sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Ensilmäyksellä: Näin koulutat lohikäärmeesi 1 & 2 (2010 & 2014)

Yleensä olen blogissa tehnyt jatko-osille omat postauksensa, mutta koska tässä satuin katsomaan Dreamworksin Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvan ja sen jatko-osan ensimmäistä kertaa sangen lyhyen ajan sisällä, on arvostelut helppo yhdistää samaan postaukseen.

Näin koulutat lohikäärmeesi osuu Dreamworksin tuotoksissa juurikin sellaiseen taitteeseen, jota ei välttämättä muistella varsinaisesti studion parhaana. Vuonna 2008 tullut Kung Fu Panda oli menestys, mutta esimerkiksi samoihin aikoihin tuotetut jatko-osat Madagascar: Escape 2 Africa ja Shrek Forever After eivät mielestäni kuulu studion parhaimpiin. NKL-leffaa edeltänyt Monsters vs. Aliens on jäänyt paljolti unholaan, niin kuin myös hieman myöhemmin tuotettu Megamind. Näin koulutat lohikäärmeesi nousee siis tietyllä tasolla valokeilaan tällä ajalla.

Elokuvan päähenkilö on Hikotus, jonka kotikylää Öystilää terrorisoivat tulta syöksevät lohikäärmeet. Hikotuksen isä Aimo Mahtimurikka on kylän päällikkö eikä hän ole aina kovinkaan tyytyväinen poikaansa. Hän ei päästä Hikotusta edes osallistumaan taisteluun lohikäärmeitä vastaan, vaikka poika itse kokisi pystyvänsä rakennelmillaan mukaan osallistumaankin. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Hikotus onnistuu vahingoittamaan vaarallista Yön Raivo -lohikäärmettä, mutta löydettyään sen lentokyvyttömänä metsästä hän ei tapakaan sitä vaan päättää tutustua siihen tarkemmin.

Näin koulutat lohikäärmeesi vetää ensimmäisenä huomion todella kiinnostavaan tarinankerrontaan ja draamaan kaareen. Siinä missä tyypillisessä Dreamworksin elokuvassa toiminta ja kohellus saattaa saada vähän turhankin suuren osan, niin NKL tarjoaa meille kiinnostavaa kuvausta siitä, kuinka Hikotus ja Hampaattomaksi ristitty lohikäärme oppivat hiljalleen tuntemaan toisensa. Elokuvan keskivaiheen toimintapuolta edustavat lohikäärmeentappokoulutus, johon Hikotus osallistuu muiden kylänsä nuorten kanssa. Vaihtelevat rauhallisemmat jaksot ja treenit kulkevat käsi kädessä ja korostavat mielestäni hyvin elokuvan perusristiriitaa: Hikotus ei halua tappaa lohikäärmeitä, mutta se on hänen velvollisuutensa kylän jäsenenä. Lohikäärmeet varastavat viikinkien karjaa ja niistä ymmärrettävästi halutaan eroon.

Hampaaton esittelee piirrustustaitojaan.
Valtavirran animaatioelokuvissa täytyy yleensä rajoitetun pituuden vuoksi olla selkeä juonikuvio. Tämän vuoksi Näin koulutat lohikäärmeesi tuntuu keskivaiheillaan hieman ajelehtivalta, sillä katsoja tietää että Hikotuksen touhuilusta ei voi seurata mitään hyvää. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä käsikirjoitus on muuten hyvin hallittu. Kun Hikotuksen lohikäärmesalaisuus alkaa paljastua, tulee kuvioihin myös syy miksi lohikäärmeet varastavat viikinkien eläimiä.

Elokuva kuvaa hyvin animaatiolle tyypillistä teemaa siitä, kuinka "vieras vihollinen" paljastuu joksikin inhimilliseksi. Näin koulutat lohikäärmeesi koskettelee samaa tematiikkaa kuin esimerkiksi Disneyn Pocahontas, ja tekee sen mielestäni varsin onnistuneesti. Hienointa elokuvassa on nähdä, kuinka Hampaattoman ja Hikotuksen luottamussuhde rakentuu. Kyseessä ei ole mikään silmänräpäyksessä syntynyt sielujen yhteys, vaan hiljalleen yhdessätekemisestä kasvanut ystävyys. On myös mukava nähdä elokuvan rikkovan vanhaa kunnon hyvä-paha -asetelmaa. Viikinkien ja lohikäärmeiden välinen sota on syttynyt kummaltakin taholta ymmärrettävästä syystä, mutta Hikotuksen tajuttua lohikäärmeiden olevan rauhanomaista rotua hän haluaa lopettaa vihanpidon. Vaikka tarinan antagonistina toimii paljolti kylän päällikkö Aimo, hänenkin toimintansa on ymmärrettävää halua suojella kyläänsä. "Todellinen" pahis, vasta elokuvan loppupuolella kuvioihin tuleva jättilohikäärme Punainen Myrsky, jää varsin hämäräksi, eläimelliseksi hahmoksi.

