tiistai 28. tammikuuta 2014

Ajatuksia: Viisi legendaa (2012)

Katselin tässä DreamWorksin elokuvan Viisi legendaa (Rise of the Guardians) toistamiseen. Ensimmäisen kerran näin elokuvan koreankielisellä dubilla, ja vaikka pysyinkin jotenkuten perässä juonessa, jäivät monet yksityiskohdat hämäriksi. Tällä kertaa katsoin elokuvan suomidubilla.
Alkuun on sanottava, että elokuvan alkukohtaus, joka kuvaa päähenkilö Pakkasukon (Jack Frost) "syntymää", on todella vaikuttava, ehkä parhaita näkemiäni. Muutenkin se, että Pakkasukon tarina ja identiteetin etsintä nostetaan elokuvan pääjuonen rinnalle on  mielestäni todella hyvä ratkaisu ja myöskin tärkein elokuvaa koossa pitävä elementti. Viisi legendaa on ilmiselvästi  Dreamworksin yritys tuoda studiolle tyypillisten huumorileffojen rinnalle jotain vakavampaa ja monitasoisempaa, ja erottuukin eräänlaisena  outona lintuna studion leffojen joukosta. Vaikka ei pidä toki unohtaa, että Dreamworksin töistä löytyy muitakin vakavampia elokuvia, kuten Egyptin Prinssi, Spirit ja Näin koulutat lohikäärmeesi.

Viiden legendan tärkeimpänä juonikuviona on viiden "lapsuuden suojelijan", joihin Pakkasukon ohella kuuluvat Joulupukki, Pääsiäispupu, Hammaskeiju ja Nukkumatti, pyrkimys suojella lapsia pelon ja painajaisten ruumiillistumalta Pitchiltä. Suojelijoille on luotu omat vahvat persoonansa eikä Pitchkään jää varsinaisesti heidän varjoonsa. Juoneen  kuuluu olennaisesti myös Jamie-poika  ystävineen, sillä suojelijat tarvitsevat lasten uskoa itseensä. Esillä olevia hahmoja on siis aika paljon, ja se tekee juonesta vaikean pitää koossa. Ellei Pakkasukon henkilöä ja identiteettiä olisi korostettu, olisi elokuvasta tullut ehkä turhankin hajanainen. Nyt hänen tarinansa kannattelee myös elokuvan muuta juonta.

Animaatio näyttää hienolta: Pakkasukko liitelee ympäriinsä vaivattomasti ja Hammaskeijun kolibrinsulat kiiltelevät ihanasti. Hahmodesignit ovat varsin hauskoja ja kekseliäitäkin, Pohjolaksi ristitty Joulupukkikin on saanut vähän uudelaisen ilmeen perinteiseen amerikkaiseen "cokispukkiin" verrattuna. Pelkästään kuvin kommunikoiva Nukkumatti on hauska hahmo sellaisenaan ja hänen hiljainen olemuksensa luo miellyttävän kontrastin muihin suojelijoihin, jotka ovat kaikki aika suulaita tapauksia. Animaation tyyli on realistinen verrattuna isoon osaan muista Dreamworksin tuotoksista. Eniten silmään pistää ehkä värien puute: vaikka Pääsiäispupun kolossa nähdäänkin runsaasti värejä, sijoittuu valtaosa elokuvan avainkohdista yöaikaan tai muuten vain synkkävärisiin maisemiin.

Jos visuaalinen ilme on raskas, niin kevyt ei ole elokuvan tematiikkakaan: elokuva korostaa paljolti Pakkasukon ahdistusta siitä, etteivät lapse usko häneen (eivätkä näin näe häntä) ja hänen ulkopuolisuttaan muista suojelijoista. Tarinan dramaattinen käännekohta näyttää kuinka Pakkasukko kuoli ihmiselämässään - ja syntyi uudelleen talven hengeksi. Elokuvassa onkin läsnä tietynlaista makaaberiutta jota ei useinkaan nähdä valtavirta-animaatiossa. Voin hyvin kuvitella elokuvan olevan nuoremmille katsojille vaikeaselkoinen,  jopa sekava, ja ehkä se selittää miksei Legendoista tullut yleisömenestystä.

Pakkasukko tuskin jättää leidejä kylmäksi. Pääsiäispupukin on saanut osansa fanityttöjen ihailusta.
Juonen heikoin lenkki on mielestäni ihmismaailman Jamie-poika sisarineen ja ystävineen. Heillä on toki paikkansa niin Pakkasukon itsetutkiskelussa kun vähän turhankin dramaattisessa loppuratkaisussakin, mutta jäävät silti pääosin turhan irrallisiksi kokonaisuudesta. Muutenkin hahmojen toiminta on hieman heikosti perusteltua: muut suojelijat vihastuvat Pakkasukkoon tämän lähtiessä etsimään muistojaan  mutta myöhemmin unohtavat koko tapauksen. Lisäksi he suhtatuvat Pakkasukkoon avoimen epäluuloisesti mutta eivät oikeastaan perustele syitä tähän. Hahmojen välinen draama jää siis muun meiningin jalkoihin. Yhtena syynä voisi pitää sitä, ettei elokuva anna liiemmin tilaa muiden suojelijoiden kuin Pakkasukon hahmokehitykselle

Suomidubbi ei ole lainkaan hullumpaa kuultavaa. Jon-Jon Geitelin nuorekas ääni sopii Pakkasukon riehakkaaseen luonteeseen, ja Saara Aalto ja Markus Bäckman tekevät onnistuneet suoritukset Pohjolana ja Hammaskeijuna. Tuukka Leppänen sen sijaan saa jälleen moitteeni (ei minä häntä vihaa, ihan oikeesti) sillä mielestäni hänen korkea äänensä ei ole sopivin mahdollinen vähän machollekin Pääsiäispupulle. Näyttelytyö on kuitenkin ihan toimivaa, kyllä hän hommansa osaa. Eniten pidin kuitenkin Pitchiä näyttelevästä Joonas Saartamosta. Hänen pehmeä äänensä sopi oikein hyvin sulavasanaiselle ja vähän reppanallekin mörköpahikselle.

Levottomasta rakenteestaan huolimatta Viisi legendaa on mielestäni onnistunut elokuva, jossa on kiintoisia hahmoja ja vaikuttavia kohtauksia. Vaikka siinä on hyödynnetty pinnalla olevia supersankariteemoja, jää elokuvasta freesi fiilis, erityisesti synkän värimaailman ja tematiikan vuoksi. Vaikka pidän myös joistakin Dreamworksin huumorielokuvista, en ollenkaan pistä vastaan sille, että studiolta tulisi lisää Legendojen kaltaista kypsempääkin settiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti