Animoitu pääsiäinen

Pääsiäispyhiä vietellessäni eksyin mietiskelemään, miten pääsiäisaiheita on käsitelty valtavirran animaatioelokuvissa. Jouluelokuvat ja -spesiaalit ovat jo ihan peruskauraa, johon toki edesauttaa runsas perinteisten joulutarinoiden määrä ja vakiintunut joulukuvasto. Pääsiäisellä on oma uskonnollinen taustansa ja lisäksi sitä juhlistetaan yleisesti kevään juhlana pupuineen ja kanoineen. Animaatiossa tai muussakaan populaarikulttuurissa pääsiäistä ei ole kuitenkaan onnistuttu kaupallistamaan samalla tavalla kuin joulua tai halloweenia, vaikka välillä sitä törmääkin vähän erikoisiin pääsiäisjuttuihin (kuten kaupassa löytämäni Autot-maailmaan tehty kirja, jossa pääsiäispupun virkaa hoiti "pääsiäiskupla"). 

Jonkin verran Hollywood-animaatioissa on pääsiäistä kuitenkin käsitelty. Pari vuotta sitten tehtiin Hop-niminen elokuva joka ainakin itselleni muistuu mieleen tarkoituksenmukaisesti pääsiäiselokuvaksi suunniteltuna koko perheen leffana. Hop on nykyaikana suosituksi tulleen tekniikan edustaja, jossa oikeita ihmisiä yhdistetään CGI-animoituihin hahmoihin. Itse en näihin elokuviin tai niiden ajatukseen ole järin ihastunut, ja Hopkin on tuttu vain pintapuolisesti. Kyseisessä elokuvassa päähenkilönä on pääsiäispupun poika, joka ei halua seuraavaksi pääsiäispupuksi vaan rumpaliksi... Ilmeisesti pupulla on sidekickinä tipuja sun muita pääsiäisjuttuja, ja pupunpapanoiden sijaan hän erittää karkkirakeita. Makoisaa. Uskallan arvata että Hop saa tahtonsa läpi eikä hän ainakaan päädy seuraamaan isänsä jalanjälkiä.

 

Hillitympää ja vähemmän vaivaannuttavaa pääsiäiskuvastoa esittelee myös Dreamworksin Viisi Legendaa -elokuva, jossa Pääsiäispupu on yksi lapsia suojelevista Legendoista. Elokuvassa esitellään hänen keväistä valtakuntaansa, jossa vähän pelottavat kävelevät munat kylpevät väreissä. Viisi Legendaa yhdistelee joutuisasti joulu- ja pääsiäisjuttuja ja sopii siis fiilisteltäväksi kumpaankin juhlapyhään, mutta senkään tarina ei varsinaisesti kietoudu pääsiäisen juhlan ympärille, ja päähenkilö Pakkasukkokaan ei läsnäolollaan nostata kevätfiiliksiä. Lisäksi Pääsiäispupun kolon ulkopuolella elokuvan värimaailma on synkähkö ja talvinen ja monet tapahtumat sijoittuvat yöaikaan, joten tiput ja rairuoho eivät ehkä tule ekana mieleen.

Viiden Legendan Pääsiäispupu rikkoo ajatusta lällystä hyväntekijästä, Hopissa pääsiäispupun poika E.B. on konventionaalisempi.

Kaksi edeltä esiteltyä tarinaa esittelee länsimaista, varsin kaupallista kuvaa pääsiäisestä. Itselleni todellinen pääsiäiselokuva on kuitenkin Dreamworksin Egyptin Prinssi, joka kertoo Mooseksen tarinan. Uskonnontuntinsa käyneet tietävätkin, että Mooses-tarinan pohjalta vietetään juutalaisten pääsiäistä, joka edelleen on yhteen kietoutunut kristillisen pääsiäisperinteen kanssa. Suomessakin tämä on tiedostettu ja Egyptin Prinssi tulee usein telkkarista pääsiäispyhien aikaan.  Elokuva on todella vaikuttava ja se yhdistelee hienosti musikaalia ja synkkää tarinaa. Toisaalta on ymmärrettävää, ettei elokuva tummanpuhuvine väreineen ja orjuudesta ja kuolemasta kertovine tarinoineen oikein istu juhlaan, joka liitetään kevääseen ja iloon. Ainakaan jos ei jaksa jatkuvasti miettiä teologisia syntyjä syviä niin kuin allekirjoittanut :D

Pääsiäiselokuvia ei valtavirran animaation maailmassa montaa ole, ja niidenkin "pääsiäis"-status on jokseenkin kyseenalainen. Alkuperäiseen pääsiäisen passiotarinaan ei ole yksikään iso animaatiostudio uskaltanut tarttua, ja ei ole vaikea nähdä miksi. Kärsimystä painottavaa tarinaa olisi vaikea visualisoida koko perheelle sopivasti, ja mukaan tulisi lukuisia tulkinnallisia ongelmia, kuten esimerkiksi se, halutaanko Jeesuksen elämään historiallinen vai teologinen ote jne. Muutenkin niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin uskonto on kuuma peruna ja tästä aiheesta olisi vaikea tehdä elokuvaa joka vetoaisi erilaisiin yleisöihin. Uskonnollista animaatiota on toki tehty ja sen parista löytyisi varmasti useampikin passiofilmi, mutta mikään valtavirran studio tuskin aiheeseen tulee koskaan tarttumaan.

Teoriassa olisi kuitenkin varmaan mahdollista tehdä animaatioelokuva, jossa olisi mukana sekä pääsiäisen erityinen sanoma pimeyden muuttumisesta valoksi että iloa ja lämpöä joka sopii koko perheen elokuvaan. Pääsiäisen sanomaan kuuluvat vastakkainasettelut, kuolema – elämä, suru – ilo, kaipaus – jälleennäkeminen. Nämä teemat ovat toistuneet animaatioelokuvissa kautta aikojen (eikä vähiten valekuolema-tropen ansioista), ja varmasti taitava tarinankertoja osaisi mallailla niistä toimivan pääsiäisleffan ilman symbolisia uhreja, osoituksia ihmisten pahuudesta sun muita hardcore juttuja. Lisäksi ainakin täällä pohjoisessa pääsiäiseen liitetään myös noidat, joista voisi saada mielenkiintoisen aiheen elokuvaan. Hei animaatiostudiot, tässä olisi kuulkaa paljon parempi sauma uuteen hittiin kuin joku Ice Age 5 tai muu pystyyn kuolleen leffasarjan jatko-osa.

No, tämän vuoden osalta pääsiäinen on ohi, mutta kevät on vasta alussa! Se onkin monille ihanaa aikaa ja kevään ylistyksiä löytyy onneksi monesta animaatiofilmistä.  Bambi 2 -elokuvassa on mielestäni suloinen kevätlaulu, jota jaksaa kuunnella jopa minä vaikka kärsinkin aina tähän maaliskuuhun osuvasta kevätväsymyksestä ja ylensä lobbaan syksyfiilistelyn puolesta.

