Ajatuksia: Prinsessa Ruusunen (1959)

Prinsessa Ruusunen kuuluu niihin (varsin harvoihin) Disneyn klassikoihin jotka omistin pienenä videolla. En ole nähnyt elokuvaa yli kymmeneen vuoteen, ja kertaus tästä ikonisesta klassikosta olikin paikallaan. Päällimmäisenä elokuvasta oli - tutun tarinan ohella - muistoissa jotkin valikoidut kohtaukset, kuten kohtaus jossa Aurora pistää sormensa rukkiin sekä kohtaus jossa haltiattaret muuttavat nuolisateen kukkasiksi. "Yhteisen historian" vuoksi elokuvalla onkin minulle tiettyä tunnearvoa, vaikka en ollutkaan hänyt sitä vuosiin. Nytkin katselusta tuli pienet nostalgivibat!

Yli viidenkymmenen vuoden jälkeen Prinsessa Ruususen animaatio voi vaikuttaa hieman aikansa eläneeltä. Tämä ei kuitenkaan vähennä elokuvan visuaalista näyttävyyttä. Disney on tehnyt elokuvassa kiintoisia visuaalisia ratkaisuja, kuten nähdään vaikkapa kohtauksessa, jossa haltiatarkummit antavat lahjansa pienelle Auroralle. Sellaisia klassisen musiikin täyttämiä kosmisia fiilistelypläjäyksiä ei taidetakaan edes nähdä muissa Disneyn elokuvissa. Yleisestikin elokuvan visuaalinen ilme miellyttää itseäni kovin, värit ovat kirkkaita ja keskiaikainen maailma näyttää hienolta. En yhtään ihmettele että tätä pidetään visuaalisesti onnistuneimpana Disneyn elokuvana!

Tarina sen sijaan ei ole Ruususessa aivan niin vahva ja loppuunsa hiottu kuin joissain uudemmissa klassikoissa, mutta siinä on tehty paljon onnistuneita ratkaisuja. Positiivista on elokuvassa sidekick-hahmojen pudottaminen minimiin. Jos Pahattaren palvelijoita ei lasketa, ainoaksi sidekick-hahmoksi voisi nimetä vain Phillipin Simson-hevosen. Sidekick-hahmoille tyypillinen touhottaminen on siirtynyt Ruususessa kolmelle Haltiatarkummille, jotka ovat kuitenkin täysin kokonaisvaltaisia, juonen kannalta olennaisia hahmoja. Itse asiassa Prinsessa Ruususen tarina on rakennettu jännittävällä tavalla yhden päivän eli Ruususen kuudennentoista syntymäpäivän ympärille. Katsoja tietää, että Ruususen päälle on langetettu kirous joka toteutuisi tänä päivänä, mutta juoni ei kulje itsestään selvän lineaarisesti kohti tätä tapahtumaa vaan tuntuu lähestyvän sitä monesta suunnasta: haltiattarien juhlavalmistelut, Phillipin ja Ruususen tapaaminen, kuninkaiden avioliittopuheet ja Pahattaren juonittelu kietoutuvat tämän tapahtuman ympärille. Rakenne tekee tarinan alusta hieman haparoivan, mutta elokuvan loppu sitoo kaiken nätiksi paketiksi.

Prinssi Phillip arvostaa

Tarinan nimikkohenkilö, Prinsessa Aurora eli Ruusunen ei ole tarinan yksiselitteinen päähenkilö, mutta hän ei myöskään ole aivan täysin vain juonenkulun väline vaan hän haaveilee elokuvassa rakkaudesta ja tapaakin Prinssi Phillipin metsässä pyöriessään. Nykyaikaisen katsojan mielestä Ruusunen on kuitenkin turhan passiivinen ja muiden tahtoon alistuva: epämieluisaan pakkoavioliittoonkin hän suhtautuu itkemällä ja angstaamalla (vrt. Prinssi Phillipin yritys suostutella isänsä ja dramaattinen lähtö linnasta), eikä kohtalokkaaseen rukkiepisodiinkaan liity hänen omaa tahtoansa millään tavalla. Olisi melkein tarkempaa sanoa, että Ruusunen on tarinan keskushenkilö: hänestä ja hänen syntymäpäivästään puhutaan jatkuvasti.

