Kuningas Arthur - sankari vai nolla?

Lakatessani kynsiäni lakalla nimeltä Perceval, katsoessani BBC:n Merlin -sarjaa tai kuunnellessani Joan Baezin biisiä Sweet sir Galahad herään aina tajuamaan, kuinka voimakas ote kuningas Arthurin legendalla on elämästäni. Ei liene ihmekään, sillä vuosisatojen ajan kuningas Arthur on ollut osa brittiläistä  ja siten yleisempää länsimaista tarinakaanonia. Arthur on tuttu kaveri myös animaation ystäville, sillä hän on seikkaillut seka Disneyn että Dreamworksin elokuvissa. Innostuin myös tätä tekstiä katsomaan Warner Brosin aiheeseen liittyvän animaatioelokuvan vuodelta 1998 nimeltä Taikamiekka - Seikkailujen Camelot (Quest for Camelot) ja pohtimaan, millä tavoin kuningas Arthur ja hänen legendansa esitetään länsimaiseen aniimation maailmassa.

Disney-faneille tulee tietysti mieleen elokuva Miekka kivessä, jossa nuori Arthur eli "Arttu" harjoittelee Merlin-velhon opissa. Arthurin kasvattaa inhottavana kuvattu Sir Ector ja hänen poikansa Sir Kay, jotka pohjautuvat myös alkuperäiseen legendaan. Tapahtumallisesti varsinaiset yhtymäkohdat Arthurin legendaan tulevat vasta elokuvan lopulla, jossa pikkunen Arthur vetäisee kuuluisan miekan kivestä ja hänet julistetaan Englannin kuninkaaksi. Disneyn Arthur on nuori ja naiivi, lapsi vielä, ja hän on varsin juonettomassa elokuvassaan loppujen lopuksi aika passiivinen. Jopa elokuvan kliimaksikohdassa hän seuraa vierestä Merlinin ja Matami Mimmin taistelua.  Miekankin vetäminen kivestä on puhdas vahinko, Arthurin kun piti löytää kasvattiveljelleen sopiva turnajaisase! Emme saa elokuvan aikana tietää, millainen kuningas hänestä tulee. Loppujen lopuksi elokuvan yhteydet varsinaisiin Arthur-tarinoihin ovat hatarat, hahmoistakin keskiöön nousevat vain nuori Arthur ja Merlin.

Dreamworksin Arthur-kuva on varsin toisenlainen Disneyn viattomasta pikkupojasta, vaikka yhtäläisyyksiäkin löytyy. Shrek kolmas -elokuvassa Shrekiä uhkaa avioliiton myötä Kaukaisen maan kuninkaaksi joutuminen. Ratkaisuksi epämiellyttävään tilanteeseen Shrek päättää noutaa Fionan teini-ikäisen serkun valtaistuimelle. Tämäpä ei ole kukaan muu kuin Arthur Pendragon, kaverien kesken Artsin, Worcestershiren lukion syrjitty luuseri. Shrek kolmas parodioi  Arthurin legendaa armottomasti, Arthur on koulussa se kaveri jota muutkin ns. "luuserit" syrjivät ja hän haaveilee Guineveresta, joka taasen ihailee koulun kovista Lancelotia (alkuperäisissä Arthur-tarinoissa Guinevere on Arthurin vaimo joka pettää häntä ritari Lancelotin kanssa). Arthur on aluksi innoissaan kuninkuudesta, mutta  muuttuu elokuvan myötä yhä epävarmemmaksi asian suhteen ja lopulta ymmärtää Shrekin taka-ajatukset. Elokuvan lopussa hän kuitenkin päättää ryhtyä Shrekin sijasta hallitsijaksi, toiveenaan rakentaa suvaitsevainen kuningaskunta.

Shrekin Arthur ei niin ikään ole myyttinen sankarikuningas, vaan rock´n´rollista ja prinsessoista haaveileva teini ja hänen ääninäyttelijänsäkin on sekä alkuperäisessä englanninkielisessä versiossa että suomidubissa popidoli (Justin Timberlake ja Antti Tuisku, jonka maine ei ollut elokuvan ilmestymisen aikaan yhtä katu-uskottava kuin nykypäivänä). Hän ja Shrek tapaavat myös Merlinin, joka designiltään pohjautuu kyllä Disneyn Merliniin mutta muuten aikoinaan tämä ehkä ihan viisaskin taikuudenopettaja on vuosien myötä mennyt vähän höperöksi… Kyllä Merlin onnistuu elokuvassa langettamaan pari ihan onnistunutta taikaa Shrekin ja Arthurin iloksi ja omaksi hämmästyksekseen.