Ensisilmäyksellä: Zootropolis - Eläinten kaupunki

Tänä vuonna tulee Yhdysvalloissa ensi-iltaan peräti kaksi Disneyn kokopitkää elokuvaa: nyt keväällä valkokankaille saapui Zootropolis (Zootopia) ja talvella ennen vuodenvaihdetta pääsemme Moanan matkaan Polynesian saarille. Maaliskuu on perinteisesti ollut Disney-ensi-iltojen aikaa täällä Suomessakin, joten poikkeuksellisesti Zootropolis sai ensi-iltansa täällä samaan aikaan kuin Yhdysvalloissakin. Moanaa joudumme todennäköisesti odottelemaan ensi kevääseen asti ja toivomaan, että vältymme suurimmilta spoilereilta!

Zootropolis-elokuvan keskushenkilönä toimii tuore konstaapeli Judy Hopps joka saapuu Zootropoliksen kaupunkiin tullakseen ylvääksi lain puolustajaksi – ja päätyy kirjoittamaan parkkisakkoja, koska ensimmäistä jänispoliisia ei pidetä sopivana tositoimiin. Toiseksi päähenkilöksii nousee kettu ja pikkurikollinen Nick Wilde joka niin ikään on kärsinyt lajiinsa liitetyistä ennakkoluuloista. Kaksikko päätyy yhdessä selvittelemään mystisten katoamistapausten vyyhtiä. Elokuvsn todelliseen keskiöön nousee kuitenkin koko Zootropoliksen yhteiskunta, joka pyrkii rauhalliseen yhteiseloon eri lajien kesken mutta jota varjostaa eläinkunnan synkkä historia, jossa pedot pyydystivät saaliseläimiä.

Zootropolis on puhdasverinen faabeli, eli tarina jossa eläimien kautta kuvataan ihmisten ongelmia ja tapoja. Jo elokuvan alkumetreillä hämmästyin sen suorasukaista poliittisuutta. Judyn päätyminen parkkipirkkohommiin sen takia, ettei hänen uskota olevan soveltuva varsinaisiin poliisin tehtäviin, peilautui mielessäni nopeasti Haruki Murakamin 19Q4 -romaanissa vastaantulevaan naispoliisiin, joka on miesvaltaisessa poliisilaitoksessa kokenut täysin saman kohtalon kuin Judy. Muutenkin elokuva käsittelee politiikkaa lastenelokuville ihan uudenlaisella tavalla: kaupunginjohtaja Lionhart puhuu vaaleista ja äänestäjien haalimisesta ja päätyy peittelemään arkaluontoista tietoa säilyttääkseen oman asemansa. Niin ikään Bellwether haluaa tehdä Judysta poliisilaitoksen kasvot korostaakseen saaliseläinten asemaa pysyäkseen näin itse tiukemmin vallan kahvassa. 

Vaikka Zootropoliksen todellinen temaattinen ydin liittyy stereotypioiden vastustamiseen ja siihen, ettei ketään voi leimata viiteryhmänsä perusteella, niin itseäni kiehtoo enemmän juurikin elokuvan tapa käsitellä vallan tematiikkaa eri tavoin. Petoeläimet muodostavat Zootropoliksessa kymmenen prosentin vähemmistön, mutta heillä annetaan ymmärtää olevan käsissään huomattava poliittinen valta (Lionhart on elokuvan alussa kaupunginjohtaja ja esimerkiksi poliiseista valtaosa on petoeläimiä). Omaan asemaansa nimellisenä apulaiskaupunginjohtajan turhautunut Bellwether haluaa ottaa vallan takaisin saaliseläinten enemmistölle, silläkin hinnalla että se vaatii petoeläinten lavastamisen kyvyttömiksi elämään sivistyneessä yhteiskunnassa. Omanlaistaan valtaa on taasen mafiosomaisella Mr. Big -päästäisellä, jota pelkäävät kaikenkokoiset eläimet ja joka toimii niin kuin itselleen parhaaksi näkee. Samoin elokuva ottaa kantaa myös median valtaan yhteiskunnassa.

Zootropoliksen hahmokaartia. Elokuvassa on mukavia naishahmojakin,mutta jostain syystä Judy on ainoana päässyt tähän kuvaan.

Vertauskuvallinen eläintarina on Disneyltä oiva veto, sillä se voi kommentoida yhteiskunnan ongelmia sitomatta niitä liiakseen tietynlaiseen kontekstiin, tekemättä elokuvastaan liian osoittelevaa taikka ajankohtaansa sidottua. Saaliseläin-petoeläin -jaottelua tai eri nisäkäslajeihin liittyviä ennakkoluuloja ei ole tarkoituskaan pyrkiä suoraan rinnastamaan oman yhteiskuntamme ilmiöihin, vaikka kuten edellä totesin niin inspiraatiota hahmojen kokemalle syrjinnälle on varmasti etsitty ihan tosielämästä. Toki, ylikierroksilla käyvässä amerikkalaisessa Disney-keskustelussa on jo ehditty miettiä että onko poliittisesti korrektia esittää, että vähemmistönä toimivat petoeläimet kuvataan taantumassa villeiksi...

Mielestäni on aivan ihanaa kun elokuvassa on paljon pureskeltavaa ja tältä osin Zootropolis tarjoaa kyllä täyslaidallisen! Käsikirjoituksellisesti tarina on mielestäni vähän turhankin nopeatahtinen ja elokuvassa sahataan eri paikkojen välillä aika tiuhaan tahtiin. Tarina ja sanoma eivät olisi kärsineet hienoisesta yksinkertaistamisesta ja vauhdin hidastamisesta. On valitettavaa huomata, että nykyajan animaatioteollisuudessa halutaan helposti kikkailla uusilla teknisillä tempuilla ja tehdä elokuvan miljööstä ja maailmasta niin rikas, että resursseja ei haluta käyttää samalla tavalla vahvan, selkeäpiirteisen juonen kehittelyyn. Yksinkertaisten asioiden merkitys tuntuu jäävän studioiden kunnianhimon jalkoihin tänä aikana jolloin animaatioteollisuudessa on enemmän kilpailua kuin koskaan. Vaikka elokuvan sanoma on tärkeä, niin itseeni vetoaa eniten taitavasti rakennettu, tarpeeksi yksinkertainenkin tarina, eikä Zootropolis kokonaisuutena onnistu liikuttamaan itseäni liiemmin. Välillä käy mielessä että Zootropoliksessa on vähän liikaakin tarjottavaa yhdelle leffalle.

Animaatiollisesti elokuva on Disneyltä nykyään odotettavissa olevaa korkeaa laatua, eläimien pieniä eleitä ja ilmeitä varmasti jaksaa ihastella (Judyn korvat!) Ehkä parasta Zootropoliksessa kuitenkin on se, että se onnistuu yllättämään. Ennakkotiedot elokuvasta saivat varmasti monet miettimään lafkan edellistä yritystä tehdä tarina eläinten yhteiskunnasta, joka oli selvästi studion heikoimpiin kuuluva Pikku Kananen, eikä varmasti kukaan olettanut elokuvan olevan niin selkeästi yhteiskunnallinen. Jos Zootropolis onnistuu lyömään läpi myös "kansan syvissä riveissä" niin ehkä se auttaa murtamaan varsin pinttynyttä ajatusta Disneyn klassikoista ainoastaan satuelokuvina.

