Monet tuntuvat pitävän 2000-luvun Disneyn tuotoksia aina Prinsessaan ja Sammakkoon asti eräänlaisena Disneyn klassikoiden "lama-aikana", jolloin elokuvien laatu laski selvästi sitä edeltävään "renesanssiaikaan" nähden. Ainakin suomalaisten parissa näkee kuinka "nykyajan" Disneytä pidetään suorastaan huonona verrattuna "vanhoihin hyviin klassikoihin" (mitä tämä sitten itse kullekin tarkoittaa). Omasta mielestäni tällainen vertailu on usein aika hedelmätöntä, sillä yksinkertaisesti eri aikakautena tehty elokuva on aivan välttämättä erilainen. Mutta jos pidämme vertailun nimenomaan 90- ja 2000-luvun klassikoiden välillä, niin se on ehkä jossain määrin vielä mielekästä.
Vaikka itsekin myönnän että 2000-luvullla tehdyistä klassikoista monet tuntuvat vaikeammin lähestyttäviltä kuin "renesanssiajan" tuotokset, on mielestäni niiden teilaaminen yksiselitteisesti huonommiksi kaikissa suhteissa aika kapeakatseista. Itse asiassa se, että 2000-luvun klassikot nauttivat alempaa arvostusta, johtuu omasta mielestäni osin siitä, että Disneyn tuotanto lähti jokseenkin luovempaan suuntaan. Pienen Merenneidon ja Tarzanin välillä Leijonakuningas on ainoa elokuva, joka ei suoraan pohjaudu jonkun muun tekemään tarinaan. Sen jälkeisistä elokuvista aina Prinsessaan ja Sammakkoon asti tunnettuihin tarinoihin pohjautuvat vain Aarreplaneetta ja Pikku Kananen, ja nämä kummatkn edustavat voimakasta uudelleentulkitaa alkuperäisteoksesta.
90-luvun tarinantulkinta on mielestäni aika ns. perinteistä ja itse pitäisin positiivisena sitä, että tämän klassisuuten nojaavan kauden jälkeen Disneyllä uskallettiin alkaa revitellä oikein kunnolla viime vuosikymmenen aikana. Vaikka yhtiöllä on ollutkin ns. moderniin aikaan sijoittuvia klassikoita ennenkin, niin 2000-luvulla monet klassikot riisuttiin lähes kokonaan "sadunomaisuudesta" ja alettiin tehdä elokuvia, jotka käsittelevät selvästi ajankohtaisia asioita. Parhaimpina esimerkkeinä pitäisin Lilo & Stitchiä sekä Riemukasta Robinsonin Perhettä, jotka käsittelevät monille lapsille hyvinkin todellisia asioita: yksinäisyyttä, erilaisuutta ja irrallisuuden tunnetta. Leimaavaa 2000-luvun klassikoille on myös voimakas fokus perhesuhteisiin. Vaikka 90-luvunkin klassikoissa kuvattiin monissa suhdetta perheenjäseneen tai perheeseen, ei perheen korostus nouse yhdessäkään samalla tavalla keskiöön kuin vaikkapa kahdessa edellä mainituissa tai Karhuveljeni Kodassa.
Suurin edistys Disneyllä 2000-luvulle tullessa oli kuitenkin omasta mielestäni siinä, että hahmoille ja niiden kehitykselle annettiin enemmän tilaa. 90-luvun päähenkilöt olivat paljolti korostetun hyveellisiä, ehkä toisinaan tahdittomia mutta harvemmin pahaa tarkoittavia. 2000-luvulla Disney on jokseenkin yrittänyt pyristellä eroon mustavalkoisesta hyvä-paha-asetelmasta: Aarreplaneetan Long John Silver ei ole aivan sitä miltä näyttää, Karhuveljeni Kodan Kenai tappaa karhupikkuveljensä äidin, Lilo on välillä aika tuhma muille lapsille ja Keisarin Uusien Kuvioiden Kuzco on häpeilemättömän itsekäs. Tällaiset hahmot ovat aikuiskatsojalle kiinnostavampia kuin kirkasotsaiset sankarihahmot, koska eiväthän reaalimaailman ihmisetkään toimi aina oikein. Koska lähtökohdat eivät ole kaikkein suotuisimmat, on hahmojen kehitys tärkeää elokuvan kannalta. Eikä sitä voi omasta mielestäni suinkaan kutsua huonoksi asiaksi.
On kyllä aivan totta, että animaation taso oli heittelehtivämpää tänä aikana verraten edelliseen vuosikymmeneen. 2000-luvulla tulleissa ensimmäisissä Disneyn tietokoneanimaatioissa näkyy vielä selkeä kankeus, ja hahmot ovat helposti persoonattoman oloisia. Myös perinteisesti animoidussa on nähtävissä tason laskua. Toisaalta esimerkiksi Keisarin Uusissa Kuvioissa näkyvä kokeellisuus hahmosuunnittelun ja yleisen tyylin osalta on mielestäni todella raikasta. Edelleen toistaisin, että omasta mieletäni 2000-luvun tuotosten fanien keskuudessa kokema hyljeksintä näyttäisi johtuvan osittain siitä, että yleisön on vaikea hyväksyä tänä aikana mukaan tullutta kokeellisuutta ja räikeää erilaisuutta edelliseen kauteen nähden. Eihän kyseessä olisi ensimmäinen kerta: vahvasti Disneyn perinteisestä tuotannosta poikkeava Hiidenpatakin on paljolti ylenkatsottu ja unohdettu.
En halua nyt teilata ihmisten henkilökohtaisia mieltymyksiä, enkä väittää että 2000-luvun elokuvat olisivat kaikissa suhteissa parempia kuin edeltäjänsä. Pointtini on, että sen sijaan, että valiteltaisiin aina 2000-luvun klassikoiden huonommuutta, olisi järkevämpää pohtia näitä elokuvia siitä näkökulmasta, että millä tavoin ne ovat vieneet Disneyn animaatiotaidetta eteenpäin. Kyse ei ole omissa silmissäni mistään askeleesta taaksepäin, siitäkin huolimatta että 2000-luvun klassikoissa oli monia puutteita. Kun Disney palasi Prinsessan ja Sammakon myötä enemmän perinteiseen satumuottiin, säilytettiin uusissa elokuvissa kuitenkin se, mikä oli ollut hyvää edeltävissä klassikoissa: realistinen ja monipuolinen ote hahmoihin ja näiden välisiin suhteisiin. Kerronnaltaan ja osin visuaaliselta ilmeeltään 2010-luku kaikuu taas aikaisempia vuosikymmeniä. Mutta ei esimerkiksi Räyhä-Ralfin tai Kaksin Karkuteillä-elokuvan värikkäisiin cgi-maailmoihin olisi päästy ilman niitä edeltäviä täysin tietokoneella tehtyjä elokuvia. Ja mikään muu ei ole pysyvää kuin muutos - tämä koskee myös Disneytä ja animaatiota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti