Ensisilmäyksellä: WALL-E (2008)

"Kuka olet?"

Aloittaessani katsomaan Pixarin vuonna 2008 tekemää animaatioelokuvaa WALL-E mieleeni heräsi alkajaisiksi kysymys: voiko WALL-E:n kaltainen robotti kokea hahmokehitystä? Elokuva vastaa kysymykseeni huomattavan ripeään: kyllä voi, ainakin teoriassa. Mutta tarvitseeko WALL-E hahmokehitystä elokuvansa kontekstissa? Ehkä ei sittenkään. Hahmokehitystä toki tapahtuu elokuvan aikana, mutta ei suoranaisesti nimikkohenkilölle itselleen.

WALL-E on yksinkertaisuudessaan tarina roskankerääjärobotista, joka tapaa toisen robotin, ja tästä alkaa seikkailu. Ihastuin elokuvassa suunnattomasti siihen tapaan, jolla Pixar oli tehnyt robottihahmoista yht'aikaa robottimaisia ja inhimillisiä. Sekä WALL-E:stä että EVA-robotista tulee esille heidän omat personaansa, mutta se on oivaltavasti välitetty katsojille hahmojen toilalujen varassa ilman, että hahmot vaatisivat sille varsinaisesti erityisempää dialogia. Vaikka EVA puhuukin elokuvassa jokuisen sanan ja lauseen, tulee robotin temperamenttinen persoona enemmän esiin hahmon tavasta reagoida asioihin ja muihin hahmoihin.

Puhumattomaksi robotiksi WALL-E on äärimmäisen sympattinen tapaus

Muutenkin dialogin puute tekee WALL-E:sta elokuvana kiinnostavan. Taustamusiikki  nousee entistä merkittävämpään asemaan  ja sen narratiivisuutta on ilo kuunnella. Samoin animaatioon ja taustoihin ehtii keskittyä jo ensimmäisellä katselukerralla, kun dialogin kulkua ei tarvitse prosessoida samalla tavalla. Dystopiseen maahan, avaruuteen ja avaruusaluksille sijoittuva elokuva on visuaalisesti typerryttävän upea. WALL-E on Pixarilta selvästikin riski, sillä se ei ole mikään yleisöjä kosiskeleva filmi, vaan ohjaaja Statonilla on selvästi ollut vahva oma visionsa, jota hän on lähtenyt toteuttamaan. Onneksi elokuva löysi yleisönsa eikä siitä tullut omituista taideviritelmää Pixarin menestysleffojen sarjassa, vaikka toki edelleen sen synkkä ja vähän kieroutunutkin maailma saattaa tuntua joistakin Pixar-faneista luotaantyöntävältä.

Vaikka WALL-E pääseekin juonellisesti elokuvan loppupuolella vauhtiin ja alun runollisuus väistyy juonenkulun tieltä, jää se silti eräänlaiseksi oudoksi linnuksi tietokoneanimaation saralla. Seuraavana vuonna seurannut UP - kohti korkeuksia sisältää myöskin valtavirta-animaatiolle vieraita elementtejä, muttei jätä samalla tavalla sanattomaksi kuin WALL-E. Tämä elokuva on myös mahtava esimerkki siitä, kuinka elokuvalle saadaan aikaan voimakas yhteiskunnallinen sanoma ilman osoittelua tai tuputusta.

WALL-E on hieno elokuva, joka osoittaa, että yksinkertaisistakin elementeistä voidaan rakentaa jotain puhuttelevaa. Animaatioelokuvista puhuttaessa sellaiset näkökulmat kuten hahmokehitys, juonenkulun sujuvuus ja eheys nousevat tärkeiksi seikoiksi. WALL-E tietyllä tavalla kyseenalaistaa tällaisen ajattelutavan: eikö elokuva voi olla vakuuttava, vaikka sen hahmot eivät merkittävästi muutu elokuvan aikana tai jos sen perusristiriita on jotain niin yksinkertaista kuin kahden robotin rakkaustarina? Sen isommat teemat on kiedottu onnistuneesti juurikin tämän ristiriidan ympärille. WALL-E taitaakin kertoa meille ihan useammalla tasolla, että pieni voi olla myös suurta.