En aina kommentoi elokuvien dubbeja, koska mielestäni isojen yhtiöiden suomidubit ovat lähtökohtaisesti tasalaatuisia. Zootropoliksen suomidubbi oli positiivinen yllätys sen osalta, että Iina Kuustonen sopi oikein hyvin Judyksi eikä kuulostanut ollenkaan kuluneelta valinnalta. Mutta ai että inhosin Gazellen ääntä! Olen täällä blogistanian kylillä jo kulkenut ihmettelemässä, että oliko hänenkin äänensä Kuustonen kun hän kuulosti ihan Judylta. No ei ollut, mutta silti koko Gazelle jäi ärsyttämään :D

PS. Jos ette ole vielä ehtineet niin käykää kurkkaamaan nyt.fin artikkeli elokuvien lokalisaatiosta! Ihan tosi mielenkiintoinen tuo ajatus siitä, että kuinka pitkälle tuossakin voidaan mennä. Voisin joskus kirjoittaa aiheesta tänne blogiin jos keksin jotain selkeitä mielipiteitä asiaan.

Ensisilmäyksellä: Kunnon Dinosaurus (2015)

Vuonna 2014 Pixar ei julkaissut yhtäkään elokuvaa, mutta vuonna 2015 olemme saaneet nauttia jopa kahdesta koko illan Pixar -elokuvasta (tai olisime, mikäli elokuvat julkaistaisiin täällä samassa aikataulussa kuin Yhdysvalloissa). Inside Out - Mielen sopukoissa herätti monissa ihastuneita reaktioita, ja siinä missä itsekään en ole lainkaan kummissani elokuvan saamasta suosiosta, niin omaa henkilökohtaista suosikkia kyseisestä elokuvasta ei tullut. Tammikuussa Suomessa ensi-iltansa saanut Pixarin uusin eli Kunnon Dinosaurus tuli vihdoin nähtyä omalta osalta, ja elokuva paljastui vähintäänkin mielenkiintoiseksi. 

Kunnon Dinosaurus leikittelee visiolla, jossa dinosaurukset eivät koskaan kuolleetkaan sukupuuttoon vaan kehittyivät maapallon edistyneimmäksi elämänmuodoksi. Elokuvan päähenkilö on pieni ja arka Arlo-dinosaurus, joka eksyy kotoaan ja päätyy etsimään tietään takaisin seuranaan Puppe-niminen pieni ihminen, jonka käyttäytyminen ja elekieli on tosin enemmän lainattu koiraeläimiltä. Tarinarunko on perinteinen road movie -asetelma: kohti määränpäätä matkatessa tulee vastaan ties minkälaista kulkijaa ja haastetta, eivätkä henkilötkään ole määränpäässään aivan samanlaisia kuin matkalle lähtiessään.

Vaikka Pixar ja Disney ovat animaatiostudioina hyvinkin erilliset, voi Kunnon Dinosauruksen nähdä yhtenä lenkkinä Disneyn puolen villieläinaiheisten elokuvien ketjuun, johon kuuluvat muun muassa  Bambi ja Leijonakuningas, ja näiden vaikutus elokuvaan on hyvinkin havaittavissa. Keskeisinä teemoina kaikissa kolmessa elokuvassa ovat pojan suhde isään, menetyksen hyväksyminen ja luonnon raadollisuus sekä elämän kiertokulku. Erityisesti Leijonakuninkaan kaiut tulevat vahvasti esille kohtauksessa, jossa Arlon isä suistuu jokeen. Loppujen lopuksi elokuvien teemat eivät nouse liian rinnakkaisiksi, eikä Kunnon Dinosauruksesta tule mielestäni liian elävästi mieleen joku Disneyn tuotos. En ole itse nähnyt Don Bluthin elokuvaa Maa Aikojen Alussa, mutta käsittääkseni kyseessä on myös dinosaurusaiheinen päähenkilön kasvusta kertova elokuva, ja näiden kahden välillä voi myös löytyä mielenkiintoisia vertailukohtia.

Pixarin animaatio edustaa viimeisintä teknologiaa.

Tyylillisesti Kunnon Dinosaurus -elokuvassa on silmiinpistävää tapa, jolla se yhdistelee äärimmäisen aidonnäköisiä taustoja ja voimakkaan tyyliteltyjä henkilöhahmoja. Varsinkin dinosaurukset ovat hyvin piirroshahmomaisia. Hahmojen realistisuus tulee kuitenkin ilmi heidän ilmeistä ja eleistään, joita on hyvin tarkasti kuvattu. Erityisen selvästi elokuvassa tulee esille sen tapa kuvata kipua: esimerkiksi Arlolla näkyy ruumiissaan silminnähtävät jäljet hänen kokemistaan loukkaantumisista. Tämä ei todellakaan ole tyypillistä animaatioille, ja itse muistan elokuvaa katsoessani kokeneeni voimakkaasti, että hahmoon todella täytyi sattua. Esimerkiksi kohdassa, jossa Arlo loukkaa jalkansa seuratessaan isäänsä, hänen näytetään ontuvan jalkaansa. Itselleni ei tule heti mieleen toista animaatioelokuvaa, jossa hahmo selvästi kärsisi saamastaan vammasta tällä tavoin.

Vaikka Pixar ei elokuvissa kaihdakaan synkkiä sävyjä, on Kunnon Dinosauruksessa kuvattu elämän ja kuoleman sykli jotenkin silmiinpistävän inhorealistinen. Esimerkiksi Arlon isä ohjeistaa poikaansa kylmästi tappamaan varastolla käyneen ruokavarkaan, ja Pupen lojaalisuus Arlolle kumpuaa siitä, että tämä ensikohtaamisen aikana säälii ansaan jäänyttä lasta. Itse asiassa Arlon Puppea kohtaan osoittama armo nouseekin vastakohdaksi elokuvan maailmalle, jossa pienemmät ovat isompien saalista. Arlon naiivi, kotipiirissä opittu käsitys maailmasta särkyy, mutta toisaalta hän oppii yhteistyön ja ennakkoluulottomuuden merkityksen niin Pupelta kuin tyrannosaurusperheeltäkin (kerrankin rexit kuvataan symppiksinä hahmoina!) Vaikka ystävyyden ja luopumisen teemat ovatkin animaatioelokuvien vakiokalustoa, harvoin lapsiyleisölle tarjottu elokuva käsittelee armoa ja anteeksiantoa yhtä kouriintuntuvalla tavalla kuin Kunnon Dinosaurus. Muutenkin elokuvassa loistaa poissaolollaan perinteinen hyvä-paha -asetelma: jopa inhottavina kuvatuille hahmoille syy käytökseen löytyy armottomista luonnonlaeista.

Minuun ovat perinteisesti vedonneet melankoliset elokuvat, ja Kunnon Dinosauruksen synkähkö yleistunnelma on makuuni. Maailmaltaan elokuva ei kuitenkaan ole niin innovatiivinen kun Pixarilta on totuttu odottamaan, ja se ei tarjoa isoa kirjoa hauskoja yllätyksiä ja kekseliäitä ratkaisuja, varsinkin jos sitä verrataan edeltäjäänsä Inside Outiin. Lisäksi juonikuviot isän menettämisestä ja kodista eksymisestä ovat kieltämättä aika kuluneita. Ei liene siis yllätys, että monet pitävät sitä huonompana kuin useampia Pixarin elokuvia. Itsestäni Kunnon Dinosaurus on kuitenkin tasalaatuinen elokuva, joka antaa ihan ajattelemisenkin aihetta.

Elämä on tässä pyörittänyt ylläpitäjää, mutta toivon että tämän arvostelun myötä saisin taas blogin päivittymään säännöllisesti. Teattereihin onkin tulossa Disneyn uutuus Zootropolis ja Dreamworksin Kung Fu Panda 3, jotka itseäni ainakin kovasti kiinnostavat, ja toki vanhemmistakin elokuvista tekisi mieli pulinoida. Katsotaan mitä tässä saadaan aikaan :)Yritän myös jälleeb aktivoitua muidenkin animaatioblogien lukijana!

Kenelle länsimaista animaatiota oikeastaan tehdään?

Hei ja terveiset täältä Vihreältä Saarelta eli Irlannista, johon olen tullut opiskelemaan tämän syyslukukauden. Tuulen Värit pääsi hiljenemään aika totaalisesti kesän ajaksi. Rehellisesti puhuen kesä oli omalla kohdallani niin työntäyteinen, ettei tälle blogille tai animaatiojutuille yleensäkään tullut hirveästi suotua ajatuksia. Suunnilleen kaikki animaatioaiheiset jutut mitä katselin kesän aikana olivat jo vanhoja tuttuja ja blogissakin puituja, lukuun ottamatta tietysti Pixarin mainiota uutuutta Inside Out. Vaikka elokuva oli oikein hyvä ja toimiva, ei se onnistunut säväyttämään sillä tavoin että kirjoitusinspis olisi iskenyt ihan salamana - ja tässä nyt on ollut paljon muutakin hommaa :)

Tämän postauksen aihe syntyi, kun aloitin Irlantiin saavuttuani katselemaan Netflixissä Nickelodeonin animaatiosarjaa Avatar: The Last Airbender. Sarjaa alettiin alunperin esittämään vuonna 2005 ja onpa sitä näytetty meidänkin televisiossa suomeksi dubattuna. En yleisesti ole TV-sarjatyyppiä mutta Avatar on tempaissut hyvin mukaansa. Sarja on kiehtonut minua pitkään juuri siitä syystä, että pidän sitä oman aikansa länsimaisen animaation edelläkävijänä sekä tyyppiesimerkkinä animaatiosarjasta, jota julkaistaan lapsille suunnatulla TV-kanavalla, mutta joka temaattisessa syvyydessään vetoaa myös vanhempiin katsojiin eikä kavahda synkkiäkään aiheita. Mielestäni Avatar edustaa sitä murrosta, joka ns. piirretyissä alkoi tapahtua viime vuosikymmenen puolella: erityisesti internetin vaikutuksen myötä länsimaisesta animaatiosta alkoi tulla yhä enemmän myös aikuisten formaatti, ja aikuisten muodostamat fandomit tulivat yhä näkyvimmiksi. "Lasten" ja "aikuisten" välisen animaation raja alkoi hämärtyä. Aikuisfaneilla on lapsia enemmän käytössä rahaa, joten myös animaatioyhtiöt alkoivat reagoida muutokseen. Kohderyhmän laajeneminen alettiin ottaa myös huomioon sarjojen tuotannossa.

Animaatio itsessään on tekniikka eikä genre, ja aikuisille suunnattuja animaatiosarjoja on ollut jo iät ja ajat. Piirrettyjä katsovat kaikenikäiset, ja nykyään sitä pidetään jo ihan "sosiaalisesti hyväksyttävänä". Toki yhä edelleen tapaa ihmisiä, joiden tietämys esimerkiksi Disney-elokuvista rajoittuu suunnilleen Nalle Puhiin: ihmetellään miten Disney on voinut sallia Hansin häikäilemättömät murhasuunnitelmat ja niin edelleen, vaikka vaikeita ja synkkiä aiheita on ollut Disneyn elokuvissa aina. Tällaiseen kuitenkin törmää varmasti yhä harvemmin. Jotkut vanhemmat animaatiofanit ovat jo alkaneet vierastaa ajatusta siitä, että piirretyt yhdistetään lapsiin, ikään kuin lapsille(kin) suunnattu sarja tai elokuva ei voisi sisältää syvällisiä ja myös aikuisen elämää koskettavia teemoja.

Studio Ghiblin "Prinsessa Kaguyan tarua", kuten myös joitakin muita Ghiblin elokuvia, on vaikea mieltää lastenelokuvaksi. Ghibli onkin esimerkki studiosta, joka tietoisesti pyrkii olemaan leimautumatta vain lastenelokuviin keskittyväksi studioksi.

 Herääkin kysymys, onko jako "aikuisten" ja "lasten" animaatioon aina edes järkevä? Esimerkiksi Disneyn elokuviin monet haluavat referoida termillä "koko perheen elokuva", sellainen josta voi nauttia niin aikuinen kuin lapsikin. On kuitenkin paljon elokuvia ja animoituja tv-sarjoja, joiden on hyvin vaikea kuvitella kiehtovan aikuista katsojaa. Esimerkiksi opettamaan pyrkivien sarjojen kohdalla on jokseenkin epätodennäköistä, että kovin moni aikuinen kokisi ne itselleen mielekkääksi. Ison budjetin elokuvat pyrkivät lähtökohtaisesti tavoittelemaan mahdollisimman suurta yleisöä, mutta mielestäni lähinnä suurien, kunnianhimoisempien animaatioyhtiöiden (kuten Disney, Pixar tai Dreamworks) töissä näkyy aito pyrkimys kehitellä elokuvia, jotka vetoavat sekä aikuisiin että lapsiin. Varsinkin Dreamworks syyllistyy tosin usein siihen, että elokuvissa viljellään vain aikuisille suunnattuja vitsejä, jotka eivät lopulta tunnu kovin tarkoituksenmukaisilta kokonaisuuteen nähden. Siitäkin huolimatta varsinkin varhaisemmat Dreamworksin elokuvat yhdistelivät disneymäistä tyyliä hyvin kypsään tarinankerrontaan, ja ensimmäistä Shrek-elokuvaakin voisi hyvin pitää enimmäkseen aikuiskatsojille suunnattuna.