 Prinssi Phillip on edeltäviin Lumikin ja Tuhkimon prinsseihin verrattuna ilmeikäs ja persoonallinen, vaikka jääkin nykyajan Disney- sankareihin verrattuna yhä ohueksi. Hänellä on kuitenkin myös huumorintajua, ja perinteiseen prinssinrooliinsa nähden ihan hyvä hahmo. Hän ja Aurora jäävät suurelti vaille hahmokehitystä, joka toisaalta ei ole kovin olennaista Ruususen kaltaisessa elokuvassa. On kuitenkin mukavaa, ettei Phillip selviä esteistä vain omilla uljailla prinssiominaisuuksillaan vaan hänellä on apunaan Haltiattaret jotka toivon mukaan pitävät elokuvan kiivaimmat feministiarvostelijat aisoissaan. (Prinsessa Ruusunen taitaa olla ainoa Disneyn elokuva joka ei läpäise käänteistä Bechdelin testiä) Haltiattarille Flooralle, Faunalle ja Ilomielelle on annettu mukavasti roolia ja persoonaa mutta he eivät missään vaiheessa varasta show'ta muilta hahmoilta.

 Elokuvassa on joitakin todella hienoja kohtauksia, jotka ovat jääneet mieleeni jo pikkutyttönä ja lumosivat edelleen. Kohtaukset, joissa Pahatar esiintyy, ovat kyseisen pahiksen karismaa kunnioittaen asianmukaisesti vaikuttavia, parhaimpana toki Ruususen ja rukin kohtaaminen. Vihreän värin käyttäminen pahiksen tehoste on muuten asia, joka toistuu useissa muissakin Disneyn elokuvissa (vrt. Pieni Merenneito, Leijonakuningas, Prinsessa ja Sammakko). Myös Prinssi Phillipin pako linnasta oli tyylikäs kukkasateineen ja sateenkaarineen. Lopun valssikohtaus on myös vailla vertaa!

 Prinsessa Ruusunen ei ole musikaalielokuva mutta siinä esiintyy joitakin kuoron ja Ruususen sekä Phillipin laulamia lauluja. Laulut on sovitettu Tsaikovskin baletista joka toimii myös elokuvan scorena. Laulut ovat hyviä ja sopivat erinomaisesti elokuvan kontekstiin. Lisäksi Ruususen laulut ovat kestäneet mielestäni paremmin aikaa kuin esimerkiksi Miekka Kivessä tai Kaunotar ja Kulkuri- elokuvien laulut, jotka tuntuvat ainakin itselleni armottoman vanhahtavilta. Balettisävellyksen käyttö toimii kaiken kaikkiaan elokuvassa hyvin ja Ruususessa taustamusiikin vaikutus tuntuukin hieman toisella tavalla kuin monissa muissa animaatioelokuvissa.

Mielestäni on kiinnostavaa, kuinka erityisesti Prinsessa Ruusunen on monille vähemmän animaatiota katselleille muodostunut "Disney- elokuvan prototyypiksi" tai ainakin "prinsessaelokuvan prototyypiksi". Esimerkiksi stereotypia "tyypillisessä prinsessaelokuvassa prinssi/joku muu mieshenkilö pelastaa prinsessan" liittyy mielestäni selkeästi Ruusus-mielikuvaan. Ironista sinänsä, ettei mielestäni oikeastaa Disneyn elokuvista yksikään mukaile Ruususta, eikä Ruususessa esiintyviä "prinsessatropeja" edes esiinny mitenkään mahdottomasti enää 30 vuotta elokuvan jälkeen kun Disney palasi prinsessasatujen tekoon. Ehkäpä juuri tämä 30 vuoden prinsessattomuus on syy miksi nimenomaan Ruususesta ja hänen tarinastaan muodostui Disney-prinsessan arkkityyppi.

Päällisin osin Prinsessa Ruusunen on ajaton klassikko, joka kestää hienosti aikaa. Juoni on alussa haparoiva eikä Ruususen itsensä henkilö riitä kannattelemaan elokuvaa, mutta muut hahmot ja tarinan pikku hiljaa lisääntyvä jännite ja hienot kohtaukset tekevät elokuvasta miellyttävän ja kiinnostavan seurata. Kaiken kruunaa elokuvan loistava visuaalinen puoli. Ei ehdotonta fanityttöilymateriaalia itselleni, mutta oikein hyvä elokuva näin muuten.