Dreamworksin Arthur kertoo tulevasta kuningaskunnastaan.

Sekä Disney että Dreamworks kuvaavat nuorta Arthuria, joka on vielä kovin epävarma eikä oikeastaan pidä ajatusta kuninkuudesta kovin miellyttävänä. Varsinkin Disneyn Arthurille kuninkuus lankeaa ei-toivottuna kohtalona ja Dreamworksinkin Arthurille päätös kuninkuudesta on pitkän harkinnan tulos. Heille hallitsemisessa ei korostu valta vaan vastuu. Toisaalta kumpikin elokuva kuvaa myös Arthurin matkaa oikeudenmukaiseksi hallitsijaksi. Taikamiekka - Seikkailujen Camelot tarjoaa meille perinteisemmän Arthurin, miehen josta tulee nuorena hyvä ja arvostettu kuningas ja jonka tarinassa korostuvat tyypilliset ritariromantiikan arvot. Taikamiekassa Arthur ei oikeastaan ole edes mikään päähenkilö, vaan enimmäkseen tarina seuraa Kayleyta, jonka isä on Arthurin palveluksessa kuollut Pyöreän Pöydän ritari. Elokuvana Taikamiekka ei ole kummoinen ja sitä katsoessaan saa sietää aika monta keskinkertaista laulua (leffa yrittää ratsastaa Disneyn 90-luvun musikaalibuumilla), mutta sen Arthur-kuva on ihan jännittävä. Elokuvassa Arthur menettää voimansa ja valtansa lähteen eli maagisen Excalibur-miekan, ja hän on elokuvassa ison osaa varsin avuttomassa tilanteessa. Lopussa Arthur saa miekkansa takaisin, mutta hän ei ei ehdi käyttää sitä sankaritekoihin. Kuningas on voimakas, muttei kaikkivoipa. Eniten harmittaa että elokuva olisi voinut hyödyntää Arthurin legendaa paljon monipuolisemmin. Alkuperäisissä legendoissa Arthur joutuu katkerasti omiensa pettämäksi, mutta elokuvaan on luotu pliisu ja tavanomainen pahishahmo, joka kylläkin on kuningasta vastaan kääntynyt Pyöreän Pöydän ritari. Merlin-velhokin saa pienen roolin, ja hän on Disneyn kuvauksen tavoin vanha ja viisas neuvonantaja.

Kuningas Arthur ja sokea Garrett-ritari

Yllättäen kolmen Arthurin ehkä eniten yhdistäväksi tekijäksi - erilaisista ikävuosista ja animaatiotyyleistä huolimatta- ulkonäkö. Kaikki ovat vaaleahiuksisia, sinisilmäisiä ja kevytrakenteisia. Warnerin ja Dreamworksin Arthureilla on jopa samankaltainen hiustyyli! Kiinnostavasti Kuningas Arthurin legenda on alkuperältään kelttiläinen, mutta Arthurit on kuvattu anglosaksiksina vaaleaverikköinä. Vaan mitäpä pienistä. Toki Arthur-kuvauksia vertaillessa pitää myös ottaa huomioon eettä elokuvat ovat valmistuneet ihan eri aikakausina. Disneyn Miekka kivessä perustuu kirjaan, ja on tehty aikana jolloin Disneyn elokuvista lähes kaikki perustuivat tunnettuihin kirjoihin tai satuihin. Elokuvassa korostuu, että se on lapsiyleisölle suunnattu ja lapsikatsojat voivatkin samaistua nuoreen Arthuriin. Kuten edellä mainittiin, Taikamiekka pyrkii seuraamaan Disneyn musikaalielokuvien vanavedessä, ja siinä on voimakas hyvä-paha -kahtiajako. Arthur edustaa elokuvassa absoluuttista hyvää, esikuvallista hahmoa, joka on ehkä vertautuu Disneyn Herkuleksen Zeus-jumalaan tai Mulanin Keisariin. Shrekin Arthur on puhdas parodia, jossa sankarikuninkaan maine on ristiriidassa epävarman teinipojan olemuksen kanssa. Tämä onkin Shrek-elokuvissa hyvin tyypillinen keino esitellä satuhahmoja.