Animaation ja oheistuotteiden markkinointikin on muuttunut viime vuosina. Disney storen harvinaiset ja kalliit keräilynuket eivät ole suunnattu lapsille, ja esimerkiksi Disneyn prinsessa-teemalla saa kosmetiikkaa ynnä muuta selkeästi aikuisille suunnattuna tavaraa. Lisäksi itsekin aikuisena lelukeräilijänä tiedän, että aikuiset ostavat myös lapsille suunnattuja oheistuotteita. Oheistuotteet lienevätkin yksi syy, miksi aikuiskatsojiin vetoaminen kannattaa, sillä eihän lapsilla ole paljoa rahaa, ja vanhemmatkin varmasti ostavat mielummin tuotteita joita liittävät hahmoihin joista itsekin pitävät.

Toki kohderyhmien ja katsojakunnan laajentuminen aikaansaa myös kritiikkiä. Esimerkiksi My Little Pony: Friendship is magic -sarjaan liittyvää "bronykulttuuria" on kritisoitu siitä, että aikuiset miesfanit seksualisoivat ja tärvelevät jotain, joka on alun perin suunnattu lapsiyleisölle. Monet kokevat, että aikuisfanit ikään kuin tulevat "lasten tontille", ja tämä puolestaan johtaa siihen, että lapset joutuvat myös helpommin kosketuksiin aikuisten maailman kanssa. Kritiikillä on pointtinsa: internetissä olevaa materiaalia on vaikea suodattaa, eikä edes lastenohjelmiin liittyvä materiaali ole välttämättä "turvallista" aikuisfanien tuottaessa omiin intresseihin sopivaa sisältöä. Kuitenkin aikuisten piirrettyjen katselulla on myös monia positiivisia puolia: kilpailu aikuiskatsojista saa lastenohjelmien tuottajat panostamaan tarinankerrontaan, ja monet herkät aikuiset nauttivat enemmän nuoremmille suunnatuista jutuista ilman raakaa väkivaltaa ja ylitsevuotavaa erotiikkaa. Esimerkiksi itselleni monien "aikuisten" tv-sarjojen maailma tuntuu vieraalta, ja siksi animaatiosarjat ovat enemmän minun juttuni.

Rehellisesti sanoa minun on vaikea kuvitella, että Bee movieta suunniteltiin ikinä mihinkään muuhun tarkoitukseen kuin siihen, että siitä tulisi hämärä kulttiklassikko aikuisfanien keskuudessa... Tässä tapauksessa DW:n voi sanoa onnistuneen.

 Avatar: The Last Airbenderia katsoessa ei kyllä ihmetytä juuri lainkaan, miksi sarja vetää puoleensa kaikenikäisiä katsojia: sen formaatti yhdistelee taitavasti serial- ja series -tyyppistä kerrontaa, ja kokonaisjuoni kulkee jatkuvasti eteenpäin siinä missä useilla jaksoilla on myös oma pieni sisäinen tarinansa. Hahmot ovat huolellisesti rakennettuja ja sarja haluaa tietoisesti erkaantua perinteisistä sukupuolirooleista sekä muista hahmoja helposti rajoittavista normeista. Erityisesti ihailen sitä, miten tekijät ovat paneutuneet aasialaisvaikutteisen fantasiamaailman rakentamiseen. Animaatiokaan ei ole hassumpaa TV-sarjalle. Sarja on selvästi kunnianhimoisesti tehty ja olen iloinen, että se löysi yleisönsä. Jatko-osa Legend of Korra on kuulemma yhä selvemmin aikuisyleisölle suunnattu, ja lieneekin esimerkki siitä, kuinka jotain tuoteperhettä aletaan kehittää selkeästi fanien ehdoilla.

Internetin myötä fanien ja animaation tekijöiden välisestä vuorovaikutuksesta on tullut yhä arkipäiväisempää. Animaatiosarjat eivät ole enää vain lapsille tuotettua massaviihdettä, vaan kilpailu aikuiskatsojista laajentaa kenttää ja omalta osaltaan saa varmasti animaatioteollisuuden pohtimaan sarjaformaatin mahdollisuuksia. Animen kohdalla kohderyhmien limittyminen on ollut arkipäivää jo ties kuinka kauan (eikä siellä animaatiolla ole ollut samanlaista leimaa "lasten mediana") mutta fanien mahdollisuudet vaikuttaa animaatiosarjojen sisältöön näyttäisi kuitenkin olevan jotain, joka on vahvassa nosteessa nimenomaan länsimaisessa animaatiossa. Mutta miten on, tuleeko animaatiotuotannosta tätä menoa aikuisfanien oma temmellyskenttä? Mitä lapset tulevaisuudessa katsovat?

Ajatuksia: Räyhä-Ralf (2012)

Vuonna 2012 julkaistu Räyhä-Ralf on yllättävä veto Disneyltä, jonka ainakin itse miellän elokuvayhtiönä varsin konservatiiviseksi. Sitä edeltäneet kolme elokuvaa (Prinsessa ja Sammakko, Kaksin Karkuteillä ja Nalle Puhin Elokuva) olivat olleet Disneyn kulmakivenä pidettyä varsin perinteistä satumateriaalia. Räyhä-Ralfissa on kuitenkin otettu lähtökohta, josta tulee ehkä enemmän mieleen Disneyn suurin kilpailija eli Dreamworks: hahmosuunnittelussa lähdettiin vahvasti tyylitellympään suuntaan ja lajityypiksi valittiin toimintakomedia. Räyhä-Ralfille valittiin myös lapsiyleisön ohella toinen kohdeyleisö: peliharrastajat. Tämän vuoksi Räyhä-Ralfissa nähdäänkin laaja kattaus viittauksia erilaisiin peleihin, ja muitakin popkulttuuriviittauksia voi bongata matkan varrelta. Nämä eväät antavat ymmärtää elokuvan pyrkivän valtaamaan Disneylle jalansijaa uusilta vesiltä.

Elokuvan keskiössä olevassa Fiksari-Felix Jr. -kolikkopelissä kivalaisten asuintaloa romuttava pahis Ralf kyllästyy saamaansa kohteluun ja lähtee muihin peleihin todistamaan, että hänestäkin on sankariksi. Reissu kuitenkin saa yllättävän käänteen, kun Ralf vahingossa päästää varallisen Cybugin valloilleen Sokerihuuma-peliin. Matkallaan hän kuitenkin tulee auttaneeksi Nelli Karamellia (Vanillope Von Schweetz), joka on myös joutunut omassa pelissään ulkopuolisen asemaan, koska häntä pidetään pelin häiriönä. Ralfia ja hänen aiheuttamaansa vaaratilannetta lähtevät jahtaamaan Fixari-Felix Jr. sekä Sankarin duuni -pelin kersantti Calhoun.

