Ensisilmäyksellä: Angry Birds -elokuva

Animaatioharrastajana on aina jännittävää todistaa aivan uuden animaatiostudion syntymistä, sellaisen joka pystyy kilpailemaan menestyksekkäästi kansainvälisillä markkinoilla. Niin ei käy usein, mutta jo nyt on selvää, että Rovio on onnistunut juurruttamaan itsensä jo varsin menestyväksi animaatiostudioksi. Se on aina kutkuttavaa, eikä tietenkään vähiten siksi että yhtiö on suomalainen ja elokuvan tekijöissä on ollut poikkeuksellisen paljon suomalaisia tekijöitä mukana. Olisiko peliyhtiö Roviolla tarjottavana jotain sellaista, mitä muut animaatiostudiot eivät olisi vielä tuoneet esille?

Angry Birds on eräänlainen "origin story", eli sen tarkoitus on kertoa miksi ikonisista vihaisista linnuista oikeastaan tuli niin kärttyisiä. Perusjuoni on sama kuin itse pelissäkin: vihreät possut haluavat varastaa lintujen munat, ja sen vuoksi vihaisten lintujen pitää taistella heitä vastaan. Mobiilipelissä tarinapuoli on tarkoituksella yksioikoista, joten Rovio on lähettänyt lihottamaan juonta tekemällä siitä eräänlaisen kehityskertomus päähenkilölle eli Red-linnulle, joka on alussa yhteiskunnasta eristäytynyt yksineläjä mutta josta kasvaa etevä tiimipelaaja joka on valmis laittamaan kaikki peliin yhteisön hyväksi.

Aluksi on kiiteltävä Roviota siitä, että he ovat älynneet, mikä on avain siihen, että kilpailu isojen Hollywood-tuotantojen kanssa on mahdollista: laadukas animaatio. Vaikka kyseessä onkin studion esikoiselokuva, ei se jää laadussa jälkeen tyypillisistä isoista CGI-tuotannoista. Hauskoja yksityiskohtia on paljon ja animaatio on huoliteltua ja sulavaa. Kiva lisä ovat myös Rovion studiolla animoidut kohtaukset, jotka ovat kaksiulotteisia. Elokuvaan on pyritty laittamaan viittauksia alkuperäiseen peliin ja vaikka lintujen design on muuttunut mobiilipelin palleroista, niin hahmot ovat hyvin suunniteltuja ja linnut ovat oikein söpöjä ja ilmeikkäitä! Visuaalisesti Angry Birdsistä on helppo nauttia.

Ihastuin aika lailla elokuvan päähenkilöön Rediin. Vaikka elokuvan alkuhetket kuvaavat häntä koheltamassa CGI-elokuvien hahmoille tyypillisesti, niin Red eroaa aika lailla lastenelokuvien tyypillisistä optimistisista ja iloisista sankareista. Hän on erakkomainen, kärttyisä ja parantumattoman sarkastinen, ehkä vähän sekoitus UPin Carlia ja Keisarin Uusien Kuvioiden Kuzcoa. Ihmisten seuraa välttelevä mutta samalla aikaa yksinäinen Red muistuttaa jopa vähän stereotyyppistä kuvaa suomalaisesta miehestä. Hänen aisapareinaan toimivat hyperaktiivinen Sakke ja vähän epävarma Pommi ilmentävät tyypillisempiä animaatioelokuvahahmojen arkkityyppejä.  Päähenkilökaartin miesvaltaisuus samoin kuin tärkeimpien sivuroolien varaaminen miehille on kuitenkin osoitus siitä, että hahmokehittelyä olisi voitu Roviolla miettiä enemmänkin. Ainoa merkittävä naisrooli on vihanhallintaryhmää vetävällä Matilda-linnulla, jonka naisellisen hoivaavaa roolia yritetään elokuvassa rikkoakin, mutta tekijätiimin miesvaltaisuus korostuu kyllä hahmoissa. Bechdelin testi ei mene läpi edes ensimmäisessä kysymyksessä, koska vain yhdellä naishahmolla on nimi.

Tarinallisesti tarjolla on tyypillistä CGI-elokuvaa: vauhtia, toimintaa ja menoa. Elokuva ei tunnu hengähtävän missään vaiheessa, vaan koko ajan tapahtuu jotakin. Tämä jää vaivaamaan ainakin itseäni, sillä hyvä tarina vaatii kehittyäkseen fokusta muuhunkin kun tapahtumiin. Juonellisesti elokuva on armottoman suoraviivainen ja lattea. Jotain järkevää temaattista sisältöä on yritetty luoda Redin hahmokehityksessä erakosta tehokkaaksi tiimipelaajaksi, ja perinteisesti individualismia korostavien leffojen rinnalla Angry Birdsin fokus yhteisöihin on ihan jännittävä. On myös kiva nähdä että Redin elämänlaatu parantuu kun hän löytää ystäviä. Jos jotain hyvää elokuvan vinosta sukupuolijakaumasta voi sanoa, niin on kiva että elokuvassa kuvataan ystävyyden hyviä puolia erityisesti yksinäisten miesten elämässä.

Redin kulmakarvat on juonellisesti yllättävän merkittävät.

Elokuvasta syntynyttä keskustelua seuranneet ovatkin ehkä huomanneet, että monet eivät ole katsoneet hyvällä asetelmaa, jossa omissa oloissaan elävät linnut ottavat vastaan toisesta maasta tulevia possuja, jotka soluttautumisen jälkeen alkavat tuhota ja ryöstellä. Red epäilee possujen motiiveja jo alusta lähtien, ja hänen ennakkoluulonsa paljastuvat oikeiksi. Elokuva päättyy sodan kuvaukseen. Monet kriitikot ovat oikeutetusti kommentoineet, että elokuvasta ei välity suvaitsevaisuuteen kannustava viesti, vaan se puoltaa ennakkoluuloja. Jotkut katsojat ovat kuitenkin lähteneet leimaamaan Angry Birdsiä jo jonkinlaiseksi kommentiksi Euroopan pakolaiskriisiin. Tämä on mielestäni aika kohtuutonta Roviota kohtaan, sillä jokainen vähääkään animaatioelokuvista ymmärtävä tietää, että animaatio on työlästä ja käsikirjoitus on tehty jo kauan ennen kriisin eskaloitumista. Vaikka jokainen elokuva kuvaa tietyllä tasolla omaa aikaansa, niin tällaiset suoraviivaiset tulkinnat ovat harvoin perusteltuja. Lisäksi elokuvassa laivalla saapuvat possut ovat teknologisesti kehittyneempi kansa, jotka kuninkaan johdolla alistavat toisen kansan. Eikö tämä enemmänkin vaikuta rinnastukselta konkistadoreihin ja 1500-luvun imperialismiin?

Elokuvan trailerin perusteella suhtauduin varauksella sen tarjoamaan huumoriin, sillä se antaa ymmärtää ettei ainakin itseeni huonosti uppoavaa vessahuumoria ei olla kaihdettu. Positiivinen yllätys oli, että se pääasiassa rajoittui trailerissakin esiintyvään kohtaukseen (joka kieltämättä oli kyllä vaivaannuttava ja ällöttävä enemmän kuin hauska). Huumorissa oli selkeästi ns. "Dreamworks-meininkiä", paljon slapstickia ja mukaan ripoteltuja aikuisille suunnattuja vitsejä. Joissain kohdissa tuli selville että kyseessä on eurooppalaistaustainen animaatio, sillä amerikkalaiset välttävät kaikista suorasukaisimpia vitsejä lastenelokuvissa. Esimerkiksi Rovion itsensä animoimassa kohtauksessa, jossa Sakke-lintu kuvittelee miltä Suuri Kotka näyttää, on mielestäni ihan selvä Tom of Finland -viittaus... :D (Suomi-viittauksia elokuvassa oli verrattain vähän ja elokuvahan on pääasiassa ulkomaista käsialaa). Monet vitsit olivat oikeasti nokkelia, vaikka osa todellakin meni vähän mauttomiksi. 

Päällisin puolin Angry Birds on viihdyttävä ja Hollywood-tavalla kaunis elokuva, josta kuitenkin puuttuu oikeasti syvällinen ja ajatuksia herättävä sisältö. Elokuvan budjetti on ollut yhtiön ensituotokseksi iso, ja leffan menestys on mielestäni ihan tervetullut juttu, sillä Hollywoodin  kärkikastin animaatiotuotanto on edelleen muutaman ison yhtiön käsissä. Uutta verta kaivataan aina. Lisäksi on merkittävää, että uutisten mukaan Angry Bidsistä olisi tulossa kaikkien aikojen menestynein peliin pohjautuva elokuva. Vaikka erilaisiin video ym. peleihin pohjautuvia live-elokuvia on runsaasti ja Japanissa peliin pohjautuvat animet ovat ihan tuttu juttu, niin Angry Birds on länsimaisen elokuvan saralla pioneeri. Elokuvan menestys voi innostaa muitakin peliyhtiöitä satsaamaan elokuvabisnekseen (japanilainen Asahi News uutisoikin jo, että Nintendo haluaa tuottaa peleihinsä perustuvia länsimaistyyppisiä animaatioita). Voi hyvinkin olla, että pelit ovat seuraava inspiraation lähde animaatioissa!

Kuningas Arthur - sankari vai nolla?

Lakatessani kynsiäni lakalla nimeltä Perceval, katsoessani BBC:n Merlin -sarjaa tai kuunnellessani Joan Baezin biisiä Sweet sir Galahad herään aina tajuamaan, kuinka voimakas ote kuningas Arthurin legendalla on elämästäni. Ei liene ihmekään, sillä vuosisatojen ajan kuningas Arthur on ollut osa brittiläistä  ja siten yleisempää länsimaista tarinakaanonia. Arthur on tuttu kaveri myös animaation ystäville, sillä hän on seikkaillut seka Disneyn että Dreamworksin elokuvissa. Innostuin myös tätä tekstiä katsomaan Warner Brosin aiheeseen liittyvän animaatioelokuvan vuodelta 1998 nimeltä Taikamiekka - Seikkailujen Camelot (Quest for Camelot) ja pohtimaan, millä tavoin kuningas Arthur ja hänen legendansa esitetään länsimaiseen aniimation maailmassa.

