Ensisilmäyksellä: Kung Fu Panda 3

Dreamworksin Kung Fu Panda -elokuvasarjan ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 2008, ja sen jälkeen Po-pandan seikkailuista kertovia leffoja on tullut noin 4 vuoden välein. Yhtiön toimitusjohtaja Jeffrey Katzenberg lupasi taannoin että sarja olisi kuusiosainen, ja jos siis häntä olisi uskominen niin Pon seikkailuista saadaan siis nauttia tällä tahdilla vielä 12 vuoden päästäkin. Tämä oli kuitenkin ennen kuin DW joutui supistamaan animaatiotuotantoaan, ja tällä hetkellä näyttäisi jatkon riippuvan elokuvan menestyksestä, erityisesti Kiinassa johon Dreamworks tällä hetkellä panostaa varsinkin Dreamworks Oriental -yhtiön kautta. Kung Fu Panda 3 onkin tuotettu yhteistyössä Orientalin kanssa, ja sen taustalla näkyy voimakkaammin kiinalaiset tekijät. Myös markkinoinnissa on panostettu nimenomaan kiinalaisiin. Näyttääkin siltä, että DW yrittää jalkauttaa itsensä Kaukoitään vahvemmin kuin kilpailijansa samalla kun taistelu länsimaiden markkinoista kovenee.

Jos rehellisiä ollaan, niin mielestäni Kung Fu Panda -sarjan voisi jättää trilogiaksi, sillä  Kung Fu Panda 3:sessa nimenomaan alkaa jo näkyä sarjan urautuminen. Kuvio on jo tuttu: Polla ja Hurjalla Viisikolla on edessään uusi, mahtava vastus, ja Pon on opittava jotain uutta päihittääkseen hänet. Kolmannessa elokuvassa mausteena ovat Pon uudet pandakaverit, mutta heitäkin on jo niin iso kööri ettei hahmoille oikein meinaa kehittyä kunnollista luonnetta. Uusista hahmoista vain Pon biologisessa isässä on tarttumapintaa. Eniten hahmokehitystä elokuvassa saa yllättäen adoptioisä herra Ping, jonka mustasukkaisuus Posta on jokseenkin hellyttävää. Kasvattivanhemmat harvemmin osoittautuvat kovin hääveiksi animaation maailmassa, mutta Kung Fu Panda 3:sessa kummatkin isät tulevat lopulta toimeen keskenään oikein hyvin, eikä  kenellekään oikeastaan tuota ongelmia, että Polla on kaksi isää. 

Kahden isän perhe on toki hauska ja kesyllä tavalla kantaaottava idea, mutta Pon perhesuhteita ehdittiin veivata jo sarjan kakkososassa ja aiheeseen palaaminen tuntuu jokseenkin uudelleenlämmittelyltä. Elokuvasarja pyörii todella voimakkaasti Pon hahmon ympärillä, mutta kolmososassa hän ei kehity enää mihinkään, ainoastaan löytää itsestään uusia voimia vähän turhankin helposti. Sinänsä elokuvassa on tarjolla muitakin kiintoisia hahmoja, mutta esimerkiksi Hurja Viisikko jää yhä enemmän marginaaliin (ilmeisesti hahmot saavat enemmän taustaa tv-sarjassa) ja tässä elokuvassa vain Tiikeritär selviytyy mukaan loppukahakoihin, ja elokuvaan tuodaan vain enemmän uusia, lopulta ohkaiseksi jääviä hahmoja. Dreamworksin elokuvien ongelma on ennenkin ollut liian laaja päähahmokaarti, jossa helposti on oheistuotteistamisen sivumaku.

Pandojen rakkaus bao zhi-nyytteihin on ymmärrettävää. Taikinanyytit ovat omaakin herkkuani.

Yksi Kung Fu Pandojen "omituisuuksista" on ollut Pon ja hänen "vastanäyttelijänsä" Tiikerittären jokseenkin latautunut suhde. Kolmas elokuva esittelee myös naispuolisen pandan, mutta tämäkin tarina jättää romanttiset juonikuviot lähinnä vihjailujen tasolle, joka kyllä palveleekin elokuvaa paremmin. Omasta mielestäni Kung Fu Pandojen ongelma on piinaava miesvaltaisuus, vaikka ensimmäinen elokuva onnistuukin välttämään niin sanotun Smurffiina-ilmiön. Kolmannessa elokuvassa naishahmot jäävät yhä enemmän sivuosaa, kun Tiikeritärkin on juonen kannalta sangen yhdentekevä, ja jo kolmatta kertaa vastassa on yksin toimiva miespuolinen pahishahmo. Käytännössä kaikki sivuosissa olevista "kung fu-mestareista" ovat miespuolisia, pitäen yllä ajatusta taistelusta pääasiallisesti miehisenä toimintana. Ajoittain elokuvissa on kyllä ihan mukavaa sukupuoliroolien kyseenalaistamista, esimerkiksi Pon kasvatti-isä on kova poika laittamaan ruokaa ja myös Tiikerittären kovuus vertautuu yleensä Pon huomattavasti pehmeämpään luonteenlaatuun. (Joku saattaisi vetää herneet nenään siitä, että kolmoselokuvassa Tiikeritär ystävystyy pikkuisen pandapennun kanssa ja osoittaa näin omaavansa äidillisen vietin, mutta minusta tämä on positiivista kehitystä hänen hahmolleen).

Tyyliseikat ovat aina olleet pandaleffojen parasta antia ja tälläkin kertaa saa ihastella hauskoja hahmodesignejä ja kaunista animaatiota. Edellisissäkin Kung Fu Panda -elokuvissa on käytetty hyväksi perinteisen piirretyn näköistä animaatiota CGI:n ohella ikään kuin erikoisefektinä, ja kolmososa jatkaa tätä hyvällä menestyksellä.  Muutenkin hahmojen liike on sujuvaa ja kiinalaisvaikutteinen maailma on hyvin suunniteltu, kuten edellisissäkin elokuvissa, ja Kung Fu Panda-leffoille olennainen toiminta on jälleen hauskaa katsottavaa. Vaikka edellisessä KFP-arvostelussani totesin, että toimintaelokuvissa juoni jää yleensä sivuosaan, alkaa jo kolmannen osan kohdalla olla aika todeta, että muut hyvät puolet eivät enää korvaa käsikirjoituksellisia puutteita. Lisäksi kolmas elokuva jää jälkeen edeltäjistään hahmoissakin: vaikka kolmannenkin osan antagonistille on annettu hieman taustaa, ei hänestä saa niin paljon irti kuin kahden ensimmäisen osan pahishahmoista.

Kung Fu Pandat jaksavat viihdyttää, mutta kolmas osa kieltämättä antaa ymmärtää että tätä pidemmälle ei Po-pandan tarina taida kantaa. Aika harva elokuvasarja taitaakaan olla toimiva pidempänä kuin trilogiana. Animaatiota varjostaa vähän kurja maine siinä mielessä, että monet elokuvat ovat poikineet jatko-osan jos toisenkin. Dreamworksilla erityisesti ollaan kunnostauduttu jatkisten tehtailussa, ja tavallaan olen kyllä ihan iloinen, että studion oli tässä taannoin pakko hidastaa vauhtia leffojen tekemisessä. Kaksi koko illan elokuvaa vuodessa on yhä nopeampi tahti kuin useimmilla kilpailevilla studioilla (tällä hetkellä vain Kätyrien voimalla pyörivä Illumination Entertainment näyttäisi pyrkivän julkaisutiheyteen). Saa nähdä, mitä DW:n seuraava elokuva Trolls tarjoaa.