Räyhä-Ralf pyörittää neljää keskushahmoaan varsin kiintoisasti. Ralf ja Nelli muodostuvat hyvin paljolti toisilleen rinnasteisiksi: he kummatkin haluavat tulla hyväksytyksi yhteisöönsä ja ovat valmiita tekemään kovasti töitä tämän eteen. Kaksikon ystävyys onkin paljolti elokuvan suola, vaikka se draaman kaareeltaan muistuttaa Disneyn viime vuosien elokuvien romansseja, jossa alussa ollaan tosi vastahakoisia yhteistyöhön ja välit lämpenevät pikku hiljaa. Ralfin ja Nellin suhde on kuitenkin saatu autenttisen oloiseksi, erityisesti kohdissa joissa he naljailevat toisilleen ehkä vähän turhankin mauttomaan sävyyn, niin kuin hyvät ystävykset usein tekevät. Muutenkin hahmoista on tehty miellyttävän rosoisia verrattuna moniin Disneyn hieman särmättömämpiin sankareihin. Ralfin äkkipikaisuuden koen ainakin itse hyvin samaistuttavaksi, ja hauska nähdä että Nellin kanssa on ihan rohkeasti uskallettu mennä sinne ärsyttävänkin puolelle.

Kivalaiset eivät arvosta Ralfin panosta juhlissa

Felix ja Calhoun jäävät ymmärrettävästi enemmän marginaaliin, mutta he saavat myös mukavasti omaa ruutuaikaa. Felix on hahmoista kaikista lattein, sillä hänellä ei oikeastaan ole minkäänlaista taustatarinaa. Toisaalta tämä palvelee hänen alkuperäistä rooliaan puhtoisena pelin sankarina. Jäyhä Calhoun on varsin tyypillinen kovaksikeitetty mimmi -henkilö, jonka hahmokehitys jää hieman mysteeriksi. Hän kärsii sulhasensa kuolemasta aiheutuneesta traumasta, joka kummitteleekin hänen mielessään aika ajoin. Felix ja Calhoun ovat kieltämättä ihan suloinen pari, vaikka heidän romanssinssa jääkin lopulta aika irralliseksi elokuvan muusta juonesta.

Elokuva sisältää myös runsaasti cameoita erilaisilta pelihahmoilta, ja monet elokuvan omistakin hahmoista, kuten Väkevä-Bill ja muut Sokerihuuman kuskit, ovat hauskoja lisiä hahmokaartiin. Karkkikunkku eli Turbo on mielestäni aika jännittävästi rakennettu pahishahmo: hän on jo elokuvan alusta lähtien turhamainen kuningas joka heittelee ihmisiä vankilaan ja syrjii järjestelmällisesti Nelliä, mutta katsojalle paljastetaan hänen taustansa vasta elokuvan lopussa ja yhdessä vaiheessa hän jo melkein onnistuu suostuttelemaan katsojan puolelleensakin. Mielestäni on myös kiinnostava huomio, että Räyhä-Ralfissa monet sivuhahmoista eivät todellakaan ole mitään puhtoisia, vaan sekä kivalaiset että Sokerihuuman ajelijat ovat aika ennakkoluuloista sakkia enimmän osan aikaa.

Ja toisaalta elokuvan konflikti ei edes ole kokonaisuudessaan Turbon aiheuttama, vaan paljon jää myös Ralfin tekemän mokan varaan. Minulla ei ole ennen ollut tapana kiinnittää huomiota elokuvien epäloogisuuksiin, mutta loppukliimaksin aikana tapahtuva Turbon ja Cybugin fuusio meni kyllä hieman yli hilseen. Tiedän että takerrun yksityiskohtiin ja fuusion on tarkoitus olla lähinnä dramaattinen yksityiskohta, mutta koko jutussa ei ollut mitään järkeä! Yleisesti ottaen pidän kuitenkin loppukahakasta, johon on saatu mukavasti dramatiikkaa tiiviiseen pakettiin.

Visuaalisessa puolessa on ihanaa nähdä, kuinka taiteilijat ja animaattorit ovat päässeet visioimaan useita erilaisia peliympäristöjä aina karusta Sankarin Duuni-pelistä Sokerihuuman väri-iloitteluun. Mukana on myös peligrafiikkaa jäljittelevää animaatiota, joka tietysti sopii elokuvaan. Hahmojen designeissä on hauskaa epäsopusuhtaisuutta: Ralf ja Felix ovat retron kasaripelin hahmoina ulkonältään huomattavasti yksinkertaisempia kuin Nelli tai Calhoun. Animaatio on tietysti Disneyn tuntien huolellista työtä, ja elokuvan yksityiskohdissa riittää tutkailtavaa useammallekin katselukerralle.

Räyhä-Ralf on mielestäni piristävä riskinotto Disneyltä. Vaikka lukuisat peliviittaukset menevät varmasti ohi monilta katsojista, on peliteema elokuvassa toteutettu niin kokonaisvaltaisesti että viittaukset sulautuvat osaksi suurempaa kokonaisuutta. Vaikka varsin lapsellinen kielenkäyttö ja painotus toimintaan voi tuntua joistakin Disney-faneista vieraalta, niin Räyhä-Ralf on löytänyt katsojiaan myös pelifanien joukosta, ja on sarjakuvayleisöä kosiskelevan Big Hero 6:sen ohella osoitus siitä, että Disneykään ei aio jäädä pyörimään paikalleen.

Kissa pöydälle: Frozen 2

No johan on. Nykyään on harvinaista, että Disney ilmoittaa julkaisevansa jatko-osan klassikkolistaan kuuluvalle elokuvalle. Disney taisi päättää jo viime vuosikymmenen puolella, ettei se enää tuota ns. "halpisjatkiksia", eli niitä jotka animoidaan Disneyn sivustudioilla (Disneytoon). Nykyään Disneytoon keskittyy pääasiassa omiin spin-off -tuotteisiinsa, kuten Helinä-keiju ja Lentsikat -elokuviin. Frozen kakkosen tulo ei näytä olevan edellä mainitun päätöksen pyörtämistä: oman kuulemani mukaan kyseessä on päästudion (Walt Disney Animation Studios) tekemä elokuva, joka tarkoittanee sitä, että elokuva tulee pääsemään teatterilevitykseen ja myös Disneyn klassikkolistalle. Toisaalta tämä meinaa myös sitä, että elokuva tullaan näkemään aikaisintaan parin vuoden päästä.

Frozen on tällä hetkellä kaikkien aikojen suosituin animaatioelokuva, ja suosio on tuonut mukanaan myös runsaasti keskustelua. Siinä missä elokuva herätti ilmestyessään paljon ihastusta, ovat elokuvan supersuosion myötä monet äänet muuttuneet myös kriittisemmäksi. Keskustelu on omasta mielestäni lipsunut välillä lapselliseksi loanheitoksi: arvostelijat nostavat jalustalle lähes minkä tahansa animaatioelokuvan ja selittävät kuinka se on niin paljon parempi kuin Frozen. Vaikka elokuvasta ei kenenkään tarvitse pitää ja siinä on paljon kritisoitavaakin (missä asiassa ei olisi?) niin Frozenin kohdalla keskustelu on helposti edennyt järkevästä, rakentavasta mielipiteenvaihdosta puhtaaseen dissaamiseen. Toisaalta sehän on aina suosion hinta: kun jokin asia on suosittu, joku sitä mieltä että kyseinen asia on "yliarvostettu" (kuinka vihaankaan tuota sanaa!) ja sitten vaahdotaan kuinka jokin hänen pitämänsä asia ansaitsisi kaiken sen huomion.