Disney-faneille tulee tietysti mieleen elokuva Miekka kivessä, jossa nuori Arthur eli "Arttu" harjoittelee Merlin-velhon opissa. Arthurin kasvattaa inhottavana kuvattu Sir Ector ja hänen poikansa Sir Kay, jotka pohjautuvat myös alkuperäiseen legendaan. Tapahtumallisesti varsinaiset yhtymäkohdat Arthurin legendaan tulevat vasta elokuvan lopulla, jossa pikkunen Arthur vetäisee kuuluisan miekan kivestä ja hänet julistetaan Englannin kuninkaaksi. Disneyn Arthur on nuori ja naiivi, lapsi vielä, ja hän on varsin juonettomassa elokuvassaan loppujen lopuksi aika passiivinen. Jopa elokuvan kliimaksikohdassa hän seuraa vierestä Merlinin ja Matami Mimmin taistelua.  Miekankin vetäminen kivestä on puhdas vahinko, Arthurin kun piti löytää kasvattiveljelleen sopiva turnajaisase! Emme saa elokuvan aikana tietää, millainen kuningas hänestä tulee. Loppujen lopuksi elokuvan yhteydet varsinaisiin Arthur-tarinoihin ovat hatarat, hahmoistakin keskiöön nousevat vain nuori Arthur ja Merlin.

Dreamworksin Arthur-kuva on varsin toisenlainen Disneyn viattomasta pikkupojasta, vaikka yhtäläisyyksiäkin löytyy. Shrek kolmas -elokuvassa Shrekiä uhkaa avioliiton myötä Kaukaisen maan kuninkaaksi joutuminen. Ratkaisuksi epämiellyttävään tilanteeseen Shrek päättää noutaa Fionan teini-ikäisen serkun valtaistuimelle. Tämäpä ei ole kukaan muu kuin Arthur Pendragon, kaverien kesken Artsin, Worcestershiren lukion syrjitty luuseri. Shrek kolmas parodioi  Arthurin legendaa armottomasti, Arthur on koulussa se kaveri jota muutkin ns. "luuserit" syrjivät ja hän haaveilee Guineveresta, joka taasen ihailee koulun kovista Lancelotia (alkuperäisissä Arthur-tarinoissa Guinevere on Arthurin vaimo joka pettää häntä ritari Lancelotin kanssa). Arthur on aluksi innoissaan kuninkuudesta, mutta  muuttuu elokuvan myötä yhä epävarmemmaksi asian suhteen ja lopulta ymmärtää Shrekin taka-ajatukset. Elokuvan lopussa hän kuitenkin päättää ryhtyä Shrekin sijasta hallitsijaksi, toiveenaan rakentaa suvaitsevainen kuningaskunta.

Shrekin Arthur ei niin ikään ole myyttinen sankarikuningas, vaan rock´n´rollista ja prinsessoista haaveileva teini ja hänen ääninäyttelijänsäkin on sekä alkuperäisessä englanninkielisessä versiossa että suomidubissa popidoli (Justin Timberlake ja Antti Tuisku, jonka maine ei ollut elokuvan ilmestymisen aikaan yhtä katu-uskottava kuin nykypäivänä). Hän ja Shrek tapaavat myös Merlinin, joka designiltään pohjautuu kyllä Disneyn Merliniin mutta muuten aikoinaan tämä ehkä ihan viisaskin taikuudenopettaja on vuosien myötä mennyt vähän höperöksi… Kyllä Merlin onnistuu elokuvassa langettamaan pari ihan onnistunutta taikaa Shrekin ja Arthurin iloksi ja omaksi hämmästyksekseen.

Dreamworksin Arthur kertoo tulevasta kuningaskunnastaan.

Sekä Disney että Dreamworks kuvaavat nuorta Arthuria, joka on vielä kovin epävarma eikä oikeastaan pidä ajatusta kuninkuudesta kovin miellyttävänä. Varsinkin Disneyn Arthurille kuninkuus lankeaa ei-toivottuna kohtalona ja Dreamworksinkin Arthurille päätös kuninkuudesta on pitkän harkinnan tulos. Heille hallitsemisessa ei korostu valta vaan vastuu. Toisaalta kumpikin elokuva kuvaa myös Arthurin matkaa oikeudenmukaiseksi hallitsijaksi. Taikamiekka - Seikkailujen Camelot tarjoaa meille perinteisemmän Arthurin, miehen josta tulee nuorena hyvä ja arvostettu kuningas ja jonka tarinassa korostuvat tyypilliset ritariromantiikan arvot. Taikamiekassa Arthur ei oikeastaan ole edes mikään päähenkilö, vaan enimmäkseen tarina seuraa Kayleyta, jonka isä on Arthurin palveluksessa kuollut Pyöreän Pöydän ritari. Elokuvana Taikamiekka ei ole kummoinen ja sitä katsoessaan saa sietää aika monta keskinkertaista laulua (leffa yrittää ratsastaa Disneyn 90-luvun musikaalibuumilla), mutta sen Arthur-kuva on ihan jännittävä. Elokuvassa Arthur menettää voimansa ja valtansa lähteen eli maagisen Excalibur-miekan, ja hän on elokuvassa ison osaa varsin avuttomassa tilanteessa. Lopussa Arthur saa miekkansa takaisin, mutta hän ei ei ehdi käyttää sitä sankaritekoihin. Kuningas on voimakas, muttei kaikkivoipa. Eniten harmittaa että elokuva olisi voinut hyödyntää Arthurin legendaa paljon monipuolisemmin. Alkuperäisissä legendoissa Arthur joutuu katkerasti omiensa pettämäksi, mutta elokuvaan on luotu pliisu ja tavanomainen pahishahmo, joka kylläkin on kuningasta vastaan kääntynyt Pyöreän Pöydän ritari. Merlin-velhokin saa pienen roolin, ja hän on Disneyn kuvauksen tavoin vanha ja viisas neuvonantaja.

