Disney-kuukausi, päivät 30 & 31: Miten Disney on vaikuttanut elämääsi & Suosikkilopetuksesi

 Maaliskuussa vietetään täällä Tuulen Väreissä Disney-kuukautta haasteen merkeissä. Eli kuukauden jokaisena päivänä tulee lyhyehkö postaus haasteen esittelemän teeman merkeissä. Tänään puhutaan siitä, miten Disney on vaikuttanut elämääni sekä suosikkilopetuksestani.

30: Miten Disney on vaikuttanut elämääsi?

Kuten varmaan monella ikäiselläni, Disneyn elokuvat kuuluivat omalla kohdallani kiinteänä osana lapsuuteen. Ollessani pieni 101 Dalmatialaista oli kovin leffa ikinä, ja olenkin jo kertonut että Hiidenpata jätti ikuiset traumat mieleeni. Meillä oli kotona myös paljon Disney-aiheista tavaraa, figuureja, pehmoleluja ja astioita. Pelasimme myös pikkuveljen kanssa Disney-aiheisia tietokonepelejä. Kuuluimme Disney-aiheiseen Lasten omaan kirjakerhoon, ja meillä oli lukuisia kerhosta hankittuja kirjoja. Rehellisesti sanottuna minun olisi vaikea kuvitella lapsuuttani ilman Disneyn hahmoja ja elokuvia, vaikka itse asiassa varsinaisia klassikoita meillä ei ollutkaan kovin montaa. Lapsena tutuimmaksi tulivat perinteiset prinsessaelokuvat, eli Lumikki, Tuhkimo ja Ruusunen, sekä Aristokatit ja Topi ja Tessu. 90-luvun klassikoista meillä oli ainoastaan Leijonakuningas ja Bernand ja Bianca Australiassa.

Disney ei ole myöskään koskaan tainnut edes kunnolla poistua elämästäni. Kun elokuvien katselu jäi teini-ikäisenä vähän vähemmälle, niin tapasin tuijotella Disney Channelin ohjelmia, ja myöhemmin lukiossa aktiivinen animaatioelokuvaharrastus palasi taas. En tietenkään ole aina ollut järkevä, esimerkiksi muutama vuosi sitte minulle avautui mahdollisuus käydä Pariisin Disneylandissa enkä mokoma mennyt!

Mutta se merkitys elämässäni? Enpä oikeastaan tiedä. Ensimmäinen asia, mihin sanoisin Disneyn itsessäni vaikuttaneen, on estetiikantaju. Arvostan suunnattomasti länsimaista animaatiota ja Disney on antanut tälle kasvot. Lisäksi olen viettänyt Disneyn kanssa monta mukavaa hetkeä, itseasiassa kiinnostus animaatioon on asia joka yhdistää minut erääseen ystävääni, jonka kanssa olemme muuten aika erilaisia. Se on myös puheenaihe, joka harvoin jättää ihmisiä kylmäksi: me kun kuitenkin olemme Disney-sukupolvi. Ehkä voisin myös kliseisesti sanoa, että Disney on myös valanut uskoa unelmiin.

Jos minulle ikinä siunaantuu lapsia, niin haluan ehdottomasti tarjota lapsilleni myös mahdollisuuden kasvaa yhdessä Disneyn kanssa. Ehkä siinä on lopulta Disneyn suurin merkitys: se onnistuu tarjoamaan tuttua taikaa yhä uusille sukupolville.

31: Suosikkilopetukseksi

Loppuun vielä vähän juttua lopetuksista. Kerrottakoon tähän vielä sellainen asia itsestäni, että minulla on fiksaatio katkeransuloisiin lopetuksiin. Kirjoitan paljon omiakin tarinoita ja niillekin on tyypillistä päättyä haikeuteen ja suruun. Vaikka onnellinen loppu on yksi Disneyn tavaramerkeistä enkä ollenkaan soisi heidän luopuvan tästä perinteestä, niin sanoisin silti että haikeat lopetukset ovat eniten mieleeni.