Ehkä harmittavammaksi osuudeksi elokuvassa jää sen päähenkilövetoisuus - muut esitellyt viikinkinuoret jäävät varsin pienelle huomiolle. Vaikka he harjoittelevatkin paljon yhdessä, niin yksilöllistä hahmonkehitystä ei saa Hikotuksen ohella muu kuin hänen ihastuksensa Astrid. Karskiudessaan Astrid on kiintoisa hahmo, mutta hänen varsin vastahakoinen yhteislentonsa Hikotuksen kanssa ja näin ollen tärkein hahmokehityksellinen osionsa jää hieman latteaksi. Vaikka muitakin hahmoja olisi suonut nähdä lisään, niin toisaalta keskittyminen Hikotukseen vahvistaa yhä edelleen elokuvan käsikirjoituksen toimivuutta. Liika muiden hahmojen kanssa sohlaaminen olisi luultavasti tehnyt elokuvasta vain levottoman.

Olin ennen katsomista kuullut Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvasta vain ja ainoastaan hyvää, ja liityn mielelläni kehukuoroon. Elokuva välttää Dreamworksin tyypillisimmät sudenkuopat ja tarjoaa katsojalle mahtavan tarinan kivoilla hahmoilla ja kauniilla animaatiolla. Selvästi yksi studion parhaista elokuvista, josta selvästi näkee että DW on vihdoin alkanut karistaa Shrekin mukanaan tuoman huumoristudion mainetta harteiltaan. Näillä eväillä ei lienekään ihme, että kakkososan näkeminen sekä innosti että jännitti. Miten Dreamworks aikookaan lohikäärmemaailmaansa kehittää?

Dreamworksin maine jatko-osien tekijänä on omissa silmissäni pääasiallisesti hyvä. Studion jatko-osat tehdään aina valkokangaselokuvan budjetilla, ja esimerkiksi Shrekin ja Kung Fu Pandan tapauksessa kakkososa on uponnut itseeni paremmin kuin ensimmäinen. Kun elokuvan traileri julkaistiin, sisällytettiin siihen paljastus, että uusi osa esittelisi meille Hikotuksen kuolleeksi luullun äidin. Tämä ei ole studiolle varsinaisesti ensimmäinen kerta tämän juonikuvion kanssa: myös Kung Fu Panda 2 paljastaa meille lopuksi, että päähenkilön mukamas kuollut isä on elossa. Myös Madagascar 2:sessa tapaamme vanhemmat, joista päähenkilö on ollut kauan erossa. Osattaisiinko kulunut trope hoitaa elokuvassa tyylillä?

Ensimmäinen kakkoselokuvan tarjoama yllätys oli sen hienoinen tyylillinen erilaisuus ykkösosaan. Siinä missä Näin koulutat lohikäärmeesi sisältää toki vauhtia ja sodan kuvausta, se on silti tyyliltään kepeämpi kuin seuraajansa. Muistan miettineeni teatterissa pariinkin otteeseen, että jos olisin nähnyt elokuvan pienenä tyttönä niin se olisi aiheuttanut minulle ahdistusta. Erityisesti kohtaus jossa Hikotuksen äiti Valka vie poikansa pimeään lohikäärmeen luolaan sai ainakin itselläni inhonväreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Tietenkään tämä ei ole huono asia, vaan hyvässä elokuvassa saa vähän pelottaakin. Ensimmäinen osa ei kuitenkaan aiheuttanut samanlaisia fiiliksiä. Tuntuu kuin itse tarinakin olisi "kasvanut" hahmojen mukana.