Kuningas Arthur ja sokea Garrett-ritari

Yllättäen kolmen Arthurin ehkä eniten yhdistäväksi tekijäksi - erilaisista ikävuosista ja animaatiotyyleistä huolimatta- ulkonäkö. Kaikki ovat vaaleahiuksisia, sinisilmäisiä ja kevytrakenteisia. Warnerin ja Dreamworksin Arthureilla on jopa samankaltainen hiustyyli! Kiinnostavasti Kuningas Arthurin legenda on alkuperältään kelttiläinen, mutta Arthurit on kuvattu anglosaksiksina vaaleaverikköinä. Vaan mitäpä pienistä. Toki Arthur-kuvauksia vertaillessa pitää myös ottaa huomioon eettä elokuvat ovat valmistuneet ihan eri aikakausina. Disneyn Miekka kivessä perustuu kirjaan, ja on tehty aikana jolloin Disneyn elokuvista lähes kaikki perustuivat tunnettuihin kirjoihin tai satuihin. Elokuvassa korostuu, että se on lapsiyleisölle suunnattu ja lapsikatsojat voivatkin samaistua nuoreen Arthuriin. Kuten edellä mainittiin, Taikamiekka pyrkii seuraamaan Disneyn musikaalielokuvien vanavedessä, ja siinä on voimakas hyvä-paha -kahtiajako. Arthur edustaa elokuvassa absoluuttista hyvää, esikuvallista hahmoa, joka on ehkä vertautuu Disneyn Herkuleksen Zeus-jumalaan tai Mulanin Keisariin. Shrekin Arthur on puhdas parodia, jossa sankarikuninkaan maine on ristiriidassa epävarman teinipojan olemuksen kanssa. Tämä onkin Shrek-elokuvissa hyvin tyypillinen keino esitellä satuhahmoja.

Onko Kuningas Arthur syvimmilltään sitten Disneyn kuvaama vastahakoinen poikakuningas, Dreamworksin hyväsydäminen mutta epävarma koululuuseri vai Warnerin mahtava sankari? Miksei vaikka kaikkia. Nickeledeonin hulvattomassa animaatiosarjassa Fairly Odd Parents Arthur kuvataan eräässä jaksossa vaikeasti likinäköisenä  poikarukkana, joka kuitenkin silmälasit saatuaan muuttuu liehuvahiuksiseksi ja lihaksikkaaksi sankariksi, jolla pysyy Excaliburkin kourassa. Myös Disneyn Merliniä ulkoisesti muistuttava hahmo löytyy, mutta tämä Merlin on vain valevelho joka toivoo Arthurin avulla ansaitsevansa rahaa :D Arthurista on moneksi. Ei olisi ollenkaan yllättävää, jos Kuningas Arthurin legendaan tartuttaisiin pian taas animaation saralla. 


Kuvat: Disneyscreencaps.com

Ensisilmäyksellä: Kung Fu Panda 3

Dreamworksin Kung Fu Panda -elokuvasarjan ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 2008, ja sen jälkeen Po-pandan seikkailuista kertovia leffoja on tullut noin 4 vuoden välein. Yhtiön toimitusjohtaja Jeffrey Katzenberg lupasi taannoin että sarja olisi kuusiosainen, ja jos siis häntä olisi uskominen niin Pon seikkailuista saadaan siis nauttia tällä tahdilla vielä 12 vuoden päästäkin. Tämä oli kuitenkin ennen kuin DW joutui supistamaan animaatiotuotantoaan, ja tällä hetkellä näyttäisi jatkon riippuvan elokuvan menestyksestä, erityisesti Kiinassa johon Dreamworks tällä hetkellä panostaa varsinkin Dreamworks Oriental -yhtiön kautta. Kung Fu Panda 3 onkin tuotettu yhteistyössä Orientalin kanssa, ja sen taustalla näkyy voimakkaammin kiinalaiset tekijät. Myös markkinoinnissa on panostettu nimenomaan kiinalaisiin. Näyttääkin siltä, että DW yrittää jalkauttaa itsensä Kaukoitään vahvemmin kuin kilpailijansa samalla kun taistelu länsimaiden markkinoista kovenee.

Jos rehellisiä ollaan, niin mielestäni Kung Fu Panda -sarjan voisi jättää trilogiaksi, sillä  Kung Fu Panda 3:sessa nimenomaan alkaa jo näkyä sarjan urautuminen. Kuvio on jo tuttu: Polla ja Hurjalla Viisikolla on edessään uusi, mahtava vastus, ja Pon on opittava jotain uutta päihittääkseen hänet. Kolmannessa elokuvassa mausteena ovat Pon uudet pandakaverit, mutta heitäkin on jo niin iso kööri ettei hahmoille oikein meinaa kehittyä kunnollista luonnetta. Uusista hahmoista vain Pon biologisessa isässä on tarttumapintaa. Eniten hahmokehitystä elokuvassa saa yllättäen adoptioisä herra Ping, jonka mustasukkaisuus Posta on jokseenkin hellyttävää. Kasvattivanhemmat harvemmin osoittautuvat kovin hääveiksi animaation maailmassa, mutta Kung Fu Panda 3:sessa kummatkin isät tulevat lopulta toimeen keskenään oikein hyvin, eikä  kenellekään oikeastaan tuota ongelmia, että Polla on kaksi isää. 