Ehkä eniten minuun vetoaa Topin ja Tessun lopetus. Elokuva on muutenkin höystetty kiinnostavalla draamallaa. ja lopetus kruunaa mielestäni kaiken. Lopussahan Topi joutuu karhun ahdistelemaksi, ja Tessu ja Aatu Remunen pelastavat hänet. Aatu kuitenkin tähtää aseensa Topiin, mutta Tessu asettuu puolustamaan häntä, vanhan ystävyyden merkiksi. Tämän jälkeen ystävysten tiet eroavat lopullisesti, kuten katsoja hyvin ymmärtää vaikka sitä ei ääneen sanota. Loppu ei suoranaisesti ole onneton, sillä sekä Topi ja Tessu ovat löytäneet omat paikkansa elämässään, mutta haikeutta siinä on vaikka muille jakaa. Tarinalla tuntuu olevan syvällinen opetuskin: vaikka elämä olisi johdatellut ystävykset erilleen, niin silti toista voi yhä kunnioittaa ja hyviä muistoja vaalia.

Disney-kuukausi, päivä 29: Hetki, jonka haluaisit kokea itse

 Maaliskuussa vietetään täällä Tuulen Väreissä Disney-kuukautta haasteen merkeissä. Eli kuukauden jokaisena päivänä tulee lyhyehkö postaus haasteen esittelemän teeman merkeissä. Tänään puhutaan hetkestä, jonka haluaisin kokea itse. 

Chilliä.

Onpas vaikea kysymys :D Olen niin simppeli tyyppi etteivät Disney-sankarien hurjat seikkailut olisi kyllä omaan makuuni ollenkaan. Itse tykkään enemmän kelliä ja elää mukavaa elämää ilman suurempia huolia, henkiä salpaavien jännitysmomenttejen sijasta. Haluan tuntea itseni hyväksytyksi ja haluan tehdä hyvää muille. Ehkäpä minulle sopivin hetki olisi Viidakkokirjan "Karhun elämää" -laulu jossa Baloo esittelee Mowglille oman elämänsä mukavuutta :D Koko jutun pointtihan on, että Baloon elämä on niin rentoa, ettei sitä muuta edes voikaan kaivata. Baloon flegmaattisuus ja velvotteiden välttely ei ehkä ole aivan ominta minua, mutta voi että jos tuolla tavoin saisi elämäänsä elää! Olisi ainakin kiva tietää, miltä sellainen täydellinen huolettomuus tuntuu.

Disney-kuukausi, päivä 28: Pidätkö enemmän perinteisestä animaatiosta vai Pixarista?

Maaliskuussa vietetään täällä Tuulen Väreissä Disney-kuukautta haasteen merkeissä. Eli kuukauden jokaisena päivänä tulee lyhyehkö postaus haasteen esittelemän teeman merkeissä. Tänään puhutaan siitä, pidänkö enemmän 2D-animaatiosta vai Pixarista. 

En tiedä kuka tämän kysymyksen on keksinyt, mutta kovin fiksu se ei ole :D Siis siinä mielessä, että Disney on jo yli 10 vuoden ajan tehnyt tietokoneanimaatiota, eli CGI ei ole edes Disney-yhtiön mittakaavassa vain Pixarin heiniä. Vai tarkoittaako kysyjä eroa Pixarin ja Disneyn elokuvien välillä, jotka ovat tyylillisesti varsin erilaisia? Kysymyksessä tehty jako on varsin omituinen.

Oli haasteen tekijän kysymys kumpi näistä kahdesta tahansa, mielestäni siihen vastaaminen ei ole helppoa. Esimerkiksi yhtiöinä Disneyn ja Pixarin vertailu ei ole mielestäni järkevää, koska kummatkin pyrkivät yleensä tyylillään varsin erilaiseen lopputulokseen, vaikka toki pientä astumista toisen tontille onkin tapahtunut. Pixarin tyyli on luovempaa ja kokeilevampaa, Disneyllä taas "perinteiden taakka" painaa enemmän ja yhtiö päätyy hieman konservatiivisempiin lopputuloksiin. Disneyn elokuvat vetoavat minuun yleensä enemmän, mutta pidän kovasti Pixarin tavasta luoda vahvoja ja toimivia tarinankaaria elokuviinsa.