Itsessään Disney-fanien pettymys on ymmärrettävää. Jos Frozen 2 tehdään "klassikkobudjetilla", se vie paikan joltain toiselta elokuvalta. Jatko-osan odottaminen on tietyllä tavalla paljon vähemmän hohdokasta kuin aivan uuden leffan vartominen. Pääasiallisesti itse pidän kuitenkin hyvänä asiana, että jos jatko-osa kerran tehdään, niin se tehdään kunnolla. Näin elokuvalta voidaan odottaa tasaista Disney-laatua animaatiota ja musiikkia myöten.

Itse en ole oikein sitä tyyppiä, joka innostuisi jatko-osista. Disneyn tarinankerronta on niin eheää, etteivät elokuvat jätä sellaista fiilistä, että tätä tarvittaisiin lisää. Toisaalta animaatioteollisuus on monta kertaa todistanut, että hyvin tehty jatko-osa voi parhaimmillaan tuoda loistavaa syvennystä tuttuihin hahmoihin ja maailmaan, ja saada katsojan rakastumaan elokuvasarjaan yhä syvemmin. Minulla on vakaa luotto siihen, että Disney voi keksiä jotain aivan mahtavaa Annan, Elsan ja muiden varalle. Miksi siis synkistellä, kun voi avoimin mielin katsoa, mitä tuleman pitää? Ehkä trailerin ilmestyttyä voi heittää pyyhkeen kehään jos siltä tuntuu.

Lisäksi monet Disney-fanit (minä itse ehdottomasti mukaan lukien) unohtavat yhden olennaisen seikan koko yhtiöstä: Disneyn pääasiallinen yleisö eivät ole ryppyotsaiset, teini-iän ohittaneet katsojat, vaan lapset. Näin Tumblrissa postauksen, joka muistutti asiasta, joka itseltänikin pääsee unohtumaan: muistatko, miltä tuntui lapsena rakastaa jotakin elokuvaa ja kuulla että siihen on tulossa jatkoa? Lapsifanit eivät kitise, koska Frozen on "yliarvostettu". Lapsifanit eivät valita siitä, kuinka Disney tulee varmasti pilaamaan koko jutun. Ja vaikka sitä ei aina tällainen wanhus haluakaan itselleen myöntää, niin lapsiyleisölle näitä elokuvia pääasiassa tehdään ja HE ovat ansainneet jatko-osansa.

Ajatuksia: Kung Fu Panda 2 (2011)

"Uncool. Very uncool."
Minulle, ja varmasti monille muillekin, Kung Fu Panda-elokuvat edustavat Dreamworksia "stereotyyppisimmillään" - antropomorfisia eläimiä, kohellusta ja läppää vaikka muille jakaa. Toki yhtiö on paljon muutakin, mutta Kung Fu Panda -elokuvat ovat yksi yhtiön suurimmista brändeistä, joten ne ovat hyvin olennainen osa ns. Dreamworks -kaanonia. En haluaisi olla kauhean puolusteleva aina jokaisen Dreamworks-postauksen alussa, mutta minua vähän harmittaa että yhä nykyäänkin monet ajattelevat animaatiota yksittäisenä genrenä, ja kaikkia animaatioelokuvia toisiinsa verrattavina. Meille on ihan ilmiselvää, että James Bond -elokuvan ja Schindlerin Listan vertailussa ei ole mitään järkeä, koska ne edustavat kahta täysin eri tyyppistä elokuvaa. Mutta sitten vaikkapa Dreamworksin ja Ghibli-studion leffoja onkin ihan ok verrata toisiinsa, koska ne mukamas edustavat samaa genreä? Siis kamoon! Esimerkiksi Kung Fu Panda on ihan puhtaasti animoitu toimintaelokuva, ja sitä olisi melkein järkevämpää verrata näyteltyihin toimintaelokuviin kuin animaatioihin, joilla ei ole mitään yhteistä sen kanssa.

Mutta niin, asiaan. Ensimmäinen Kung Fu Panda -elokuva oli varsin tyypillinen kasvutarina siitä, kuinka sorsittu ja ylenkatsottu Po-panda osoittaa, että hänestä on rohkeaksi kung fu-soturiksi. Ei niin kovin yllättäen myös toinen pandaleffa on enemmän tai vähemmän tyypillinen kasvutarina. Vahva tai yllätyksellinen juoni ei ole olennaisin asia näissä elokuvissa - kuten käsittääkseni ei toimintaleffoissa noin yleensäkään - mutta käsikirjoitus on mielestäni ihan suhteellisen eheää. Juoneen ei jää ammottavia aukkoja eivätkä käsikirjoitusratkaisut tunnu mainittavan typeriltä tai huonosti perustelluilta, lukuun ottamatta yhtä pointtia johon tulen kirjoituksessa myöhemmin palaamaan. Pääasiallisesti juonen ideana on, että Lohikäärmesoturin arvonimeä kantava Po ja hänen toverinsa "Hurja Viisikko" lähtevät taistelemaan Gongmenin kaupunkia hallitsevaa Lordi Sheniä vastaan, joka on ilotulitusten avulla kehittänyt kung fuakin vahvemman aseen. Lordi Shenille on nuorempana ennustettu, että hänet kukistaisi mustavalkoinen soturi, eli siis panda. Tämän vuoksi Shen päätti suorittaa pandojen joukkomurhan ja tämän seurauksena vainoista selvinnyt Po päätyi vauvana hanhi-isänsä kasvatettavaksi.

Vauvan pako tyrannin vainoilta ja lopulta päätös palata kukistamaan hirmuvalta on tietysti länsimaisessa selkäytimessä oleva alluusio Mooses-tarinaan. Po ei alun perin muista menneisyydestään mitään, mutta Shenin kätyreiden käyttämä merkki antaa muistojen pikku hiljaa avautua hänen mielessään. Elokuva kuvaa Pon kohdalla varsin mielenkiintoisesti post-traumaattista oireyhtymää, jossa puolustusmekanismina lukkiutuneet muistot avautuvat ns. "triggerinä" toimivan asian myötä (Lordi Shenin punainen merkki tai sulka). Traumalla on Pohon lamauttava vaikutus, ja se muodostuukin elokuvassa hänen keskeiseksi heikkoudekseen. Käsiteltyään lähes kuolemaan johtaneen iskun seurauksena kammottavan muistonsa Po saavuttaa mielenrauhan ja pystyy palaamaan kohtaamaan Shenin ja tämän mahtavan aseen viimeistä kertaa.