Kahden isän perhe on toki hauska ja kesyllä tavalla kantaaottava idea, mutta Pon perhesuhteita ehdittiin veivata jo sarjan kakkososassa ja aiheeseen palaaminen tuntuu jokseenkin uudelleenlämmittelyltä. Elokuvasarja pyörii todella voimakkaasti Pon hahmon ympärillä, mutta kolmososassa hän ei kehity enää mihinkään, ainoastaan löytää itsestään uusia voimia vähän turhankin helposti. Sinänsä elokuvassa on tarjolla muitakin kiintoisia hahmoja, mutta esimerkiksi Hurja Viisikko jää yhä enemmän marginaaliin (ilmeisesti hahmot saavat enemmän taustaa tv-sarjassa) ja tässä elokuvassa vain Tiikeritär selviytyy mukaan loppukahakoihin, ja elokuvaan tuodaan vain enemmän uusia, lopulta ohkaiseksi jääviä hahmoja. Dreamworksin elokuvien ongelma on ennenkin ollut liian laaja päähahmokaarti, jossa helposti on oheistuotteistamisen sivumaku.

Pandojen rakkaus bao zhi-nyytteihin on ymmärrettävää. Taikinanyytit ovat omaakin herkkuani.

Yksi Kung Fu Pandojen "omituisuuksista" on ollut Pon ja hänen "vastanäyttelijänsä" Tiikerittären jokseenkin latautunut suhde. Kolmas elokuva esittelee myös naispuolisen pandan, mutta tämäkin tarina jättää romanttiset juonikuviot lähinnä vihjailujen tasolle, joka kyllä palveleekin elokuvaa paremmin. Omasta mielestäni Kung Fu Pandojen ongelma on piinaava miesvaltaisuus, vaikka ensimmäinen elokuva onnistuukin välttämään niin sanotun Smurffiina-ilmiön. Kolmannessa elokuvassa naishahmot jäävät yhä enemmän sivuosaa, kun Tiikeritärkin on juonen kannalta sangen yhdentekevä, ja jo kolmatta kertaa vastassa on yksin toimiva miespuolinen pahishahmo. Käytännössä kaikki sivuosissa olevista "kung fu-mestareista" ovat miespuolisia, pitäen yllä ajatusta taistelusta pääasiallisesti miehisenä toimintana. Ajoittain elokuvissa on kyllä ihan mukavaa sukupuoliroolien kyseenalaistamista, esimerkiksi Pon kasvatti-isä on kova poika laittamaan ruokaa ja myös Tiikerittären kovuus vertautuu yleensä Pon huomattavasti pehmeämpään luonteenlaatuun. (Joku saattaisi vetää herneet nenään siitä, että kolmoselokuvassa Tiikeritär ystävystyy pikkuisen pandapennun kanssa ja osoittaa näin omaavansa äidillisen vietin, mutta minusta tämä on positiivista kehitystä hänen hahmolleen).

Tyyliseikat ovat aina olleet pandaleffojen parasta antia ja tälläkin kertaa saa ihastella hauskoja hahmodesignejä ja kaunista animaatiota. Edellisissäkin Kung Fu Panda -elokuvissa on käytetty hyväksi perinteisen piirretyn näköistä animaatiota CGI:n ohella ikään kuin erikoisefektinä, ja kolmososa jatkaa tätä hyvällä menestyksellä.  Muutenkin hahmojen liike on sujuvaa ja kiinalaisvaikutteinen maailma on hyvin suunniteltu, kuten edellisissäkin elokuvissa, ja Kung Fu Panda-leffoille olennainen toiminta on jälleen hauskaa katsottavaa. Vaikka edellisessä KFP-arvostelussani totesin, että toimintaelokuvissa juoni jää yleensä sivuosaan, alkaa jo kolmannen osan kohdalla olla aika todeta, että muut hyvät puolet eivät enää korvaa käsikirjoituksellisia puutteita. Lisäksi kolmas elokuva jää jälkeen edeltäjistään hahmoissakin: vaikka kolmannenkin osan antagonistille on annettu hieman taustaa, ei hänestä saa niin paljon irti kuin kahden ensimmäisen osan pahishahmoista.

Kung Fu Pandat jaksavat viihdyttää, mutta kolmas osa kieltämättä antaa ymmärtää että tätä pidemmälle ei Po-pandan tarina taida kantaa. Aika harva elokuvasarja taitaakaan olla toimiva pidempänä kuin trilogiana. Animaatiota varjostaa vähän kurja maine siinä mielessä, että monet elokuvat ovat poikineet jatko-osan jos toisenkin. Dreamworksilla erityisesti ollaan kunnostauduttu jatkisten tehtailussa, ja tavallaan olen kyllä ihan iloinen, että studion oli tässä taannoin pakko hidastaa vauhtia leffojen tekemisessä. Kaksi koko illan elokuvaa vuodessa on yhä nopeampi tahti kuin useimmilla kilpailevilla studioilla (tällä hetkellä vain Kätyrien voimalla pyörivä Illumination Entertainment näyttäisi pyrkivän julkaisutiheyteen). Saa nähdä, mitä DW:n seuraava elokuva Trolls tarjoaa.

