässä esitetty musiikki oli oikeasti osa animaation kertomaa tarinaa.

--

Summa summarum voisin sanoa, että en ymmärrä tätä elokuvaa. Se on monilta osin liian aikansa elänyt, ja toisaalta sijainti muiden Disneyn klassikoiden joukossa tekee siitä entistä vaikeammin lähestyttävän. Toisaalta muiden saman aikakauden elokuvien katselu voisi avata Make Mine Musicia enemmän. Elokuva paranee loppua kohden, ja tarinalliset jaksot ovat jo ihan viihdyttävää katseltavaa. Silti lyhäripätkät eivät aiheuta samanlaista thrilliä kuin kokopitkät elokuvat. Sanoisin, että Make Mine Music on katsottava lyhärikokoelmana, mutta kokopitkien elokuvien rinnalla se kalpenee aika lailla.

2 kommenttia:

  1. Minullakin on vähän aukkoja Disney-sivistyksessä varsinkin 40-luvun osalta. Päätin viime kuussa, että katson ne viimein tänä vuonna läpi ja katsoinkin juuri Make Mine Musicin ensimmäistä kertaa. Olen samoilla linjoilla kanssasi, tämä "klassikko" ei ole kestänyt aikaa ja se tuntui näin nykykatsojan näkökulmasta aika tylsältä.

    Parista lyhäristä heräsi jotain ajatuksia, muut olivat minulle aika yhdentekeviä. Peter-lyhärissä ehdin jo innostua epä-Disneymäisen kuoleman takia, mutta niinpä vaan iloni vähän erikoisemmasta juonikuviosta osoittautui ennenaikaiseksi. Viimeinen pätkä taas oli eniten minunkin mieleeni, se kuulosti jostain syystä parhaalta korviini. Pitäisiköhän sitä tutustua oopperaan enemmänkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, tuo 40-luku on varmasti tosi monille Disneystä kiinnostuneellekin sellanen tuntematon alue ja paljolti historian jalkoihin jäänyt. Valitettavasti Mace Mine Music ei hirveästi lisää innostusta katsoa niitä muita...

      Willie-tarina oli kyllä mielestäni jo aika hyvin toteutettu, draaman kaareltaan ehkä vähän omituinen mutta ihan koskettava kaikin puolin. Musiikki toimi lyhärissä hyvin, ja mielestäni oli kyllä hauska että populaarimusiikin ohella mukaan oli valittu myös oopperaa!

      Poista