Onko Kuningas Arthur syvimmilltään sitten Disneyn kuvaama vastahakoinen poikakuningas, Dreamworksin hyväsydäminen mutta epävarma koululuuseri vai Warnerin mahtava sankari? Miksei vaikka kaikkia. Nickeledeonin hulvattomassa animaatiosarjassa Fairly Odd Parents Arthur kuvataan eräässä jaksossa vaikeasti likinäköisenä  poikarukkana, joka kuitenkin silmälasit saatuaan muuttuu liehuvahiuksiseksi ja lihaksikkaaksi sankariksi, jolla pysyy Excaliburkin kourassa. Myös Disneyn Merliniä ulkoisesti muistuttava hahmo löytyy, mutta tämä Merlin on vain valevelho joka toivoo Arthurin avulla ansaitsevansa rahaa :D Arthurista on moneksi. Ei olisi ollenkaan yllättävää, jos Kuningas Arthurin legendaan tartuttaisiin pian taas animaation saralla. 


Kuvat: Disneyscreencaps.com

Ensisilmäyksellä: Kung Fu Panda 3

Dreamworksin Kung Fu Panda -elokuvasarjan ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 2008, ja sen jälkeen Po-pandan seikkailuista kertovia leffoja on tullut noin 4 vuoden välein. Yhtiön toimitusjohtaja Jeffrey Katzenberg lupasi taannoin että sarja olisi kuusiosainen, ja jos siis häntä olisi uskominen niin Pon seikkailuista saadaan siis nauttia tällä tahdilla vielä 12 vuoden päästäkin. Tämä oli kuitenkin ennen kuin DW joutui supistamaan animaatiotuotantoaan, ja tällä hetkellä näyttäisi jatkon riippuvan elokuvan menestyksestä, erityisesti Kiinassa johon Dreamworks tällä hetkellä panostaa varsinkin Dreamworks Oriental -yhtiön kautta. Kung Fu Panda 3 onkin tuotettu yhteistyössä Orientalin kanssa, ja sen taustalla näkyy voimakkaammin kiinalaiset tekijät. Myös markkinoinnissa on panostettu nimenomaan kiinalaisiin. Näyttääkin siltä, että DW yrittää jalkauttaa itsensä Kaukoitään vahvemmin kuin kilpailijansa samalla kun taistelu länsimaiden markkinoista kovenee.

Jos rehellisiä ollaan, niin mielestäni Kung Fu Panda -sarjan voisi jättää trilogiaksi, sillä  Kung Fu Panda 3:sessa nimenomaan alkaa jo näkyä sarjan urautuminen. Kuvio on jo tuttu: Polla ja Hurjalla Viisikolla on edessään uusi, mahtava vastus, ja Pon on opittava jotain uutta päihittääkseen hänet. Kolmannessa elokuvassa mausteena ovat Pon uudet pandakaverit, mutta heitäkin on jo niin iso kööri ettei hahmoille oikein meinaa kehittyä kunnollista luonnetta. Uusista hahmoista vain Pon biologisessa isässä on tarttumapintaa. Eniten hahmokehitystä elokuvassa saa yllättäen adoptioisä herra Ping, jonka mustasukkaisuus Posta on jokseenkin hellyttävää. Kasvattivanhemmat harvemmin osoittautuvat kovin hääveiksi animaation maailmassa, mutta Kung Fu Panda 3:sessa kummatkin isät tulevat lopulta toimeen keskenään oikein hyvin, eikä  kenellekään oikeastaan tuota ongelmia, että Polla on kaksi isää. 

Kahden isän perhe on toki hauska ja kesyllä tavalla kantaaottava idea, mutta Pon perhesuhteita ehdittiin veivata jo sarjan kakkososassa ja aiheeseen palaaminen tuntuu jokseenkin uudelleenlämmittelyltä. Elokuvasarja pyörii todella voimakkaasti Pon hahmon ympärillä, mutta kolmososassa hän ei kehity enää mihinkään, ainoastaan löytää itsestään uusia voimia vähän turhankin helposti. Sinänsä elokuvassa on tarjolla muitakin kiintoisia hahmoja, mutta esimerkiksi Hurja Viisikko jää yhä enemmän marginaaliin (ilmeisesti hahmot saavat enemmän taustaa tv-sarjassa) ja tässä elokuvassa vain Tiikeritär selviytyy mukaan loppukahakoihin, ja elokuvaan tuodaan vain enemmän uusia, lopulta ohkaiseksi jääviä hahmoja. Dreamworksin elokuvien ongelma on ennenkin ollut liian laaja päähahmokaarti, jossa helposti on oheistuotteistamisen sivumaku.