Animoitu pääsiäinen

Pääsiäispyhiä vietellessäni eksyin mietiskelemään, miten pääsiäisaiheita on käsitelty valtavirran animaatioelokuvissa. Jouluelokuvat ja -spesiaalit ovat jo ihan peruskauraa, johon toki edesauttaa runsas perinteisten joulutarinoiden määrä ja vakiintunut joulukuvasto. Pääsiäisellä on oma uskonnollinen taustansa ja lisäksi sitä juhlistetaan yleisesti kevään juhlana pupuineen ja kanoineen. Animaatiossa tai muussakaan populaarikulttuurissa pääsiäistä ei ole kuitenkaan onnistuttu kaupallistamaan samalla tavalla kuin joulua tai halloweenia, vaikka välillä sitä törmääkin vähän erikoisiin pääsiäisjuttuihin (kuten kaupassa löytämäni Autot-maailmaan tehty kirja, jossa pääsiäispupun virkaa hoiti "pääsiäiskupla"). 

Jonkin verran Hollywood-animaatioissa on pääsiäistä kuitenkin käsitelty. Pari vuotta sitten tehtiin Hop-niminen elokuva joka ainakin itselleni muistuu mieleen tarkoituksenmukaisesti pääsiäiselokuvaksi suunniteltuna koko perheen leffana. Hop on nykyaikana suosituksi tulleen tekniikan edustaja, jossa oikeita ihmisiä yhdistetään CGI-animoituihin hahmoihin. Itse en näihin elokuviin tai niiden ajatukseen ole järin ihastunut, ja Hopkin on tuttu vain pintapuolisesti. Kyseisessä elokuvassa päähenkilönä on pääsiäispupun poika, joka ei halua seuraavaksi pääsiäispupuksi vaan rumpaliksi... Ilmeisesti pupulla on sidekickinä tipuja sun muita pääsiäisjuttuja, ja pupunpapanoiden sijaan hän erittää karkkirakeita. Makoisaa. Uskallan arvata että Hop saa tahtonsa läpi eikä hän ainakaan päädy seuraamaan isänsä jalanjälkiä.

 

Hillitympää ja vähemmän vaivaannuttavaa pääsiäiskuvastoa esittelee myös Dreamworksin Viisi Legendaa -elokuva, jossa Pääsiäispupu on yksi lapsia suojelevista Legendoista. Elokuvassa esitellään hänen keväistä valtakuntaansa, jossa vähän pelottavat kävelevät munat kylpevät väreissä. Viisi Legendaa yhdistelee joutuisasti joulu- ja pääsiäisjuttuja ja sopii siis fiilisteltäväksi kumpaankin juhlapyhään, mutta senkään tarina ei varsinaisesti kietoudu pääsiäisen juhlan ympärille, ja päähenkilö Pakkasukkokaan ei läsnäolollaan nostata kevätfiiliksiä. Lisäksi Pääsiäispupun kolon ulkopuolella elokuvan värimaailma on synkähkö ja talvinen ja monet tapahtumat sijoittuvat yöaikaan, joten tiput ja rairuoho eivät ehkä tule ekana mieleen.

Viiden Legendan Pääsiäispupu rikkoo ajatusta lällystä hyväntekijästä, Hopissa pääsiäispupun poika E.B. on konventionaalisempi.

Kaksi edeltä esiteltyä tarinaa esittelee länsimaista, varsin kaupallista kuvaa pääsiäisestä. Itselleni todellinen pääsiäiselokuva on kuitenkin Dreamworksin Egyptin Prinssi, joka kertoo Mooseksen tarinan. Uskonnontuntinsa käyneet tietävätkin, että Mooses-tarinan pohjalta vietetään juutalaisten pääsiäistä, joka edelleen on yhteen kietoutunut kristillisen pääsiäisperinteen kanssa. Suomessakin tämä on tiedostettu ja Egyptin Prinssi tulee usein telkkarista pääsiäispyhien aikaan.  Elokuva on todella vaikuttava ja se yhdistelee hienosti musikaalia ja synkkää tarinaa. Toisaalta on ymmärrettävää, ettei elokuva tummanpuhuvine väreineen ja orjuudesta ja kuolemasta kertovine tarinoineen oikein istu juhlaan, joka liitetään kevääseen ja iloon. Ainakaan jos ei jaksa jatkuvasti miettiä teologisia syntyjä syviä niin kuin allekirjoittanut :D

Pääsiäiselokuvia ei valtavirran animaation maailmassa montaa ole, ja niidenkin "pääsiäis"-status on jokseenkin kyseenalainen. Alkuperäiseen pääsiäisen passiotarinaan ei ole yksikään iso animaatiostudio uskaltanut tarttua, ja ei ole vaikea nähdä miksi. Kärsimystä painottavaa tarinaa olisi vaikea visualisoida koko perheelle sopivasti, ja mukaan tulisi lukuisia tulkinnallisia ongelmia, kuten esimerkiksi se, halutaanko Jeesuksen elämään historiallinen vai teologinen ote jne. Muutenkin niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin uskonto on kuuma peruna ja tästä aiheesta olisi vaikea tehdä elokuvaa joka vetoaisi erilaisiin yleisöihin. Uskonnollista animaatiota on toki tehty ja sen parista löytyisi varmasti useampikin passiofilmi, mutta mikään valtavirran studio tuskin aiheeseen tulee koskaan tarttumaan.