Jos sitten mietimme vedenjakoa CGI-aniimation ja 2D-animaation välillä, olen sitä mieltä että kummallakin on puolensa. CGI:llä pystytään luomaan maisemia ja yksityiskohtia, joita 2D-elokuvissa olisi aivan liian kallista luoda. Esimerkiksi WALL-E:n avaruusmaisemat tai Frozenin luminen maailma menettäisivät paljon, jos sama yritettäisiin toisintaa 2D-tekniikalla. Toisaalta 2D-tekniikassa on ehdottomasti oma viehätyksensä ja toivon ettei Disney ole siitä jälleen kerran luopumassa! Erityisesti ennen 90-lukua tehdyissä piirretyissä on ihastuttavan nostalginen fiilis, joka henkii animaation tyylistä. CGI:ssä joskus voi alkaa tuntua, että efekteillä kikkaillaan liikaa, kun taas tietty "maanläheisyys" on pakko pitää mielessä 2D-animaatiota tehdessä. En kuitenkaan kuulu niihin, joista perinteinen animaatio on auttamattomasti CGI-tekniikkaa parempaa, vaan kummassakin voidaan onnistua ja mennä pieleen. Jos mietin omia suosikkianimaatioitani, kumpikin tyylilaji on selvästi edustettuna. En siis nosta yhtä toisen edelle, vaan kehotan Disneytä ja muitakin animaatioyhtiöitä: tehkää monenlaisia ja rohkeasti kokeilevia elokuvia!

Disney-kuukausi, päivä 27: Hahmo, joka muistuttaa eniten itseäsi

 Maaliskuussa vietetään täällä Tuulen Väreissä Disney-kuukautta haasteen merkeissä. Eli kuukauden jokaisena päivänä tulee lyhyehkö postaus haasteen esittelemän teeman merkeissä. Tänään puhutaan hahmosta, joka muistuttaa eniten itseäni. 

Suosikkisankaritar-päivänä puhuinkin jo Tarzan-elokuvan Janesta, jossa on mielestäni jonkin verran yhteistä omaan personaani. Onkin tietysti niin, että tuskin ihan täysin itseään muistuttavaa hahmoa on olemassakaan, me ihmisethän olemme niin monimutkaisia. Mutta omalla kohdallani varsinkin jotkut kohtaukset ovat sellaisia, joissa hahmon tuntemuksiin voi hyvin elävästi samaistua.

Ehkä vahvin tällainen samaistumiskokemus minulle tuli Notre Damen Kellonsoittajan kohtauksessa, jossa Quasimodo tajuaa, että Esmeralda on rakastunut Phoebukseen. Hänen pettymyksensä ja katkeruutensa on hyvin aidonmukaista, ei melodramaattista tai yliampuvaa vaan julman musertavaa. Quasimodossa koen eniten samankaltaisuutta siihen uskomukseen, etteivät asiat voi kääntyä paremmaksi vaan ihmisen on totuttava siihen osaan mikä hänelle on annettu. Kun Quasimodo alkaa kerran uskomaan että hänelläkin voisi olla rakkausonnea, hänet pudotetaan pilvilinnoista aika äkkiä. Harva Disneyn elokuva kuvaa tosielämän raadollisuutta tällä tavalla, ja se tekee tästä kohtauksesta merkittävän ja Quasimodosta helposti samaistuttavan.

Toinen hahmo jonka koen muistuttavan hieman itseäni on Nalle Puhin Ihaa. Ihaan koko olemassaolo on tietynlaisen melankolisuuden sävyttämä, onhan hän pesunkestävä pessimisti. Vaikka itsekin toivoisin olevani iloa levittämä ja positiivinen persoona, niin usein löydän itseni huolehtimasta ja murehtimasta ties mistäkin asiasta. Lisäksi koen omakseni jonkinlaisen tietyn surumielisyyden, elämästä jäljelle jäävän haikeuden. Disneyn hahmoista juuri Ihaa tuntuu symboloivan tällaista hieman "romanttistakin" surumielisyyttä ilman vihaa tai kyynisyyttä. Ja toisaalta, Ihaan pessimisminhän toisena puolena esitetään jatkuvasti se, että hän tyytyy aina vähään ja arvostaa elämän pieniä iloja. Tällaisena näen paljolti itsenikin.

