Ensisilmäyksellä: Tuuli nousee (2014)

Tämä blogi on pääasiallisesti suunnattu Hollywoodissa tehdyn animaation käsittelyyn, ja suurimmilta osin pysyttelenkin tässä linjassa. Nyt teen kuitenkin pienen poikkeuksen ja otan syyniin Studio Ghiblin uusimman Tuuli Nousee -elokuvan. En sanoisi lukeutuvani Ghiblin tai sen kärkinimen eli Hayao Miyazakin fanikuntaan. Kyse ei ole siitä, ettenkö arvostaisi studion tuotantoa: mielestäni Miyazaki ja hänen studionsa ovat ansainneet kyllä kaikki kehut joita olen kuullut. Pikemminkin elokuvien tyyli ei ole vedonnut omaan, pinttyneen "länsimaiseen" makuuni. Tuuli Nousee onnistui kuitenkin herättämään oman kiinnostukseni, ja se onkin ensimmäinen Ghiblin elokuva jonka olen nähnyt teatterissa.

Syy mielenkiintooni on se, että elokuva kertoo toisen maailmansodan ajasta Japanissa. Minua kiinnostaa kovasti tämä aika, ja lisäksi edellisissä näkemissäni Miyazakin elokuvissa olen pitänyt erityisesti Naapurini Totoron tavasta kuvata Japanin maaseutua. Lisäksi elokuvan taustalla kytevä problematiikka on suorastaan herkullinen: miten pasifistiksi tunnustautunut Miyazaki voi kuvata hävittäjälentokoneiden suunnittelijaa uskottavasti?

Miyazaki on julistanut Tuuli nousee -elokuvan viimeiseksi ohjaustyökseen, ja näkee kyllä ettei ohjaaja halua poistua näyttämöltä koruttomasti: Tuuli nousee on todella kunnianhimoinen elokuva. Elokuvan on tarkoitus olla elämänkerta Jiro Horikoshista, joka alkaa piirtää Mitsubishi-yhtiön palveluksessa hävittäjäkoneita Japanin sotavoimille. Elokuva kiteytyy Zero-hävittäjän suunnittelun ympärille aina yliopiston ruokalassa syödyistä makrillinruodoista lähtien. Samalla kuvataan Jiron elämää köyhässä, sodan partaalla olevassa valtiossa ja hänen suhdettaan tulevaan vaimoonsa Nahokoon, joka on hyvin sairas. Elokuvan kerronta häilyy unen ja todellisuuden rajamailla. Kikkaa on käytetty kiinnostavasti: unijaksot eivät eroa tyylillisesti muista jaksoista mitenkään, mutta niissä tehdään sinänsä mahdottomia asioita ja mukana pyörii italialainen lentokonesuunnittelija Caproni, joka toimii Jiron inspiraationa. Unijaksot toimivat elokuvassa eivätkä jää hämmentämään katsojaa liikaa, ja ne ovat hyvä tapa kertoa Jiron ajatuksista ja mielenmaisemasta.

Kaikki alkaa kalanruodoista.

Yksi Studio Ghiblin elokuvia yhdistävä ominaisuus on, että niistä yleensä puuttuu mustavalkoinen jako hyvään ja pahaan. Tämä linja jatkuu myös Tuuli Nousee -elokuvassa. Sotaa kuvataan elokuvassa neutraalisti, paikoin suorastaan varovasti. Se on faktuaalinen tosiasia, ei jotain mistä iloitaan tai surraan. Vasta aivan loppukohtauksessa nähdään sodan tuhoama kaupunki, ja Jiro toteaa, ettei yksikään hänen lentokoneistaan palannut. Tämä on ratkaisu millä Miyazaki on kohdannut sodan problematiikan, ja vaikka sen takia elokuvaa on Japanissa syytetty sekä nationalismin että pasifismin puutteesta, on ohjaaja mielestäni onnistunut tehtävässään erinomaisesti. 

