Ajatuksia: Herkules (1997)

Vuonna 1997 valmistunut Herkules on mielestäni monin tavoin kiinnostava tuotos: se on juonellisiltaan perusosasiltaan hyvin tyypillistä 90-luvun Disneytä, mutta siinä on myös paljon tyylillisiä seikkoja jotka erottavat sen muista oman aikansa Disney-elokuvista. Elokuvaa ei käsittääkseni lasketa Disneyn kaikista ikonisimpiin tuotoksiin, väittävätpä jotkut fanit elokuvaa jopa "unohdetuksi". Tätä on vähän vaikea arvioida, sillä itse pidän käytännössä katsen kaikkia Disneyn 90-luvun leffoja sellaisina, jotka suurin osa pystyy kyllä studion tekeleeksi nimeämään. Herkuleksen suosion puutteesta kertonee toki se, ettei elokuvasta ole koskaan tehty erikoisjulkaisua.

Piirrostyyliltään elokuva on varsin tyylitelty, hahmojen ja taustojen suunnittelussa näkee runsaasti joonialaisista pylväistä inspiroituneita kiehkuroita, värit ovat todella raikkaita ja kirkkaita ja hahmojen kasvot ovat keskiverto-Disneytä kulmikkaampia. Elokuva on mielestäni aina ollut kaunista katseltavaa ja sen hahmot hehkuvista Olympoksen jumalista lyhyenläntään Phil-satyyriin hauskasti piirretty. Muusien esittämissä lauluissa näkyvät, kreikkalaisesta ruukkutaiteesta inspiroidut osuudet ovat myös kiehtova lisä elokuvan visuaaliseen maailmaan.

Myös narratiivinen tyyli on Disneylle poikkeuksellinen. Vaikka useampikin elokuva on tainnut alkaa ulkopuolisen kertojan avauksella, ei missään Disneyn elokuvassa ole käsittääkseni yhtä liukuvia metatasoja kuin Herkuleksessa. Elokuva alkaa museossa mieskertojan välityksellä, mutta hän antaa kerrontatehtävän "eteenpäin" viidelle muusalle, jotka kertovat tarinaa pääasiassa laulaen. Herkuleksessa yhdistyvätkin mielenkiintoisesti kerronnalliset laulut (Se Gospel Totta On & Nollasta Pollaan) sekä musikaalityyppiset hahmojen omat laulut (Vielä saan mä voiton & Rakastaa mä en saa). Muusat eivät kuitenkaan ole vain ulkopuolisia kertojia, vaan he ovat myös osana tarinaa parissa kohtauksessa, vaikka he eivät käykään dialogia tarinan varsinaisten henkilöiden kanssa. Todella erikoinen ratkaisu, johon ei ole taidettu myöhemmissä elokuvissa palata! Ylipäätään ns. persoonallisia kertojia on nähty pääasiassa 90-luvun elokuvissa (Aladdin, Notre Damen Kellonsoittaja) ja uudelleen 2010-luvulla (Kaksin karkuteillä).

Herkules selviää alkuperänsä paljastumisesta yllättävän kriisittömästi.

Herkules-elokuvan juoni on kaksitasoinen, mutta Haadeksen pyrkimys nousta Olympuksen johtoon ja Herkuleksen matka todelliseen sankaruuteen ovat niin hyvin yhteen kiedottu, että tämä ei aiheuta hämmennystä tai ongelmia. Mielestäni juonellisesti Herkuleksessa on samaa varmuutta ja suoraviivaisuutta kuin sitä seuranneessa Mulanissa, ja jokainen kohtaus tuntuu kuljettavan tarinaa eteenpäin jollain tavalla. Ulkopuolisen kertojan käyttö on edukseen tarinankerronnassakin, sillä kehyskertojien avulla elokuvaan voidaan loogisesti sisällyttää tapahtumia pitkältä ajanjaksolta. Disneylle tyypillisesti aikaharppauksien tapahtumat esitellään kätevästi laulukohtauksissa.