Huh, tuliko tässä esiteltyä nyt vähän liikaa huonoja puolia itsestäni...? :D

Disney-kuukausi, päivä 26: Surullisin kohtaus.

Maaliskuussa vietetään täällä Tuulen Väreissä Disney-kuukautta haasteen merkeissä. Eli kuukauden jokaisena päivänä tulee lyhyehkö postaus haasteen esittelemän teeman merkeissä. Tänään puhutaan surullisimmasta kohtauksesta. 

Minuun vetoavat kovasti perheestä kertovat tarinat, ja siksi olenkin iloinen että perhekeskeisyys on ollut selvässä nousevassa kurssissa Disneyn elokuvissa. Kaikista sydäntä särkevimmät kohdat taitavatkin omalla kohdallani liittyä jollain tavalla perhesuhteisiin: Mufasan kuolema, "Baby Mine" -laulu, Topin ja Hilman hyvästit... Perhe on monille todella tärkeä asia, ja Disneyn elokuvissa sen merkitystä on usein tutkiskeltu monellakin eri tavalla.

Lilo & Stitch on mielestäni yksi Disneyn syvällisimpiä elokuvia erityisenä siinä mielessä, että vaikka monet Disneyn päähenkilöistä ovat orpoja ja kärsivät yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta, niin Lilon hahmossa on kaikista vahviten tuotu esiin se, miten nämä asiat voivat vaikuttaa ihmiseen: häiriökäyttäytymisenä ja masentuneisuutena. Elokuvan alussa Lilo kärsii yksinäisyydestä ja toivoo itselleen edes yhtä ystävää. Myös avaruuskoe Stitch on yksinäinen: Lilon tapaaminen laukaisee hänessä suuren eksistentiaalisen kriisin. Lilon ja Stitchin ystävyys on kuvattu molemminpuolisesti eheyttävänä, mutta matka tähän on pitkä eikä kovin helppo.


Itselleni on jäänyt mieleen kohta, jossa Stitch suunnittelee karkaavansa Lilon luota, ja tämä toteaa lakonisesti, että Stitch voi lähteä, jos haluaa. Lilo kuitenkin lisää, että tulee muistamaan hänet, koska muistaa kaikki jotka ovat lähteneet. Katsojalla ei liene epäilystäkään siitä, etteikö Lilo tässä tilanteessa ajattelisi kuolleita vanhempiaan, joiden muisto on elokuvassa jatkuvasti läsnä. Kohtauksessa on vaikuttavaa juuri se vähäeleisyys: Lilo ja Stitch teeskentelevät kumpikin välinpitämätöntä, vaikka todellisuudessa ero raastaa heitä suunnattomasti sisältäpäin. Tätä vahvistaa edelleen Stitchin mukaansa ottama Ruma Ankanpoikanen -kirja, jonka teemoja ovat olennaisesti ulkopuolisuus ja yhteenkuuluvuus. Kohtaukseen ei liity suurta dramaattisuutta, vaan sen surullisuus on juuri siinä pienieleisyydessä ja hahmojen alla kytevistä jännitteistä, jotka katsojalle ovat elokuvan edetessä selvinneet. Disneytä koskettavimmillaan!

Disney-kuukausi, päivä 25: Hauskin kohtaus

Maaliskuussa vietetään täällä Tuulen Väreissä Disney-kuukautta haasteen merkeissä. Eli kuukauden jokaisena päivänä tulee lyhyehkö postaus haasteen esittelemän teeman merkeissä. Tänään puhutaan hauskimmasta kohtauksesta.

Onkin varmaan tullut tämän Disney-kuukauden aikana jo selväksi, että Disneyn huumori uppoo minuun ja pidän kovasti monista Disneyn elokuvista jossa huumorille on annettu vähän suurempi rooli, kuten Keisarin uudet kuviot tai Herkules. Varhaisissa Disneyn elokuvissa lyhärimäinen tilannekomiikka sai vähän turhan paljon tilaa, mutta uudemmissa klassikoissa huumorista on tullut vähän "oivaltavampaa", jos näin voi sanoa. Vaikka sinänsä minulla ei ole mitään popkulttuuriviittauksia vastaan, niin olen iloinen ettei Disney toistaiseksi ole lähtenyt sille tielle. Ne eivät vain kuulu studion tyyliin.