Kummankin Kung Fu Panda -elokuvan toistuvana teemana on ollut Pon ja antagonistin toimiminen toistensa peilikuvina. Tämä oli selkeämpää ykkösosassa, mutta on läsnä myös kakkososassa, jossa sekä Po että Shen ovat menneisyytensä vankeja. Yksi pandaleffojen kiintoisimmista puolista on, että niiden pahishahmot ovat hyvin kehittyneitä ja heille on annettu menneisyys. Kung Fu Panda 2-elokuvakin alkaa Shenin tarinalla, ja hän keskustelee muiden hahmojen kanssa menneisyydestään useampaan otteeseen. Shenin pyrkimys psykologiseen sodankäyntiin - yritykset uskotella Polle että tämän vanhemmat eivät rakastaneet häntä - ovat kuitenkin mielestäni ylilyöntejä, koska miten Shen voi olla niin tietoinen Pon heikkouksista? Kohtauksella on kuitenkin temaattinen merkitys, sillä Shen itse kokee tulleensa vanhempiensa hylkäämäksi saatuaan karkoituksen.

Po kertoo ei-niin-yllättyneelle Tiikerittärelle olevansa adoptoitu

Omasta mielestäni Kung Fu Pandojen viehätys perustuu hyvin voimakkaasti Pon hahmoon itseensä. Hänhän on eräänlainen teräskuntoon treenatun actionsankarin antonyymi, juoksemista ja portaita inhoava, alituiseen ruokaa ajatteleva ja hieman yksinkertainenkin kung fu -mestari. Po toimii tarkoituksellisessa kontrastissa muihin hahmoihin, joka edelleen korostuu hänen puheessaan: Po on ainoa, joka haastelee lavealla puhekielellä ja viljelee slangilatteuksa, joista eniten toistuva lienee vanha kunnon "awesome". Pon reaktiot ja ilmeet muodostavat keskeisen osan sarjan huumorista, ja itseeni vitsit uppoavat. Koskaan ei voi arvata, miten Po suhtautuu seuraavaan haasteeseen!

Kummankin osan juoni on myös tiiviisti kietoutunut Pon ympärille, tässäkin elokuvassa Shen kantaa kaunaa nimenomaan Polle ja elokuva käsittelee juurikin hänen menneisyytensä ja minuutensa etsimistä. Ykkösosan nähtyään Hurjaa Viisikkoa ei oikeastaan osaa ajatella edes päähenkilöinä, vaikka edellisessä elokuvassa ryhmän johtaja Tiikeritär saikin jonkin verran kehitystä. Tiikeritär onkin ainoa ryhmän jäsen, jonka suhde Pohon saa jonkin verran ruutuaikaa (jäämme odottamaan, onko tässä uusi Dreamworksin lajirajat ylittävä pari), vaikkei hänen roolinsa muuten ole kovin suuri. Vaikka Viisikon kohteleminen lähinnä taustamateriaalina tuntuukin välillä ärsyttävältä, niin minusta on ollut ihan fiksu liike DW:ltä siirtää näiden hahmokehitys omaan animaatiosarjaansa. Näin elokuvat saadaan pidettyä Pon hahmon ympärillä.

Mielestäni Kung Fu Pandojen parasta antia on ehdottomasti hahmosuunnittelu ja animaatio. DW ei mielestäni aina ole ihan parhaillaan hahmosuunnittelussa (esimerkiksi Madagascar-elokuvien visuaalinen tyyli ei ole koskaan vedonnut minuun, ja monissa elokuvissa visuaalinen ilme ei ole kovin mieleenpainuva) mutta Kung Fu Pandojen tummansävyinen, aasialaisvaikutteinen miljöö on hieno. Lisäksi hyvin pitkälle antropomorfiset eläinhahmot ovat todella veikeitä olemalla karikatyyrisiä mutteivät kuitenkaan muovisia. Albiinoriikinkukko Lordi Shen on liikkeitä myöten ihan mahtava levitellessään välillä jättimäistä pyrstöään!

Kung Fu Pandat ovat hyvin toimintapainotteisia, suorastaan väkivaltaisia elokuvia. Mielikuvitukselliset kung fu -taistelut ovatkin animaation iloittelua, ja hahmojen vauhdissa voi olla vaikea pysyä mukana. Jokaisella hahmolla on oma tapansa liikkua, ja Hurjan Viisikon yhteistaistelu on todella viihdyttävää katsottavaa hauskoine yksityiskohtineen. Kaikilla taistelijoilla on omat erikoisominaisuutensa, joita he käyttävät hyödyksi. Po käyttää edukseen lihavaa ruumiinrakennettaan. Yksi Kung Fu Pandojen tärkeä piirre onkin, että Po kääntää edukseen ominaisuuden, jota useissa kulttuureissa pidetään osoituksena laiskuudesta ja epäatleettisuudesta, ja jonka takia hän joutuu itsekin kokemaan ennakkoluuloja. Pandaleffojen yksi pääajatus onkin, että ulkonäkö tai ihmisen tausta ei määritä sitä, kuka hän on tai mihin hän pystyy.

Kuten jo aikaisemmin sanoin, Kung Fu Panda 2 -elokuvan suurin ongelma on yllätyksetön ja hieman haparoiva käsikirjoitus. Tämä kaikki kulminoituu elokuvan aivan viimeisiin hetkiin, jossa matto vedetään lähes täysin katsojan jalkojen alta. Elokuvan juoni pyörii sen ympärillä, että Shen on eliminoinut maasta kaikki pandat, mukaan lukien Pon perheen (hän pitää myös Pon olemassaoloa lähes mahdottomana). Mutta aivan viime hetkillä, juuri kun Po on päässyt toteamasta että hänen adoptioisänsä herra Ping on hänen perheensä, siirrymmekin jonnekin hyvin kauas Pon asuinseudulta. Ja nyt meille selviääkin, että pandoja on kuin onkin yhä jäljellä, ja näemme myös Pon isän, joka toteaa vain että hänen poikansa on elossa! Siis mitä? Mistä Pon isä äkkiä keksi poikansa olevan elossa? Ja miten pandat säästyivät kun Shen niin selvästi antaa ymmärtää että hän tuhosi pandat? Tämä viime hetken "juonenkäänne" oli kyllä todella halpamainen veto Dreamworksilta, koska sillä ei ole muuta virkaa kuin kumota kaikki se informaatio jonka olemme saaneet elokuvassa ja jättää katsoja mietiskelemään tulevia osia. Tosi epäsiistiä, niin kuin Po sanoisi.

Kung Fu Panda 2:sessa on käsikirjoituksellisesti runsaasti viilattavaa, mutta yllätyksetöntä ja kaavamaista juonta kompensoi visuaalinen anti sekä aivan puhdas viihdyttävyys. Vaikka muiden hahmojen jättämistä marginaaliin voikin kritisoida, niin mielestäni on varsin viehättävää, kuinka elokuvasarja rakentuu niin voimakkaasti yhden - kieltämättä aika hurmaavan! - hahmon ympärille. Vaikka Kung Fu Pandoista nautinkin, niin toivon kyllä, ettei Dreamworksin toimitusjohtaja Katzenbergin kaavailut kuusiosaisesta elokuvasarjasta toteudu. Jotta pitkästä elokuvasarjasta saisi oikeasti toimivan, tarvitsisivat Po ja kumppanit enemmän tarinallista lihaa luidensa ympärille.

Kuva: disneyscreencaps.com