torstai 24. huhtikuuta 2014

Ajatuksia: Aladdin (1992)

Aladdin on niitä animaatioelokuvia, jotka veivät mukanaan jo ensimmäisellä katselukerralla ja joihin tulee palattua kerta toisensa jälkeen uudelleen. Elokuva edustaa ehkä tyypillisimmillään 90-luvun Disneytä: tunnettuun tarinaan pohjaava juoni, hyveelliset ja voimakastahtoiset päähenkilöhahmot, ilmeikkäät sidekickit sekä pahis, jonka epämoraalisista tavoitteista ei ole katsojalle epäselvyyttä mutta joka ei päähenkilöille esiinny pahana elokuvan alussa.

Aladdinissa ehkä onkin juuri vaarana, että se alkaa tuntua vähän liian geneeriseltä Pienen Merenneidon ja Kaunottaren ja Hirviön jälkeen. Elokuvan onneksi siinä on hahmo, jonkalaista Disneyllä ei ole koskaan ollut, eikä ehkä tule koskaan olemaankaan: Lampun Henki on ihan eri sfääreistä kuin tyypilliset sidekick-hahmot. Hänen jokainen esiintymisensä on käytännössä katsoen puoliksi stand-upia: Henki vaihtaa hahmoa jatkuvasti ja tunkee läppää joka väliin. Disney, joka pyrkii tietynlaiseen ajattomuuteen elokuvissaan, on tietysti ottanut riskin hahmoa luodessaan, sillä huumori on jossain määrissä aika- ja kulttuurisidonnaista, ja Henki vielä on luotu voimakkaasti ääninäyttelijänsä Robin Williamsin ympärille. Ajan hammas on tuomittu iskemään leffaan - esimerkiksi minulle, 90-luvun alkupuolella syntyneelle eurooppalaiselle, koko nimi "Robin Williams" ei edes sano hirveästi mitään.




Kuinka riskialtis hahmo hyvänsä, Henki on omalla tavallaan koko elokuvan sydän. En väitä etteivätkö muutkin hahmot olisi hyviä: Aladdin on aivan ihastuttavan tyhmänrohkea prinssihahmo, ja Jasmine on omapäisessä tulisuudessaan samaistuttava nuori nainen ja pääsee näin oikeuksiinsa siinä varsin kapeassa prinsessaroolissa, joka hänelle on annettu. Jafar ei tosin kuulu suosikkipahiksiini, hänessä ei oikein tunnu olevan mitään kovin omaperäistä. On tosin mahtavaa että hän käytännössä tuhoaa elokuvassa itse itsensä! Todella epätyypillinen loppu Disney-pahikselle. Ärsyttävä Jago, eläväinen matto ja veikeä Abu ovat ihan mukavia sidekick-hahmoja. Toki ne jäävät kovasti Hengen varjoon ja välillä tulee miettineeksi, onko sidekickejä lastattu leffaan vähän liikaakin, kun tuntuu että koko ajan on joku häseltämässä.



Käsikirjoitus on elokuvassa ehkä vähän turhan rönsyilevä, varsinkin alkupuolella homma tuntuu aikamoiselta silpulta. Elokuvan alussa seuraamme Jafarin epäonnistunutta yritystä saada taikalamppu käsiinsä, ja sitten tästä siirrymme katselemaan Aladdinin elämää kadulla. Välissä kuvataan Jasminen elämää palatsissa. Alkupuolella tuntuu olevan kaksi eri juonikuviota: Jafarin juonittelu ja Aladdinin ja Jasminen tapaaminen, jotka tietysti myöhemmin kietoutuvat olennaisesti yhteen. Lopputulos kuitenkin on, että elokuvalla ei tunnu olevan selkeää "keskiötä", vaan katsoja jää miettimään, että kumpi on olennaisempaa: Jasminen ja Aladdinin romanssi vai taistelu Hengen herruudesta. Jafarin pyrkimys vikitellä Jasminea tuntuu kömpelöltä yritykseltä yhdistää nämä kaksi. Toisaalta Jasmine ja Aladdin saavat ihan mukavasti yhteistä ruutuaikaa, mutta toisaalta  taas Aladdinin ja Hengen suhde näyttäisi olevan temaattisesti sisällökkäämpi.

Noh, hieman heittelehtivästä käsikirjoituksesta huolimatta Aladdin on kyllä todella viihdyttävää katsottavaa. Alan Menkenin musiikki tuntuu luissa ja ytimissä ja elokuva kuuluu huumoriltaan Disneyn omaperäisimpiin, tietysti Hengen ansiosta. Elokuvan sijainti häikälemättömän karikatyyrisissä Lähi-Idästä inspiroituneessa paikassa on jotain, johon Disney ei toistaiseksi ole vielä palaamassa, ja mukavaa vaihtelua studion elokuvien varsin eurooppalaisiin maisemiin. Vaikka elokuvan teemat eivät aivan tavoita minua, niin pidän tästä kovasti tästä elokuvasta, jonka jaksaa katsoa uudelleen ja uudelleen.

2 kommenttia:

  1. Aladdinissa on tosiaan sitä jotain, jonka ansiosta sitä jaksaa katsoa aina uudestaan. Väliin tuntuu, että Aladdin jää ehkä vähän muiden Disney-renessanssin elokuvien varjoon, ehkä siinä on jotain geneerisyyttä tai sen jutut eivät uppoa kaikkiin. Olet tuonut tekstissä esiin hyviä pointteja!

    Vaikka meillä onkin samat lähtökohdat, on Robin Williams ollut minulle tuttu lapsesta saakka (Patch Adams teki minuun vaikutuksen vuonna X). Hänen parhaat elokuvansa taitavat kyllä olla 90-luvulta, minulle ei tule mieleen yhtään hänen viime vuosien roolejaan. Minulle on kuitenkin edelleen epäselvää, ketä Henki elokuvassa oikein imitoi, 10-20 vuotta vanhemmalle se on varmaan päivänselvää.

    Elokuvan itämainen ilme ja värimaailma on tosiaan ihanan poikkeava ja sen huumori jaksaa aina ilahduttaa minua. Samoin tuo mainitsemasi Aladdinin järkkäämä Jafarin tuho on tosiaan aika nokkela! Aladdin ei ole mikään Disneyn suurin rakkaustarina, itse pidän sitä enemmän vaikkapa kaverikomediana.

    Ps. Sinulle on tainnut tulla vahingossa otsikkoon Aladdin tv-sarjan alkuvuosi vuoden 1992 sijaan. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi nolous, hyvä kun huomautit tuosta väärästä vuosiluvusta! -94 tuli Leijonakuningas! Pitää vastedes muistaa että jaan elokuvan kanssa syntymävuoden :D

      Hyviä kommentteja! Robin Williamsin tietämättömyyteni kielii karua faktaa siitä, kuinka vähän katson elokuvia... Parasta Hengessä kuitenkin on, että jutut jaksavat huvittaa vaikkei niitä ihan kunnolla tajuaisikaan!

      Poista