Valka ei ole mikään eilisen teeren tyttö.
 Tarinallisesti Näin koulutat lohikäärmeesi 2 lähtee viiden vuoden päästä siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Lohikäärmeet ovat integroituneet osaksi viikinkien yhteiskuntaa ja rauha on palannut. Tilanne kuitenkin muuttuu kun Hikotus ja Hampaaton törmäävät mystisiin lohikäärmeenmetsästäjiin, jotka metsästävät lentäviä liskoja armeijaa varten. Kakkososan juoni on selkeästi hallitumpi kuin ykkösen, ja "uusi vihollinen" teema on nidottu yhteen Hikotuksen äidin löytymiseen. Käsikirjoitus ei mielestäni liiemmin takeltele, vaan elokuva kannattelee hyvin kahta rinnakkaista juonikuviota. Jos ykkösosassa sivuhahmot jäivät liialti sivuosaan, niin onneksi toisessa osassa he saavat vähän enemmän huomiota, vaikka pääpaino on toki Hikotuksessa ja tämän henkisessä kasvussa.

On toki totta, että Näin koulutat lohikäärmeesi 2 pelaa varsin tutuilla juonikuvioilla kadonneen äidin ja uuden supervihollisen suhteen. Drago on vihollishahmona yllätyksetön ja myös Valkan jälleennäkeminen perheenjäsentensä kanssa oli aika laimeasti toteutettu. Olennaisinta kuitenkin on, ettei elokuvan dramatiikka perustukaan näihin asioihin. Elokuvan ytimen kannalta ehkä vieläkin tärkeämpiä ovat ne asiat, jotka Hikotus oppii tietämään lohikäärmeistä ja niiden luonteesta. Tarina kulminoituu kohtaukseen, jossa Alfan eli ylemmän lohikäärmeen tahdon alla oleva Hampaaton suuntaa iskunsa Hikotukseen, ja tämän isä Aimo ottaa kuolettavan iskun vastaan. Kyseisen kohtauksen intensiivisyys ei perustu vain Hikotukselle tärkeän isähahmon kuolemaan, vaan nimenomaan siihen, että kuoleman välikappaleena on Hikotuksen rakas ystävä Hampaaton.

Kohtauksen jättämää moraalista tyhjiötä ei kuitenkaan jäädä pohtimaan elokuvassa suuremmin, ja  Aimon hautajaisten jälkeen leffa rullaa loppuunsa asti tarmokkaasti. Pienoinen jännitys tietysti liittyi siihen, kehtaisiko DW nostaa pakasta tosipaikan tullen aina yhtä huonosti toimivan valekuolema-tropen, mutta onneksi käsikirjoittajat hoitivat homman kunnialla. Ei ole aina helppoa tappaa tärkeää hahmoa, mutta kun se tehdään niin tehdään se sitten loppuun asti. Vaikka elokuvalla on toki onnellinen loppu, niin kuolemakohtaus ikään kuin sinetöi elokuvan muutenkin käsin kosketeltavasti synkemmän tunnelman. Harvoin koko perheen animaatioelokuvissa näkee niin suurta tappiomielialaa ja epätoivoa kuin kohtauksessa, jossa Hikotuksen lyödyt joukot palaavat Öystilään päällikön kaaduttua.

Hyvän jatko-osan tapaan Näin koulutat lohikäärmeesi 2 pelaa paljolti vanhoilla tutuilla hahmoilla mutta esittelee myös pari uutta tuttavuutta. Kuten sanoin, Valkan ja hänen perheensä kanssakäyminen ei ole ehkä kaikkein vakuuttavinta, mutta toisaalta jos äidin löytymisestä olisi kehitelty Hikotukselle ja hänen isälleen isokin kriisi, olisi se syönyt ruutuaikaa muilta konflikteilta. Lohikäärmeenmetsästäjä Eret ei ole juonen kannalta niinkään olennainen, mutta tarjoaa kyllä parit hyvät naurut elokuvassa. Tulevaa jatko-osaa ajatellen (kyllä, se on jo luvattu) hahmojoukkiota toki pitää alkaa jo rajata.

Animaatio ja musiikki ovat perinteistä Dreamworks-laatua: hyvää ja nautittavaa. Vauhdikkaat lentokohtaukset näyttävät upeilta 2Dnäkin, ja Hampaattoman viehkeän kissamaisia eleitä on hauska seurata. Dreamworksillehan on tyypillistä todella monipuolinen tyylien käyttö eri elokuvien välillä, aina Herra Peabody ja Sherman -elokuvan karikatyyrisestä yksinkertaisuudesta Viisi Legendaa -elokuvan tarkkaan realismiin. Näin koulutat lohikäärmeesi-elokuvissa on mielestäni löydetty hyvin kultainen keskitie näiden kahden ääripään väliltä, ja tyylillisesti sarja on ehdottomasti yksi suosikkejani Dreamworksilta.

Näin koulutat lohikäärmeesi 2 muistutti minulle, miksi fanitan animaatiota: sen parissa saa niin nauraa kuin pidätellä kyyneleitäkin. Kakkososa on mielestäni ihana jatko-osa hyvälle ensimmäiselle lohikäärmeleffalle. Synkkyydessään ja dramatiikassaan se tarjoaa kiinnostavaa uutta näkökulmaa viikinkien ja lohikäärmeiden maailmaan. Kokonaisuutena Näin koulutat lohikäärmeesi -sarja edustaa Dreamworksia parhaimmillaan, ja tuo ainakin itselleni mieleen ajat, jolloin studio teki vielä piirrettyjä elokuvia.

4 kommenttia:

  1. Olen kiinnittänyt huomiota teksteihisi sen verran, että monessa tekstissä puhut elokuvan hahmojen valekuolemista, ja että et oikein pidä niistä (tai ainakin jotkut valekuolemat ovat mielestäsi huonosti toteutettuja). Itse en ole koskaan kiinnittänyt erityistä huomiota valekuolemiin, tai en ainakaan ole pitänyt niitä huonoina. Itse asiassa monesti saatan vetistellä hahmojen "kuollessa", ja vetistelen sitten vielä lisää onnesta, kun hahmo "herääkin henkiin". :) Ihan vain tällainen lyhyt idean poikanen, että jännää, miten ihmiset kokevat ja katsovat elokuvia eri tavoilla! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, aina kun valekuolema heitetään kehiin niin meikäläisen sormi alkaa heristä... Mutta hienoa kuulla myös eriävä mielipide sieltä suunnalta! Oma inhoni tätä valekuolema-kuviota kohtaan juontaa siitä, että se on sekä kulunut että omasta näkökulmastani vaikeaa toteuttaa hyvin. Toisaalta ymmärrän kyllä sinunkin näkökulmasi, varsinkin Disneyn elokuvissa onnellinen loppu on olennainen osa elokuvan "taikaa" ja valekuoleman avulla elokuvaan voidaan tuoda sopivaa dramatiikkaa ilman että onnellista loppua täytyy sen kustannuksella uhrata :) Ja vaikka sätinkin valekuolemia, niin useimmissa Disneyn klassikoissa joissa tropea käytetään niin se on toteutettu mielestäni ihan hyvin. Ainoastaan Hiidenpata ja Oliver & Kumppanit ovat sellaisia, joissa asia on minua oikeati häirinnyt.

      Totta turiset, mielestäni animaatioblogien lukemisessa (ja kirjoittamisessa) parasta on juuri nähdä, miten eri tavalla ihmiset katsovat elokuvia. Eri ihmset kiinnittävät ihan erilaisiin asioihin huomiota. Se on mahtavaa kun tuttu elokuva voi aueta toisen kokemuksen kautta aivan eri tavalla!

      Poista
  2. Katsoin nyt viikonloppuna Näin koulutat "lohkarisi" 2:n, ja piti tulla lukemaan uudestaan siitä kirjoittamasi arvostelu. Elokuva oli todella kaiken hehkutuksen arvoinen, ja sarja edustaa minunkin mielestäni Dreamworksin parhaimmistoa. En pidä oikeastaan ollenkaan Shrek- tai Madagaskar -sarjoista juuri liiallisen koheltamisen ja vitsien väännön takia. Lohikäärme-elokuvat ovat onneksi toista maata.

    Kyseinen elokuvasarjahan perustuu Cressida Cowellin kirjoittamaan lastenkirjaan. Muistan pitäneeni kyseistä kirjaa kädessä kirjastossa joskus ala-asteikäisenä fantasiahuuman(i) ollessa kovimmillaan, mutta en koskaan lainannut kirjaa. Pitää varmaan lainata se nytten kolmatta elokuvaa odotellessa... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla ajatuksiasi! Toivottavasti osasit minun varoituksieni perusteella valita englanninkielisen dubin, vaikka käsittääkseni muuten pidätkin suomidubeista... :D Kyllä, mielestäni on mukavaa että DW on humoristisempien elokuvien ohella viitsinyt tehdä näitä vakavampiakin tuotoksia. Lohikäärme-elokuvat ovat kummatkin todella laadukasta työtä.

      Tottapa tuo, oikeastaan kyseessä on kokonainen sarja ja Cowell on ollut mukana elokuvien kehittelyssäkin. Elokuvat ja kirjat ovat käsittääkseni aika erilaisia, mutta sehän tarkoittaa että kirjat ovat oikeasti tutustumisen arvoisia koska ei tiedä mitä niissä tapahtuu ;)

      Poista