Visuaalisesti Tuuli Nousee on ehtaa Ghibliä: kaunista ja sulavaa piirrettyä animaatiota, jollaista toivoisi tulevan länsimaistakin enemmän. Hahmosuunnittelu on kiinnostavaa, ja dramatiikka syntyy pienillä eleillä. Myös musiikki on todella miellyttävää kuunneltavaa. Katsoin elokuvan japaniksi, ja vaikka ääninäyttely on suurilta osin eheää työtä, jäi minua hieman ärsyttämään että saksalaisen Castorpin rooliin oli valittu amerikkalainen ääninäyttelijä. Häntä näyttelevä Stephen Alpert on työskennellyt Ghiblille, mutta ei ole ammatiltaan näyttelijä. Alpertin "amerikanjapani" sopii hahmolle hyvin, mutta hänen saksan ääntämyksensä on hieman rujoa kuultavaa... Keskiverto japanilaiskatsojaa tämä ei tietenkään haittaa ja rooli oli todennäköisesti kunnianosoitus vanhalle työkaverille, mutta itse olisin halunnut kuulla roolissa natiivin saksanpuhujan.

Animaatioelokuvaksi Tuuli Nousee on varsin raskas katsottava: se kestää kokonaiset kaksi tuntia, joka on animaatioelokuvaksi poikkeuksellisen pitkä. Lisäksi se kuvaa pitkää ajanjaksoa, luultavasti noin kahtakymmentä vuotta. Tässä tuleekin ehkä elokuvan suurimmat puutteet: siihen on yritetty mahduttaa niin paljon että katsoja alkaa jo kyseenalaistamaan joidenkin osien merkitystä kokonaisuuden kannalta. Esimerkkinä osa, jossa Jiro menee Saksaan: annetaan ymmärtää että tällä osiolla on jokin iso merkitys Jiron elämässä, mutta tämä merkitys jää ainakin itselleni vähän hämäräksi. Pääasiallisesti elokuvan kokonaisuus pysyy kuitenkin hyvin kasassa, ja kiintopisteiden ollessa hävittäjässä ja Nahokossa ei lopputulos jää liian levottomaksi.

Kaiken kaikkeaan Tuuli Nousee on todella hieno elokuva ja loistava lopetus Miyazakin kunniakkaalle uralle. Elokuvassa riittää pureskeltavaa pitkäksikin ajaksi ja Miyazakin tapa lähestyä asioita on aina yhtä kiehtova. Lopuksi minun on kuitenkin ihan pakko ottaa kantaa yhteen asiaan: Tuuli Nouseehan oli ehdolla Oscar-gaalassa ja monet pitivät sitä ehdokkaista ainoana vakavasti otettavana vastustajana Disneyn Frozenille. Kun palkinto sitten lopulta päätyi Disneylle, olivat jotkut Miyazakin fanit ymmärrettävästi pettyneitä. Se, mikä itseäni kuitenkin ärsyttää, on että jotkut Tuuli Nouseen voittoa puoltaneet perustelivat Frozenin voittoa jotenkin todella epäkypsästi, sellaisilla argumenteilla kuten "amerikkalaiset eivät voi ymmärtää niin hienoa elokuvaa kuin Tuuli Nousee" tai "Tuuli Nousee olisi voittanut jos äänestäjät olisivat edes katsoneet elokuvan." Hei haloo! Olen kyllä tietoinen gaalan aikana esiin nousseesta kohusta, jonka mukaan jotkut akatemian jäsenet eivät arvosta animaatiota kovinkaan paljoa ja sanoivat etteivät olleet katsoneet kategorian elokuvia. Kuitenkin, siinä lähteessä minkä itse luin, näin vastanneet sanoivat myös, etteivät he virallisesti äänestäneet ketään. Lisäksi haluaisin muistuttaa, että Miyazaki voitti animaatio-Oscarin jo vuonna 2002 (kun taas Disney voitti sen ensimmäisen kerran vasta nyt). Muutenkin on ihan tunnettu juttu, että Oscarit ovat pääasiallisesti Hollywood-elokuvien palkintojuhla, ja siksi amerikkalaiset elokuvat yleensä jyräävät. Mutta mitä sitten? Kyseessä on vain palkinto, ei se mittaa elokuvan arvoa. Eikä erilaisia mielipiteitä tarvitse perustella sillä, että äänestäjät nyt eivät vain tajua mistään mitään.