Teoriassa olisi kuitenkin varmaan mahdollista tehdä animaatioelokuva, jossa olisi mukana sekä pääsiäisen erityinen sanoma pimeyden muuttumisesta valoksi että iloa ja lämpöä joka sopii koko perheen elokuvaan. Pääsiäisen sanomaan kuuluvat vastakkainasettelut, kuolema – elämä, suru – ilo, kaipaus – jälleennäkeminen. Nämä teemat ovat toistuneet animaatioelokuvissa kautta aikojen (eikä vähiten valekuolema-tropen ansioista), ja varmasti taitava tarinankertoja osaisi mallailla niistä toimivan pääsiäisleffan ilman symbolisia uhreja, osoituksia ihmisten pahuudesta sun muita hardcore juttuja. Lisäksi ainakin täällä pohjoisessa pääsiäiseen liitetään myös noidat, joista voisi saada mielenkiintoisen aiheen elokuvaan. Hei animaatiostudiot, tässä olisi kuulkaa paljon parempi sauma uuteen hittiin kuin joku Ice Age 5 tai muu pystyyn kuolleen leffasarjan jatko-osa.

No, tämän vuoden osalta pääsiäinen on ohi, mutta kevät on vasta alussa! Se onkin monille ihanaa aikaa ja kevään ylistyksiä löytyy onneksi monesta animaatiofilmistä.  Bambi 2 -elokuvassa on mielestäni suloinen kevätlaulu, jota jaksaa kuunnella jopa minä vaikka kärsinkin aina tähän maaliskuuhun osuvasta kevätväsymyksestä ja ylensä lobbaan syksyfiilistelyn puolesta.

Ensisilmäyksellä: Zootropolis - Eläinten kaupunki

Tänä vuonna tulee Yhdysvalloissa ensi-iltaan peräti kaksi Disneyn kokopitkää elokuvaa: nyt keväällä valkokankaille saapui Zootropolis (Zootopia) ja talvella ennen vuodenvaihdetta pääsemme Moanan matkaan Polynesian saarille. Maaliskuu on perinteisesti ollut Disney-ensi-iltojen aikaa täällä Suomessakin, joten poikkeuksellisesti Zootropolis sai ensi-iltansa täällä samaan aikaan kuin Yhdysvalloissakin. Moanaa joudumme todennäköisesti odottelemaan ensi kevääseen asti ja toivomaan, että vältymme suurimmilta spoilereilta!

Zootropolis-elokuvan keskushenkilönä toimii tuore konstaapeli Judy Hopps joka saapuu Zootropoliksen kaupunkiin tullakseen ylvääksi lain puolustajaksi – ja päätyy kirjoittamaan parkkisakkoja, koska ensimmäistä jänispoliisia ei pidetä sopivana tositoimiin. Toiseksi päähenkilöksii nousee kettu ja pikkurikollinen Nick Wilde joka niin ikään on kärsinyt lajiinsa liitetyistä ennakkoluuloista. Kaksikko päätyy yhdessä selvittelemään mystisten katoamistapausten vyyhtiä. Elokuvsn todelliseen keskiöön nousee kuitenkin koko Zootropoliksen yhteiskunta, joka pyrkii rauhalliseen yhteiseloon eri lajien kesken mutta jota varjostaa eläinkunnan synkkä historia, jossa pedot pyydystivät saaliseläimiä.

Zootropolis on puhdasverinen faabeli, eli tarina jossa eläimien kautta kuvataan ihmisten ongelmia ja tapoja. Jo elokuvan alkumetreillä hämmästyin sen suorasukaista poliittisuutta. Judyn päätyminen parkkipirkkohommiin sen takia, ettei hänen uskota olevan soveltuva varsinaisiin poliisin tehtäviin, peilautui mielessäni nopeasti Haruki Murakamin 19Q4 -romaanissa vastaantulevaan naispoliisiin, joka on miesvaltaisessa poliisilaitoksessa kokenut täysin saman kohtalon kuin Judy. Muutenkin elokuva käsittelee politiikkaa lastenelokuville ihan uudenlaisella tavalla: kaupunginjohtaja Lionhart puhuu vaaleista ja äänestäjien haalimisesta ja päätyy peittelemään arkaluontoista tietoa säilyttääkseen oman asemansa. Niin ikään Bellwether haluaa tehdä Judysta poliisilaitoksen kasvot korostaakseen saaliseläinten asemaa pysyäkseen näin itse tiukemmin vallan kahvassa. 