Herkules itse on ehkä karikatyyrisenkin tavanomainen sankarihahmo: lempeäluonteinen, tahditon ja valitettavan hyväuskoinen. Hänellä ei tunnu olevan "pimeää puolta", josei nyt varsin itsetuhoista reaktiota Megaran petokseen lasketa, ja Herkuleksen moraalista ylemmyyttä korostetaan aika monessa kohtaa. Mielestäni yli-inhimillisillä voimillakin varustettuna Herkuleksesta on kuitenkin saatu sympaattinen ja inhimillinen hahmo, josta ei ole tehty liian täydellistä. Muut hahmot reagoivat hänen toimintaansa monilla tavoin, eivätkä ainoastaan positiivisesti.

Myös vastanäyttelijäksi nostettu Megara on suorastaan Disney-leidien aatelia: entisen sussun jättämä ja siitä katkeroitunut nainen, joka toimii Manalan valtiaan leivissä. Megaran coolius ei vaikuta olevan näytelty yritys peitellä hänen "todellista luonnettaan", vaikka toki neitokaisella on myös tunteellinen puolensa. Kyyninen Megara ja naiivi Herkules ovat toisiaan tasapainottava parivaljakko, ja Megaran rooli elokuvassa vastahakoisena pahiksen apulaisena on varsin kiinnostava ja ehdottomasti kaavoja rikkova. Kyseessä on nainen joka on tehnyt virheitä elämässään, niin kuin me kaikki olemme.

Olen aina pitänyt myös Philin hahmosta. Hänen tapaisensa "neuvojahahmot" ovat varsin tyypillisiä 90-luvun Disneylle, mutta Philissä on enemmän särmää kuin vaikkapa Pocahontasin Kaarnamuorissa tai Leijonakuninkan Rafikissa. Philin ja Herkuleksen suhde onkin monivivahteinen ja tuo lisäsävyjä elokuvan muutenkin hieman kaavoja rikkovaan tyyliin. Hänen roolinsa jää elokuvassa hieman hämäräksi sen jälkeen, kun Herkules lähtee tekemään sankaritekoja, mutta täysin turhaksi sidekick-hahmoksi ei häntä sentään tohtisi kutsua. Hänellä on elokuvassa onneksi oma päämäärä, pyrkimys kouluttaa maailman suurin sankari. Tämä on mielestäni yksi tärkeimpiä hyvän hahmon osa-alueita. Henkilöhahmo, jolla ei ole omaa intressiä, on yleensä juonen kannalta varsin yhdentekevä.

Tarinan antagonisti Haades kyllä saa ottaa vastaan kunnian Disneyn hauskimman pahiksen tittelistä. Uskaltaisin melkein kruunata tämän Manalan jumalan tällä arvonimellä pelkän "Haades rules!" tuuletuksen perusteella! Hänen sarkastinen elämän(kuoleman?)asenteensa ja mahtavat manööverinsa paikkaavat hieman sitä tosiasiaa, että Haades on vallanhimoisena pahisjuonittelijana aika tavanomainen ja lattea vastustajahahmo. Toisaalta itse kyllä myös pidän Haadeksen toiminnan eeppisestä menosta, tyyppi lähettää tuhoajatitaanit pistämään paikat oikein kunnolla mullin mallin!

Herkules on ajallisesti julkaistu kunnianhimoisten ja draamalla höystettyjen elokuvien joukossa, sellaisten kuten Pocahontas, Notre Damen Kellonsoittaja ja Mulan. Vaikka Herkuleksessakin on toki draamaa ja suuria tunteita, niin elokuvassa on aiheeseensa selvästi myös keveämpi ja humoristisempi lähestymistapa, joka näkyy erityisesti elokuvan amerikkalaista kulttuuria apinoivassa pseudokreikkalaisessa maailmassa. Herkules onkin mielestäni aika piristävä väliesitys eeppisten 90-luvun satuleffojen joukossa, ja onnistuu olemaan tyypillistä 90-luvun Disneytä ilman, että toistaa samaa jo nähtyä kaavaa.