Pandojen rakkaus bao zhi-nyytteihin on ymmärrettävää. Taikinanyytit ovat omaakin herkkuani.

Yksi Kung Fu Pandojen "omituisuuksista" on ollut Pon ja hänen "vastanäyttelijänsä" Tiikerittären jokseenkin latautunut suhde. Kolmas elokuva esittelee myös naispuolisen pandan, mutta tämäkin tarina jättää romanttiset juonikuviot lähinnä vihjailujen tasolle, joka kyllä palveleekin elokuvaa paremmin. Omasta mielestäni Kung Fu Pandojen ongelma on piinaava miesvaltaisuus, vaikka ensimmäinen elokuva onnistuukin välttämään niin sanotun Smurffiina-ilmiön. Kolmannessa elokuvassa naishahmot jäävät yhä enemmän sivuosaa, kun Tiikeritärkin on juonen kannalta sangen yhdentekevä, ja jo kolmatta kertaa vastassa on yksin toimiva miespuolinen pahishahmo. Käytännössä kaikki sivuosissa olevista "kung fu-mestareista" ovat miespuolisia, pitäen yllä ajatusta taistelusta pääasiallisesti miehisenä toimintana. Ajoittain elokuvissa on kyllä ihan mukavaa sukupuoliroolien kyseenalaistamista, esimerkiksi Pon kasvatti-isä on kova poika laittamaan ruokaa ja myös Tiikerittären kovuus vertautuu yleensä Pon huomattavasti pehmeämpään luonteenlaatuun. (Joku saattaisi vetää herneet nenään siitä, että kolmoselokuvassa Tiikeritär ystävystyy pikkuisen pandapennun kanssa ja osoittaa näin omaavansa äidillisen vietin, mutta minusta tämä on positiivista kehitystä hänen hahmolleen).

Tyyliseikat ovat aina olleet pandaleffojen parasta antia ja tälläkin kertaa saa ihastella hauskoja hahmodesignejä ja kaunista animaatiota. Edellisissäkin Kung Fu Panda -elokuvissa on käytetty hyväksi perinteisen piirretyn näköistä animaatiota CGI:n ohella ikään kuin erikoisefektinä, ja kolmososa jatkaa tätä hyvällä menestyksellä.  Muutenkin hahmojen liike on sujuvaa ja kiinalaisvaikutteinen maailma on hyvin suunniteltu, kuten edellisissäkin elokuvissa, ja Kung Fu Panda-leffoille olennainen toiminta on jälleen hauskaa katsottavaa. Vaikka edellisessä KFP-arvostelussani totesin, että toimintaelokuvissa juoni jää yleensä sivuosaan, alkaa jo kolmannen osan kohdalla olla aika todeta, että muut hyvät puolet eivät enää korvaa käsikirjoituksellisia puutteita. Lisäksi kolmas elokuva jää jälkeen edeltäjistään hahmoissakin: vaikka kolmannenkin osan antagonistille on annettu hieman taustaa, ei hänestä saa niin paljon irti kuin kahden ensimmäisen osan pahishahmoista.

Kung Fu Pandat jaksavat viihdyttää, mutta kolmas osa kieltämättä antaa ymmärtää että tätä pidemmälle ei Po-pandan tarina taida kantaa. Aika harva elokuvasarja taitaakaan olla toimiva pidempänä kuin trilogiana. Animaatiota varjostaa vähän kurja maine siinä mielessä, että monet elokuvat ovat poikineet jatko-osan jos toisenkin. Dreamworksilla erityisesti ollaan kunnostauduttu jatkisten tehtailussa, ja tavallaan olen kyllä ihan iloinen, että studion oli tässä taannoin pakko hidastaa vauhtia leffojen tekemisessä. Kaksi koko illan elokuvaa vuodessa on yhä nopeampi tahti kuin useimmilla kilpailevilla studioilla (tällä hetkellä vain Kätyrien voimalla pyörivä Illumination Entertainment näyttäisi pyrkivän julkaisutiheyteen). Saa nähdä, mitä DW:n seuraava elokuva Trolls tarjoaa.