Hauskinta kohtaa on kyllä aika vaikea päättää, koska niitä on niin monta! Yksi joka ei koskaan lakkaa huvittamasta minua on kohtaus, jossa Herkules tapaa Megaran ensimmäistä kertaa halutessaan pelastaa tämän Nessus-kentaurin kynsistä. Ensinnäkin Herkuleksen ja Nessuksen kohtaaminen on ihan kullanarvoinen: Herkules yrittää mahtipointisesti puhutella tätä korstoa, mutta päätyy epäröimään, onko tämä salskea kaveri mies vai nainen. Nessusta ei Herkules voisi oikein vähempää kiinnostaa, ja Megara vain toivoisi että kumpikin herrasmies lähtisi lätkimään. Herkuleksen opettaja Philkin on hätää kärsimässä, kun Herkules syöksyi pelastusreissulle ilman sen suurempia ajattelematta. Tilanteen komiikka muodostuu Herkuleksen mahtipointisesta epävarmuudesta ja muiden hahmojen lakonisesta suhtautumisesta häneen. Herkuleksen hahmoon liittyvä huumori tulee useinkin siitä, että hän yrittää aina niin kovasti muttei aina ole ihan valmis niihin haasteisiin, mihin ryhtyy... Tämä tekee hänestä ihastuttavan inhimillisen höpsön.

Äh, tätä kohtausta ei löydy tuubista millään kielellä :I Pahoittelut!

Disney-kuukausi, päivä 24: Paras pahislaulu

Maaliskuussa vietetään täällä Tuulen Väreissä Disney-kuukautta haasteen merkeissä. Eli kuukauden jokaisena päivänä tulee lyhyehkö postaus haasteen esittelemän teeman merkeissä. Tänään puhutaan parhaasta pahislaulusta.

Suosikkejani pahislauluista ovat olleet sellaiset, joilla on selkeästi juonta eteenpäin vievä rooli. Näitä ovat Disneyn elokuvissa yleensä olleet laulut, joissa pahis yrittää suostutella päähenkilöä diiliin kanssaan. Tällainen on myös Pienen Merenneidon Onnettomat Sielut, jossa merennoita Ursula kertoo Arielille kuka oikein on naisiaan ja yrittää saada tätä samalla suostumaan solmimaan sopimuken kanssaan. Ursula ei varsinaisesti kaunistele tekojaan, vaikka väittääkin tarkoitusperiensä olevan hyvät: ne, jotka eivät pysty pitämään sopimusta, auttamatta kärsivät. Hän onkin yksi mielenkiintoisimpia Disney-pahiksia siinä mielessä, että hän ei luonteellisesti anna ymmärtää olevansa mitään muuta kuin on, vaikka salaakin tarkoitusperänsä ja naamioi ne auttamisen haluksi.



Onnettomat Sielut on muutenkin kaikin puolin ihastuttava kipale. Biisihän alkaa varsin koruttoman lauluvoittoisesti, mutta yltyy hiljalleen mahtipointisemmaksi. Laulukin muuttuuu pehmeästä yhä intensiivisemmäksi loppua kohti, kunnes päättyy mahtavaan Ursulan loitsuun. Videossa on kiinnostavaa violetin, vaaleanpunaisen ja vihreän käyttö tehosteväreinä tummaa taustaa vasten, sekä tietenkin Ursulan sulavat ruumiinliikkeet ;) Animaattoreilla on selvästi ollut hauskaa! Kohtauksessa onkin mielestäni hyvin tasapainoiltu synkkyyden ja kepeyden välillä, Ursula ei selvästikään ole mikään pikkutekijä taikarintamalla mutta hänestä ei vielä tässä vaiheessa tehdä totaalisen uhkaavaa pahista. Tämä myös jättää katsojan kahden vaiheille siitä, syyttääkö Arielia hyväuskoisuudesta vai ei, Todella hyvin toteutettu kohtaus!