Vaikka Zootropoliksen todellinen temaattinen ydin liittyy stereotypioiden vastustamiseen ja siihen, ettei ketään voi leimata viiteryhmänsä perusteella, niin itseäni kiehtoo enemmän juurikin elokuvan tapa käsitellä vallan tematiikkaa eri tavoin. Petoeläimet muodostavat Zootropoliksessa kymmenen prosentin vähemmistön, mutta heillä annetaan ymmärtää olevan käsissään huomattava poliittinen valta (Lionhart on elokuvan alussa kaupunginjohtaja ja esimerkiksi poliiseista valtaosa on petoeläimiä). Omaan asemaansa nimellisenä apulaiskaupunginjohtajan turhautunut Bellwether haluaa ottaa vallan takaisin saaliseläinten enemmistölle, silläkin hinnalla että se vaatii petoeläinten lavastamisen kyvyttömiksi elämään sivistyneessä yhteiskunnassa. Omanlaistaan valtaa on taasen mafiosomaisella Mr. Big -päästäisellä, jota pelkäävät kaikenkokoiset eläimet ja joka toimii niin kuin itselleen parhaaksi näkee. Samoin elokuva ottaa kantaa myös median valtaan yhteiskunnassa.

Zootropoliksen hahmokaartia. Elokuvassa on mukavia naishahmojakin,mutta jostain syystä Judy on ainoana päässyt tähän kuvaan.

Vertauskuvallinen eläintarina on Disneyltä oiva veto, sillä se voi kommentoida yhteiskunnan ongelmia sitomatta niitä liiakseen tietynlaiseen kontekstiin, tekemättä elokuvastaan liian osoittelevaa taikka ajankohtaansa sidottua. Saaliseläin-petoeläin -jaottelua tai eri nisäkäslajeihin liittyviä ennakkoluuloja ei ole tarkoituskaan pyrkiä suoraan rinnastamaan oman yhteiskuntamme ilmiöihin, vaikka kuten edellä totesin niin inspiraatiota hahmojen kokemalle syrjinnälle on varmasti etsitty ihan tosielämästä. Toki, ylikierroksilla käyvässä amerikkalaisessa Disney-keskustelussa on jo ehditty miettiä että onko poliittisesti korrektia esittää, että vähemmistönä toimivat petoeläimet kuvataan taantumassa villeiksi...

Mielestäni on aivan ihanaa kun elokuvassa on paljon pureskeltavaa ja tältä osin Zootropolis tarjoaa kyllä täyslaidallisen! Käsikirjoituksellisesti tarina on mielestäni vähän turhankin nopeatahtinen ja elokuvassa sahataan eri paikkojen välillä aika tiuhaan tahtiin. Tarina ja sanoma eivät olisi kärsineet hienoisesta yksinkertaistamisesta ja vauhdin hidastamisesta. On valitettavaa huomata, että nykyajan animaatioteollisuudessa halutaan helposti kikkailla uusilla teknisillä tempuilla ja tehdä elokuvan miljööstä ja maailmasta niin rikas, että resursseja ei haluta käyttää samalla tavalla vahvan, selkeäpiirteisen juonen kehittelyyn. Yksinkertaisten asioiden merkitys tuntuu jäävän studioiden kunnianhimon jalkoihin tänä aikana jolloin animaatioteollisuudessa on enemmän kilpailua kuin koskaan. Vaikka elokuvan sanoma on tärkeä, niin itseeni vetoaa eniten taitavasti rakennettu, tarpeeksi yksinkertainenkin tarina, eikä Zootropolis kokonaisuutena onnistu liikuttamaan itseäni liiemmin. Välillä käy mielessä että Zootropoliksessa on vähän liikaakin tarjottavaa yhdelle leffalle.

Animaatiollisesti elokuva on Disneyltä nykyään odotettavissa olevaa korkeaa laatua, eläimien pieniä eleitä ja ilmeitä varmasti jaksaa ihastella (Judyn korvat!) Ehkä parasta Zootropoliksessa kuitenkin on se, että se onnistuu yllättämään. Ennakkotiedot elokuvasta saivat varmasti monet miettimään lafkan edellistä yritystä tehdä tarina eläinten yhteiskunnasta, joka oli selvästi studion heikoimpiin kuuluva Pikku Kananen, eikä varmasti kukaan olettanut elokuvan olevan niin selkeästi yhteiskunnallinen. Jos Zootropolis onnistuu lyömään läpi myös "kansan syvissä riveissä" niin ehkä se auttaa murtamaan varsin pinttynyttä ajatusta Disneyn klassikoista ainoastaan satuelokuvina.

En aina kommentoi elokuvien dubbeja, koska mielestäni isojen yhtiöiden suomidubit ovat lähtökohtaisesti tasalaatuisia. Zootropoliksen suomidubbi oli positiivinen yllätys sen osalta, että Iina Kuustonen sopi oikein hyvin Judyksi eikä kuulostanut ollenkaan kuluneelta valinnalta. Mutta ai että inhosin Gazellen ääntä! Olen täällä blogistanian kylillä jo kulkenut ihmettelemässä, että oliko hänenkin äänensä Kuustonen kun hän kuulosti ihan Judylta. No ei ollut, mutta silti koko Gazelle jäi ärsyttämään :D

PS. Jos ette ole vielä ehtineet niin käykää kurkkaamaan nyt.fin artikkeli elokuvien lokalisaatiosta! Ihan tosi mielenkiintoinen tuo ajatus siitä, että kuinka pitkälle tuossakin voidaan mennä. Voisin joskus kirjoittaa aiheesta tänne blogiin jos keksin jotain selkeitä mielipiteitä asiaan.